Category: Hippi

Syyskuulumisia

Posted on by Sokkomaria

Päivee kaikille, pitkästä aikoo!

Hiljaista on ollut kuin huopatossutehtaalla, mutta enpä jää kanniskelemaan asiaa. Suunta on jatkossakin todennäköisesti se, että tämä blogi päivittyy kerran pari vuodessa, koska resurssit ovat rajalliset ja tietyllä tavalla tämä blogi on jo ajanut asiansa. Eli kantanut sen muutosvaiheen ylitse kun jotakin äkillistä ja dramaattista tapahtuu, ja elämä muuttuu kertalaakista. Ja ihminen huomaa olevansa todella isojen muutosten keskellä, käymässä kamppailua ihan perus hengissäselviytymisestä.

Tämähän tässä ytimessä oli ja on ollut, sen myötä kun blogin avasin kevättalvella 2019, alkaessani keriä auki kuljettua matkaa. Ja etenkin avatessani ns. kipupisteitä joita matkan varrella on ollut. Eli kuljetun matkan kuvaus, kipua ja voimakasta tunnetta myöten.

Itselleni olennaista tässä kaikessa on valinta. Se, että oli elämä millaista tahansa, ihmisyydestä nousee jokin, joka ohjaa ja opastaa tekemään valinnan tai valintoja sen suhteen että päättääkö jäädä jumiin, vaiko valitseeko liikkua eteenpäin. Elämäntilanteessa jossa äkkisokeudut, tuon valinnan tekeminen pyytää hyvin paljon. On todella helppoa masentua, jäädä yksin ja päästää irti kaikesta. Ihan kaikesta. Etenkin jos ja kun asut metsän keskellä maaseudulla, jossa lähimpään taajamaan on yli kymmenen kilometriä matkaa. On todella helppoa jäädä kiinni kaikkeen sellaiseen mikä luo ja ylläpitää turvattomuutta, kuten sisäiset pelkotilat, ja jotka myös estävät eteenpäin suuntautuvan liikkeen. Elämäntilanteessa, jossa konkreettisesti elää joka päivä sitä tuntoa läpi että ”vielä jokin aika sitten minulla oli elämä, ajokortti ja auto, ja suhteellisen hyvin toimiva näkökyky. Tänään minulla on toinen silmä sokea, ja toinen sumussa, enkä oikeastaan näe ottaa edes yhtä itsenäistä askelta”.

On hyvin aromikasta ja vahvaa tuollaisessa elämäntilanteessa tehdä päätös siitä, että valitsen liikkua eteenpäin. Se herättää paljon epävarmuutta, ja epäuskoa myös, mutta kuten nyt olette saaneet lukea edellisistä päivityksistäni, kaikki on mahdollista. Työtä se teettää, ja nimenomaan tunnetasolla, samoin kuin sitä että jatkuvasti tekee uusia valintoja. Mutta on täysin mahdollista.

Nämä ovat niitä syitä, miksi haluan että tämä blogi jatkossakin löytyy täältä. Että kuljettu matka saa äänen. Ja että näkyy ja kuuluu ennen kaikkea se, että tekemällä päätöksiä ja valintoja, ja pysymällä noissa päätöksissä ja valinnoissa, ihminen voi toteuttaa muutoksen, oli sitten vammautunut tai ei. Eli muutosten tekeminen omassa elämässään ei ole vain ns. terveiden etuoikeus. Se on aivan yhtä lailla mahdollista myös meille vammaisille. Jos löytää itsensä uhriuden kehästä, kuten minä noin kolme vuotta sitten löysin, on tiedostettava asia ja tehtävä valintoja ja päätöksiä sen suhteen, haluaako tuohon kehään jäädä vaiko ei.

Yhden valinnan tein tuossa jokin aika sitten. Valitsin lähteä ehdolle tulevissa sotevaaleissa eli aluevaaleissa. Olen ehdolla Kaakkois-Suomen vaalipiirissä demarien listalla, ja äänestysalue on Etelä-Savo. Päivittelen säännöllisemmin kuulumisia ja ajatuksia sekä pohdintoja tästä kaikesta FB:n puolelta löytyvälle kunnanvaltuutettu sivulleni.

Niin ja hippeys ei ole tässä matkan varrella hävinnyt mihinkään. Jos jotain, niin se on vahvistunut. Sydän!

Näillä mennään!

Eläväistä on

Posted on by Sokkomaria

Huomenta Itä-Suomen Ihmemaasta! Sydän.

