Hyvvee huomenta vuan mualimalle!
Heti alkaa sormi vääntää murteeks. En tiiä onko savvoo vaiko jotakin sinnepäin, mutta on se vaan jännä juttu tää homma, että “vaikka miten yrität käyttäytyy”, niin ei onnistu suoralla suomen kielellä 😉 No mutta, näillä mennään. Miepä yritän suoristoo ajatukset, upean kevättalviaamun auringon valossa, niin josko nuo sormetkii suoristuis näppäimistölä. 😉 😀
Hyvää naistenpäivää! Ja sen myötä myös tämän vuoden ensimmäistä postausta. En tiedä onko tässä postauksessa mitään ns. hyvää (huumoria…), mutta naistenpäivää on tietenkin asiallista muistaa ja viettää. Hyvin maltillinen toteamus, etenkin kun otetaan huomioon mitä tulee naisten yhteiskunnalliseen asemaan ja kohteluun ympäri maailmaa, myös täällä Suomessa. Airut -lehdessä oli viime vuonna pt. Marika Mäkisen kirjoittama juttu aiheesta – vammaisen naisen näkökulmasta katsottuna. Tässä linkki Airut -lehden juttuun, olkaa hyvät! Niin, kuinka moni “terve” ihminen tulee ajatelleeksi, että on olemassa myös vammaisia naisia, joiden joukossa on niitä keitä asia ja teema, eli naiseus ja siihen liittyvät asenteet, etenkin asennevammat, voi koskettaa todella kipeästi.
Täällä vammaisuuden ja vammautumisen pariin laskeutuminen on edelleen käynnissä. Todennäköisesti asian käsittelyyn menee loppuelämä. Minähän olen siis myös vammainen, vaikka vammaa ei ulkopuolelta, eli silmiini katsoen, voi havaitakaan. Ulkoisesti näytän ns. terveeltä, jos nyt näin voi sanoa. Jos en itse avaa suutani ja kerro asiasta, tai jos laitan valkoisen kepin pois, kukaan ei pysty päättelemään että olen näkövammainen. Ennen kuin kompastun ja kaadun, tai kävelen päin jotakin ja satutan itseni. Siksi koska en näe.
Nämä ovat isoja prosesseja kävellä läpi, siis sisäisesti. Minun pitää jotenkin pystyä “tekemään” muodonmuutos ns. terveestä näkevästä ihmisestä, ja naisesta, näkövammaiseksi ihmiseksi. Ja näkövammaiseksi naiseksi.
Mitä teen, ja miten toimin? Jäänkö laskemaan ns. menetyksiäni, eli kaikkia niitä asioita jotka elämässäni ovat muuttuneet tämän muutoksen myötä? Ajokortin ja oman auton menetystä, vapauden menetystä (sokea usein tarvitsee saattajan, riippuen siitä mihin mennään ja mitä tehdään, eli kyllä voi sanoa että itsenäinen elämä on pitkälti mennyttä kun näkö menee), ihmisiä jotka elämästäni ovat kaikonneet kun ovat kuulleet mitä on tapahtunut, terveydenhuollon “ammattilaisia”, joilla ei ole ollut mitään kykyä kohdata ja käsitellä äkillisen trauman kohdannutta ja traumaa läpikävelevää henkilöä, mikä on ollut äärimmäisen traumaattista minulle, sosiaaliviranomaisia jotka… En tiedä mitä. Usein eivät ainakaan noudata lakia, vaikka lähtökohta tulisi olla se, että lain noudattamisestahan kaikki lähtee.
Mitä teen? Jäänkö laskemaan tällaisia asioita? Sillä nämähän ovat myös niitä traumoja, kaiken sen menetys mihin olet ns. tottunut elämässäni – näet, eli näkösi toimii ns. normaalisti, ja voit toimia itsenäisesti. Itsenäinen liike. Eihän sitä tule edes ajatelleeksi. Ennen kuin et yhtäkkiä näekään. Juuri tapahtuneen äkillisyys on se mikä traumatisoi, ja pahasti. Monella, joka kantaa esim. perinnöllistä silmäsairautta, on vuosia aikaa sopeutua tilanteeseen. (Ei se asiaa välttämättä helpota millään lailla, mutta silti.) Minun kohdallani kaikki kävi suhteessa melko nopeasti. Elämäni muuttui hyvin rajusti vain muutamien päivien aikana.
Niin. Mitä teen ja miten toimin? No, tähän asti olen mm. lähtenyt liikkeelle. Etsinyt, testannut ja löytänyt rajojani. Pyrkinyt elämään mahdollisimman ns. normaalia elämää. Rajoitteita on joo, mutta on mahdollista, siis aidosti todella hyvin paljon mahdollista että ne ovat pitkälti vain omassa päässäni. Tottakai fysiikan lait rajoittaa, samoin kuin fyysinen vamma, ja esim. autoa ei enää ajeta. Mutta lähtökohtaisesti, kun pohtii olemisia ja tekemisiä, voi kysyä mikä rajoittaa? Todella.