Blogissa on ollut hiljaista monesta eri syystä. Elämänmuutoksen, ja sisäisen muodonmuutoksen läpikäynti, joka käynnistyi reilu pari vuotta sitten, on tietenkin oma juttunsa, ja jatkuva prosessi. Se, että voiko ja pystyykö ihminen tällaiseen isoon muutokseen ylipäänsä edes sopeutumaan, jotta voi ja pystyy elämään hyvää, turvallisen tuntuista ja jopa mielekästä elämää. Virallinen terveydenhuoltomme ja etenkin sosiaalihuoltomme ei millään muotoa tue tällaisten muodonmuutosten läpikäymistä. Valitettavasti. Tuen hakeminen on enemmänkin anomista ja taistelua, myös lakisääteisten palveluiden osalta ja kohdalla.

Mie en edusta semmoista ihmistyyppiä että antaisin itseni hapantua ja mädäntyä sisäisiin kiputiloihin, tai tuskiin, joita nousee tällaisen muodonmuutosprosessin myötä. Olen sitä ihmistyyppiä, joka lähtee hakemaan itselleen apua, ja nimenomaan sellaista apua joka toimii – ja aina tuo itselle sopiva ja toimivaapu ei välttämättä löydy ns. virallisen sairaanhoitopiirin raamien sisästä. Ja joskus tuo apu on myös sellaista, että se tulee yhteisen tekemisen muodossa. Eli tulee lähdetytyä mukaan johonkin yhteiseen tekemiseen, ja jonkin ajan kuluttua sitä alkaa huomata että tämähän olikin vallan mainio juttu.

Noh, miulle kävi silleen että mie läksin sitten kunnallisvaaleissa ehdolle. Pitkä tarina ja juttu, ja koko kevät tässä on mennyt asian kanssa säätäessä, syystä että jotkut jossain päättivät sitten siirtää vaaleja, ja olihan tuo melkoinen setti. Varsinkin kun korona rantautui kunnolla tänne Itä-Savoonkin sitten vihdoin ja viimein, ja tietenkin juuri silloin kun olisi niitä kaiken maailman vaaliasioita pitänyt touhuta, siis aikataulujen puitteissa. Joten elämä sitten selätti aikataulut, ja täällähän ei touhuttu yhtään mitään. Muuta kuin somessa.

Eli kevät on ollut pitkä, varsinkin vaalien siirtämisestä saakka, koska kyllä se että vaaleja siirrettiin tarkoitti sitä että kaikki asiaan liittyvät taakat siirtyivät myös eteenpäin.

Tämä kaikki tuli päätökseen sunnuntaina 13.6. jolloin tuloslaskentaa seuratessani totesin, että nyt kävi niin että mie jäin yhden äänen päähän valtuustopaikasta.

No annahan olla. Uusi viikko alkoi ja tarkastuslaskenta suoritettiin. Sieltäpähän löytyi miulle yksi ääni. Tämä tarkoitti sitä että olin nyt tasoissa toisen puolueemme ehdokkaan kanssa. Meillä oli yhtä monta ääntä. Tällaiset tilanteet ratkaisee arpa, eli vaalilautakunta arpoo kuka pääsee valtuustoon ja kuka jää varasijalle.

Arvatkaa kehen arpa osui?

Tähän nyt sitten miljoona hymiötä, sydämiä ja kaiken mualiman väkkäröitä ja hattaroita, ja mitä näitä nyt on.

Ihan aikuisten oikeesti tämä meni SITEN, että mie ensinnäkin sain sen verran ääniä, että äänet kantoivat miut ihan valtuustpaikan rajalle, ja toisekseen nyt tämä arvonta sitten napsautti suunnan ja kurssin tällaiseksi, kohti kunnanmäkeä.

Että tämä meni nyt sitten tosiaankin näin. Hymiö. Voip sannoo että “kovin on ollut eläväistä”, ja laittaa itkuhuutonauruhymiön tuohon perrään. 😉 😀

Tämän auki kertomisen jälkeen henkilöllisyyteni on helppo etsiä internetin syövereistä, koska eihän täällä Itä-Savossa kovin montaa itsenäistä kuntaa enää ole, ja varsinkaan kuntaa jossa on näkövammainen kunnanvaltuutettu.

Tästä huolimatta annan tämän blogin edelleenkin olla nimimerkin takana. Nimimerkistä tämä lähti, ja nimerkillä tämä pysyköön. Sillä meillä kaikilla on omat sokeat pisteemme. Näin se kuitenkin on, ja joskus näitä asioita on hyvä lähestyä nimimerkin takaa.

Vanhoja postauksia en lähde täältä poistamaan. Olen kaikki tänne kirjoittamani tekstit kirjoittanut autenttisen tunteen vallassa sillä hetkellä kun olen näitä asioita elänyt ja kokenut läpi oman ihoni ja sydämeni kautta. Olen syvästi kokenut omalla ihollani sen arvottomuuden, jopa hylkiömäisyyden, jota moni vammainen, myös minä, on saanut ja saa edelleen tässä maailmassa osakseen. Myös ns. yhteiskunnan perusrakenteiden taholta, kuten sairaanhoitopiirit ja etenkin vammaispalvelu. Itse olen näitä asioita kokenut, ja koen tällaiset olemisen tavat syvästi ihmisarvoa loukkaavina.

Tästä kaikesta johtuen valitsin lähteä ehdolle kunnallisvaaleissa, muun muassa. Ja nyt siinä sitten todellakin kävi niin että minut myös valittiin valtuustoon.

Valtuustotyö alkaa elokuussa. Sitä ennen vietetään kunnolla kesää. Itse aion juhlistaa ihan vain sitä että saan olla elossa, ja että kroppa on suhteellisen terve, ja että pystyn vielä itsenäiseen liikkeeseen. Siinä on ihan tarpeeksi juhlan aihetta.

Oikein HYVÄÄ kesää kaikille! Sydän. Kiitos että olette lukeneet blogia ja käyneet täällä kurkkimassa.

Aion jatkaa blogin ylläpitoa, mutta en yhtään osaa sanoa miten pystyn, ja jaksan, päivityksiä tehdä.

Taimihommia ja pääsiäistä

Posted on by Sokkomaria

Täällä ollaan, hengissä ja hyvässä voinnissa. Kevättä pukkaa, räystäät ovat lotisseet jo eli lumet ovat tulleet katolta alas, ja nyt sitten lotisee maa. Ja urakalla lotiseekin, kivasti sattui rospuutto eli kelirikko näin pääsiäiseksi, ja vallankin kuravellinä ovat tiet.

Jotta mikäs tässä pääsiäistä vietellessä, ei ole kiire mihinkään, eikä siis ole tarve päästä tien päälle suhailemaan mihinkään. Etenkin nyt, kun täällä Itä-Savossa vietetään hiljaiseloa koronarajoitusten merkeissä. Ravintolat ovat kiinni, ja uimahallikin on rajoittanut aukioloaikojaan. Eikä paljoa huvita kaupoilla ym. käydä muuta kuin pakolliset asioinnit hoitamassa. En ole ns. koronapelkoinen, eli en pidättäydy liikkumisesta siitä pelosta että saisin koronatartunnan, mutta koen että tervettä harkintaa saa ja voi käyttää esim. juuri kauppa-asioinnin suhteen. Etenkin kun itselläni on tuon maskin käytön suhteen tosi hankalaa, tarkoittaen sitä että kun laitan maskin kasvoille niin enpä sitten enää näekään mitään koska rillit menee huuruun. Silti maskia käytän, ja kauppa-asioinnit hoidetaan toistaiseksi siis avustetusti.

Kirjoitan ihan tarkoituksella näitä ns. kevyempiä postauksia aina välillä, jotta etenkin lukijoille joilla vammautuminen ja vammaisuuden kanssa eläminen ei ole tuttua omakohtaisen kokemuksen kanssa ja kautta, ei syntyisi sitä mielikuvaa että vammaisen elämässä ei ole mitään muuta kuin “taistelua sairaanhoitopiirien ja sosiaaliviranomaisten, ja / tai eri viranomaistahojen kanssa”. On totta se, että jos ihminen syntyy vammaisena, tai vammautuu elämänsä aikana, elämä muuttuu, riippuen tietenkin vamman asteesta ja siitä miten rajoittava vammautuminen on. Mutta jos vammaisuudesta tulee koko elämää ja identiteettiä määrittävä tekijä, niin silloin mennään sellaisille alueille ja vesille joita en koe ns. kokonaisvaltaista hyvinvointia ajatellen kovinkaan terveellisiksi. Kyllä ihmisen elämässä pitää olla muitakin asioita. Tämä on siis oma ajatukseni ja mietteeni asiasta tällä hetkellä, miten muut ajattelevat vammautumisesta ja vammaisuudesta, se on monisyinen ja moniulotteinen aihe, enkä voi muiden puolesta puhua.