Tähän voi vastata maan mainion tv-sarja Raidin päähenkilön Raidin sanoin: “niinpä”.
Niinpä. Niinpä niin. Niinpä eilenkin lähdin ja menin, väsynein silmin, Savonlinnan Kulttuurikellariin, tuohon maan mainioon hengen & sielun virkistyksen paikkaan, nauttimaan koko päivän mittaisesta Savonlinnan 1. kansanmusiikkipäivästä. Siis kerta kaikkiaan niin hienoa se, mitä Kulttuurikellari on tälle kaupungille tehnyt ja tuonut muassaaan, eli tervettä positiivisen hengen nostatusta!!!, ja kerta kaikkiaan mainiota ja aivan upeaa se, miten väki kertyi kellarin hämäryyteen eilen sankoin joukoin, jo aivan alkuiltapäivästä alkaen.
Kyllä yksi sokko sinne sekaan sopii. Pienten alkuhämmennysten ja sähläysten jälkeen ollaan opittu valitsemaan sokolle sopivia juomalaseja (tukevia, ei ohuijalkaisia viinilaseja jne.), ollaan opittu et sokko pärjää kepin kanssa hyvin, ja ei tarvii kenenkään sydän verellä huolehtia “et pärjääks se oikeesti??” Jep, kyllä se pärjää. On opittu et on hyvä kuitenkin aina välillä kysyä, ja tarkistaa “pärjäät sie?”, vaikka ollaan tietoisia myös siitä, et on sokon velvollisuus pyytää apua, jos hän kokee että hän ei pärjääkään.
Lämpö, joka syntyy kohtaamisista, kun menet hämäryyteen, sankan ihmisjoukon keskelle, etkä näe saati hahmota tilannetta, mutta sitten joku koskettaa sinua käsivarteen ja sanoo “Terve Maria”, ja oman nimensä, “se ja se tässä”. Ja tekee tämän, vaikka ei ole koskaan kuullutkaan Näkövammaisten liiton “virallisista ohjeista” liittyen siihen, miten esim. sokko kohdataan. Lämpö, lämpö sydämessä joka tällaisesta syntyy, on valtava. Se on ROIHU. Juurikin noin kohdataan ihminen ja ollaan hetki läsnä. Ja sitten tulee toinen, joka toteaa että “onpa meillä tupa täynnä, ja voi olla että ei löydy paikkaa siulle nyt”, ja siihen voi todeta että “perhettä on täällä jossain”, johon vastaus kuuluu “Okei no hei, lähetäänpä yhessä kahtomaan missä ne on!”
Tämmöset “pikkujutut”. Monille nämä ovat huomaamattoman pieniä juttuja ja asioita. Miulle nämä tällaiset “jutut” ovat nykyään maailmani sisältöä ja antia, ja usein myös sitä sellaista antia, jonka pohjalta syntyy tunnekokemus (ns. hyvä tai huono), jonka pohjalta syntyy prosesseja liittyen siihen minkälaisia ihmisiä elämääni haluan ja toivon läsnäoleviksi, ja missä haluan aikaani viettää, minkälaisten ihmisten parissa. Tällaisista asioista syntyy kodin tuntu. Ja ennen kaikkea tuntu siitä, että on aivan sama olenko vammainen vai vammaton. Että olen sakissa mukana siinä missä muutkin. Joo, kuljen kepin kanssa, mutta so what.
Tällaisista asioista on alkuvuoden 2020 teemat tehty. Muun muassa. Muutakin on, tietenkin, koska elämä on haitari, jonka syvyys ja laajuus on ajoittain käsittämätön. Niin hyvässä kuin pahassa. Asenne, ja asenteen valitseminen (kyllä se on täysin mahdollista. Jos joku väittää että omaa asennetta ei voi valita, en usko.) etenkin suhteessa elämään, siihen onko uhri vaiko haluaako olla jotakin muuta, on olennaista.
Loppukevennyksenä voi todeta, että tottakai täälä ollaan touhuttu myös puutarhajutskien äärellä, sillä kasvukausihan on jo kiivaana käynnissä!! Esikasvatettavien kasvien suhteen nimittäin, kuten paprikan, tomaattien, chilien, yrttien ja sen sellaisten kanssa. Kurkkua, kurpitsaa, kesäkurpitsaa ym. kylvetään sitten lähempänä kesää, koska niillä on lyhyempi esikasvatusaika kuin esim. tomaatilla.
Kiitos siulle kun kävit kurkkaa blogii!! Sydän!! Kaikkee hyvvee naistenpäivänä, ja muutenkii!!
Sokea. Piste. 