Vahvasti kuitenkin koen siten, että huolimatta siitä että Suomessa, ja ehkä jopa koko maailmassa (en tiedä) vammaisuus on tietyllä tavalla vaiettu aihe, jossain jopa tabu (islannissa vammaiset suljetaan yhteiskunnasta ulos, laitetaan maaseudulle laitoksiin ns. piiloon, näin toimittiin ennen, en tiedä mikä tilanne on nykyään), niin itse ainakin tarvitsen välillä aivan muita ajattelemisen aiheita sekä pohtimisen aiheita ja ennen kaikkea konkreettista tekemistä, sen sijaan että pyörittäisi omaa elämääni vammautumiseen ja vammaisuuteen liittyvien teemojen ympärillä joka päivä.

Tottakai vammaisuuden teema on koko ajan elämässäni läsnä, sillä konkreettisesti näen asian laidan joka ikinen hetki. Koskaan en enää saa ns. normaalia tervettä näkökykyäni takaisin, ja tätä kautta myös näen vammani laadun, sekä sen mittakaavan jolla se elämääni rajoittaa. Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita sitä että minun tarvitsisi joka ikinen hetki olla tässä asiassa kiinni kuin ns. täi tervassa. Ja voin touhuta sekä tehdä asioita sen mukaan mitä pystyn ja kykenen, ja avustetusti sitten niitä sellaisia asioita joita en pysty ja kykene itsekseni touhuamaan.

Maaseudulla asuminen on antanut minulle siunatun paljon liikkumavaraa kaikkeen tähän, sillä touhuttavaa riittää, myös paljon sellaista touhuttavaa joka saa minut usein jopa unohtamaan sen että olen näkövammainen, siten että pystyn keskittymään ihan täysillä käsillä olevaan tekemiseen. Kasvien kasvattelu ja taimien kanssa touhuaminen on tällaista puuhaa, ja kun taimihommat on kerran käynnistetty, eli siemenet laitettu multiin kevättalven aikana, niin sehän tarkoittaa sitä että kasveista on myös huolehdittava kasvukauden loppuun, eli syys-lokakuulle.

Ohessa viimeisin Vlogi-päivitys, joka löytyy Youtube -kanavaltani. Ehkä jonain päivänä muistetaan avustajan kanssa nauhoittaa videota siten, että minäkin näyn kuvassa. 😉

Semmoinen video se.

Palailen toki jossain kohtaa myös vammautuneen ihmisen realiteetteihin, esim. noihin yllä mainittuihin vääntöihin vaikkapa juurikin sairaanhoitopiirin kanssa, sillä onhan tämä touhu mitä Suomessa yhä monin paikoin löytyy etenkin asenneilmaston puolelta vammaisia ja vammautuneita kohtaan, aivan sairasta. Ei sille parempaa sanaa löydy. Etenkään silloin, kun nuo asenneilmastopesäkkeet löytyvät sosiaaliviranomaisten työmaalta. Mutta kuten yllä totesin, yksi realiteetti on myös se, että minä en ainakaan jaksa loputonta negassa vellomista ja sitä, että elämästä tulee ns. suo, jossa vellotaan vain negatiivisissa asioissa. Ja että jokin yksi asia ottaa elämästä otteen, ja ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan tuossa yhdessä asiassa. Minusta sellainen on hyvin epäterveellistä, ja vaikuttaa haitallisesti kokonaishyvinvointiin. Tiedän kyllä seutukunnalta monia henkilöitä, jotka mielellään pyörittelevät näitä juttuja, ja kaikki heidän puheenaiheensa ovat pelkkää sairaanhoitopiiriä, ja etenkin niitä asioita joita he itse kokevat ns. väärinkäytöksinä ja kaltoinkohteluna, mutta minä en sitä halua.

Olen saanut paljon puheluita ihmisiltä jotka mielellään näkisivät esim. minut hoitamassa heidän asioitaan sosiaaliviranomaisten kanssa, mutta en siihen ryhdy. Raja menee siinä. Onneksi se ei ole edes mahdollista, sillä kaikki toiminta sosiaaliviranomaisen kanssa lähtee siitä että kukaan muu ei voi hoitaa henkilön asioita, ellei ole tämän henkilön virallinen asioiden hoitaja. Mutta niin tiukkaa joillakin ihmisillä on se, kun he kokevat tulleensa elämän kaltoin kohtelemiksi, että he ovat valmiita laittamaan kaikki paukut siihen että voivat kohdistaa vihansa ja kaiken energiansa esim, sairaanhoitopiiriä kohtaan. Olen useita tällaisia tapauksia nähnyt läheltä. Ja tietyllä tavalla tajuan kyllä sen, että kun ihminen vammautuu, niin helposti herää vahvaa ja aromikasta tunnetta etenkin liittyen sairaanhoitopiiriin, jos siellä hoidetaan juuri omia asioita huonosti. Mutta siinä on aina vaihtoehtona myös se, että asiat voi selvittää, sen sijaan että käpertyy omaan vihaansa ja katkeruuteensa, ja antaa sille vallan. Suomessa on olemassa esimerkiksi monenlaisia liittoja, kuten Invalidiliitto sekä Näkövammaisten liitto, ja monia muita liittoja näiden lisäksi, joista saa neuvontaa oikeudellisissa asioissa, useimmista, mikäli itse kokee että se on tarpeen. Joten kenenkään ei aidosti tarvitse jäädä yksin ja katkeroitua omien asioidensa huonolle tolalle joutumisesta, koska tukeakin on saatavilla. Taisteluahan tämä on, se on selvä, ja pyytää paljon voimavaroja, ja kuluttaa voimavaroja, mutta silti.

Tällainen epistola tuli nyt kirjoitettua lanka-lauantain päivityksenä. Tässä paljon pohdittavaa myös kaikille heille jotka kokevat koronarajoitukset ahdistaviksi. Etenkin ns. terveet ihmiset, joilla on kaikki raajat tallella ja aistit toimii: me vammaiset saamme / joudumme arjessamme sopeutumaan aika lailla monenmoisiin sääntöihin, joiden takana on nimenomaan valtiovalta. Valtiovalta asettaa raamit sosiaaliviranomaisten toiminnalle, joten siksi on perusteltua sanoa näin. Joten jos ja kun koronarajoitukset ahdistaa, niin voi miettiä myös sitä puolta kolikosta että Suomessa on aika paljon vammaisia joille monenmoiset rajoitteet ovat ihan arkipäivää, ja ketään ei kiinnosta. Jos tämä aidosti kiinnostaisi, esim. lainsäätäjiä, niin näinhän asia ei olisi. Jo pelkästään kuljetuspalveluiden lakisääteinen määrä, eli 18 yhdensuuntaista kyytiä per kk rajoittaa liikkumista valtavasti, samoin kuin se että vapaa-ajan avustajan lakisääteinen minimituntimäärä on rajattu 30 tuntiin kuussa, eli se määrä joka sosiaalivranomaisen on pakko myöntää. Niin voi arvata että näistä minimeistä on sitten myös tullut maksimeja, lähes joka kunnassa.

Siinä vähän pohdittavaa, etenkin kunnallisvaaliehdokkaille!

Kiitti kun kävin kurkkaa blogia, sydän! Moikka!

Uusi vuosi, uudet tuulet. Ja Avin päätös.

Posted on by Sokkomaria

Terveppä terve kaikille, ja hengissä ollaan sekä hyvässä voinnissa. Blogihiljaisuus pikkuisen venähti, syystä että aika väsynyt olo oli tuossa loppuvuoden 2020 viimeisinä kuukausina. Monestakin eri syystä, mutta se kaikkein isoin ja painavin syy oli Avin päätös.

Niille ketkä blogia ovat seuranneet, juttu onkin jo tuttu. Eli tein kantelun kesäkuussa 2019 koskien Sosterin / Itä-Savon sairaanhoitopiirin alueen kuljetuspalvelun omavastuutaksoja. Tässä siis nyt puhutaan ns sotetaksista eli kuljetuspalvelusta. Tämä kaikki ei liity Kelakyyteihin ja Kela-taksiin millään lailla. Kuljetuspalvelu on vaikeavammaisten arjen kulkemiseen tarkoitettu apu, jonka omavastuun eli sen mitä kyyti per kerta maksaa, voi lain mukaan olla korkeintaan se sama summa kuin mitä paikallisessa julkisessa liikenteessä peritään kertalipusta. Eli jos kertalipun hinta on vaikkapa kaksi euroa paikkakunnalla, silloin kuljetuspalvelukyydistä ei saa asiakkaalta veloittaa enempää kuin tuon kaksi euroa, yhteen suuntaan ajettaessa. Tässä periaate yksinkertaisuudessaan.

Näillä asioilla on kuitenkin tapana monimutkaistua kun näitä sovelletaan ja järjestellään kuntien ja sairaanhoitopiirien, tai kuntayhtymien tahoilta paikallistasolla toimiviksi kuljetuksiksi. Ja täällä Savonlinnassa on hupsista keikkaa päässyt virkamiehiltä ja viranomaistahoilta lipahtamaan semmoinen pikkujuttu läpi haavin, että Savonlinnan kaupunkialueen julkisessa liikenteessä siirryttiin kilometripohjaisista tasataksoihin vuonna 2015. Mutta kuljetuspalvelun omavastuisiin tätä muutosta ei ulotettu, kuten olisi lain mukaan pitänyt ulottaa. Ja näin ollen täällä on kaupungin alueella veloitettu kuljetuspalveluiden asiakkailta omavastuista ylihintaa viimeisen viiden vuoden ajan.

Tähän päälle se, että lisäksi Sosterin kuntayhtymän hallitus korotti kuljetuspalvelun omavastuun hintoja syksyllä 2018. Hintamuutos astui voimaan 1.2.2019 samaan aikaan kuljetuspalvelu-uudistuksen kanssa. Ongelma tässä oli vain se, että tuo hinnankorotus oli laiton. Kilometripohjainen taksa, jota siis sovelletaan kuljetuspalveluissa kaikkialla Itä-Savon sairaanhoitopiirin eli Sosterin alueella, on noudatellut Matkahuollon vuoden 2014 taksoja. No mutta kun Matkahuolto ei ole korottanut noita vuoden 2014 taksoja. Niin mistä ihmeestä Sosterin kuntayhtymän hallitus tuon korotuksen sitten keksi? Kysyin tätä asiaa silloiselta Vammaispalvelun johtajalta, ja hän vastasi sähköpostitse “että hintoja korotettiin koska kuljetuspalvelun hintoja ei ollut päivitetty pitkiin aikoihin.” Eli virkamies ihan pokkana vastaa näin, vaikka lain mukaan kuljetuspalvelun omavastuutaksojen hinnat on sidottu julkisen liikenteen hintoihin. Ja virkamies myös ihan pokkana toimii noin, eli epäeettisesti, vastoin sen asiakaskunnan etuja keiden asioista hänen tulisi pitää huolta. Niin onhan tämä kerrassaan kiinnostavaa. Kerrassaan. Ja tältä pohjalta läksin kantelua asiasta tekemään kesällä 2019, Itä-Suomen aluehallintovirastoon.

Kantelun päätös ja Avin ratkaisu tuli sähköpostiin 16.11.2020. Päätös on julkinen ja ratkaisu oli / on asiakaskunnan kannalta myönteinen. Päätöksessä todetaan että Sosteri on toiminut laittomasti soveltaessaan kuljetuspalvelun omavastuisiin kilometripohjaista taksaa (kaupungin alueella) ja että taksa tulee muuttaa tasataksaksi.

Vaikka tiesin että päätös tulee olemaan tämä, siksi koska laki on mitä on, ja siksi koska Kotkassa käytiin iso, monta vuotta kestävä oikeuskeissi tämän saman asian tiimoilta, ja koska KHO antoi ennakkopäätöksensä asiassa keväällä 2020, silti jännitti. KHO:n päätös ja ratkaisu Kotkan keississä on viimeinen sana, ja se on hyvin selvä ja selkeä: kuljetuspalveluiden omavastuutaksat eivät saa ylittää julkisen liikenteen hintoja. Eli kenelläkään sosiaaliviranomaistahon edustajalla tai virkamiehellä ei ole enää Suomessa tämän asian osalta mitään mutisemista, ja asiassa ei enää tehdä mitään “virkamiesten omia sovelluksia.”

Tai niinhän sitä luulisi. Sosterin kuntayhtymän hallitus, joka siis päättää tästä kuljetuspalvelun omavastuutaksa-asiasta myös minun kuntani osalta siksi, koska kuntani ostaa kuljetuspalvelun Sosterilta, kokousti männä viikon tiistaina eli 19.1., ja kokouksessa käsiteltiin myös nämä puheena olleet omavastuutaksat. Ylihinnoitellut taksat palautettiin takaisin lain mukaiselle tasolle eli vastaamaan Matkahuollon 2014 hintoja. Mutta tasataksan osalta on silleen jännästi luovittu, että eihän tuosta nyt tolkkua ota. On niinkun keksitty “byrokraattisen luova väylä siihen että ei tarvii käyttää sanaa tasataksa.”

Tässä linkki Sosterin kuntayhtymän hallituksen pöytäkirjoihin. Jos linkki ei jostakin syystä toimi, nuo dokumentit löytyy ihan sillä kun kirjoittaa Googleen hakusanat Sosterin kuntayhtymä hallitus.

Näin päättyi tämä helkatin puolentoista vuoden säätö, ja virkamieskunnan epäonninen hinnankorotus. Siis tokihan nämä kaikki asiat virallisesti paperilla menevät Sosterin kuntayhtymän hallituksen päättäjien piikkiin, koska virallinen rakenne on se että kuntayhtymän hallitus päättää. Mutta kuten tiedämme, Suomessa näiden asioiden työstäminen ja asioiden taustoittaminen sekä päätösehdotusten ja ratkaisujen tekeminen kuuluu virkamiesten toimenkuvaan. Joten kun nyt tässä asiassa totean että “kiitti vaan virkamieskunnalle”, niin ihan kyllä myös sitä tarkoitan.

Jotenkin on sellainen fiilis, että se viestintä jota olen Sosterin suuntaan, ja nimenomaan siis sosiaalipalveluiden ja erityisesti Vammaispalvelun suuntaan käynyt näiden asioiden tiimoilta, asettui aivan uudelle pohjalle sen myötä kun Avin päätös saapui. Oli nimittäin aika monta kertaa tuossa matkan varrella sellainen fiilis, että siellä on laitettu minulle jonkinlainen leima otsaan ja pistetty minut kategoriaan “hankala asiakas”, ja sen päälle vielä vähäteltiin näitä kuljetuspalveluasioita koskevia palautteitani. Nyt sitten kun Avin päätös ja ratkaisu tuli, ja kun tietenkin tein näistä asioista julkisia, kun sattuipa kivasti paikallisen päivälehden toimittaja laittamaan viestiä ja kysymään kiinnostaisiko jutunteko, mihin vastasin kyllä tottakai, ja sen jälkeen vielä parissa some-ryhmässä jaoin Avin päätöksen ja selitin rautalangasta auki sen mitä se tarkoittaa, on ollut ihan mukavan rauhallinen fiilis. Ja kunnan suuntaan on viestintä toiminut myös, sieltä on tullut vahva viesti siitä koko tämän puolentoista vuoden prosessin ajan että kunnassa noudatetaan lakia, ja että samaa vaaditaan myös niiltä tahoilta keiltä kunta palvelut ostaa. Eli Sosterilta. Meni kertalaakista koko jupakka laajempaan tietoisuuteen Itä-Savon tekemän lehtijutun myötä, ja siihen päälle vielä täsmällisemmät info-paketit somessa. Niin viestintää ajatellen olen kyllä tyytyväinen. Sosterihan ei näistä ulospäin huutele, ja nyt kyllä mokasivat siellä ihan itse tämä koko jutun. Ja erityisesti sillä paskan mätöllä minun päälleni mitä vielä kesällä 2019 ihan sieltä Vammaispalvelun johtajan taholta päälleni sain. On sähköpostit tallessa joo. Ja samaahan se oli myös Mikkelin Taksikeskuksen taholta minun suuntaani, eli kun uskalsin sinne asioista sanoa, niin agressiivista kommunikaatiota tuli takaisin että aivan käsittämätöntä. Ja tällaiset tyypit sitten huolehtivat vaikeavammaisten kuljetuspalveluiden toimivuudesta! No, on tainnut väki Mikkelin Taksissakin vaihtua, ja ehkä ihan syystäkin. Voi morjens.

Että on tässä töitä tehty, hartiavoimin, ihan sen yksinkertaisen perusasian eteen että saisi tulla ihmisenä kuulluksi, asiassa joka koskettaa 940 hengen päivittäistä arkea, ja asiassa jossa virkamiehet ovat toimineet siten että lakia on rikottu monen vuoden ajan. Asiassa, jonka lopputulema on ollut se, että vähävaraisilta ihmisiltä on rahastettu ihan pokkana moninkertaisia omavastuuhintoja, etenkin Savonlinnan kaupungin alueella.

Kyllähän se varmaan saattaa virkahenkilöä patittaa että sitten tulee yks sokko, joka bongaa tällaisen, ja yhtäkkiä alkaa pukata lehtijuttua, sähköpostia ja sen sellaista. Ja sosiaalisessa mediassa käydään debattia ja dialogia. Ja kuntaan otetaan yhteyttä. Ja silleen. Että yhtäkkiä ei olekaan enää hiljaista ja mukavaa, ja semmoista niin kuin aiemmin, eli että Sosterixissa on oma laki. Voi kyynel! Paitsi että yhtään ei harmita tätä sokkoa se, että Sosterixin päivittyy pikkuhiljaa nykyaikaan lakien noudattamisen osalta.

Joten eiköhän tämän asian tiimoilta ole nyt jäpätykset tässä, ja toivottavasti vähän aikaa rauhallista. Tarkoittaen erityisesti sitä, että virkamiesten taholta kukaan neropatti ei nyt lähtisi kehittelemään “mitään vammaisten arjen helpottamiseksi tarkoitettuja ratkaisuja”, jotka sitten käytännössä tarkoittavat sitä että budjettia leikataan puolet pois, ja jokin palvelu lakkautetaan kokonaan.

Toki tässä nyt vielä seurataan loppuun saakka tuo “tasataksa-asia”, eli selvityksen alla on se mitä hittoa tuo virkamiesten viimeisin idea nyt sitten oikeasti tarkoittaa. Tasataksassa kun on se pointti nimenomaan, että yhden lipun hinnalla “saa ja voi matkustaa niin paljon kuin sielu sietää, ja siinä ei kilometrimääriä lasketa.” Avin yhteystiedot ovat tulleet tutuiksi Joensuuta ja Mikkeliä myöten, ja voi kyynel että jos vois virkamieshenkilöt esim. sairaanhoitopiireissä ihan vaan noudatella lakeja näissä asioissa, niin oisko vaan niin paljon helpompaa ja mukavampaa meillä kaikilla. Tässä on miun uudenvuoden toiveeni samalla!

Mut silleen on hei mahtavasti menny tää kaikki, että jos gallialaisen, siis SEN kuuluisan pienen gallialaisen kylän kalakauppiaan muistatte, niin täällä ei oo hei ollut enää ollenkaan semmoista meininkii! Jees! Joku ahkera blogin seuraaja saattaa nimittäin muistaa sen parin vuoden takaisen Tonnikala -jutun, kun oli vähän tunnetta päällä, ja räjähti sit koko kalatiski. Olihan siihen kyllä ihan aihettakin, mut vähän rankkoja nuo tuommoset tunnepuolen jutskat on kuitenkii läpielää, niin oon kyllä tosi tyytyväinen että meno ja meininki on kaikin puolin rauhoittunut.

Että ihan on rauhaksiin hengitelty ja kaikkee, ja ihan kuulkee jopa hipeix on oltu niinkin paljon että miehän vedin meditaatiopiirii meiän pienellä kyllä tuossa marras-joulukuussa sen kaheksan viikon ajan. Ja hienosti kuulkaa meni. Niin rauhallisissa sydänenergioissa että!

Kiitti hei kun kävit lukee blogii! Sydän!

Saapui syys

Posted on by Sokkomaria

Hippi on hengissä! Sori siitä hei, että ei kuulu eikä näy! Mutku on tässä niinku elämääki eletty hei! Mikä ei todellakaan oo mitenkään itsestäänselvää monelle joka on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin meitsi, joten ihan voi sanoo ääneen että kiitos elämä kun oot hyvää!

Toki asiaa myös auttaa se, että muuan vanhempi virkahenkilö on eläköitynyt Sosterixin sosiaalipalveluiden johtoportaasta. Hymiö. Kun hippi kuuli asiasta hän huomasi yhtäkkiä hymyilevänsä hyvin leveästi. Ja sitten nauravansa ääneen. Olotila myös keventyi kummasti, ja hippi tajusi että siinä nyt sitten eletään sukupolven vaihdosta käytännössä läpi. Haluttomat ja työhönsä läpensä leipiintyneet vanhan kansan johtoportaan edustajat, jotka siis johtavat, mutta eivät käytännössä tiedä mitä johtavat ja miten johdetaan, muuta kuin määräilemällä ihmisiä ja keksimällä turhia ja toimimattomia sisältöjä palveluihin joilla on tarkoitus auttaa hankalissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, alkavat pikkuhiljaa poistua työelämästä. Myös täällä Iloisessa Itä-Suomessa, jossa jurrataan niin perkeleellistä jumittamisen energiaa vielä niin monessa kaupungissa ja kyläpahasessa että ei oo tosikaan.

Sellaista se on, kehitys kehittyy, tosin Sosterixin osalta sitä sopii miettiä onko näin, koska nythän siellä siis sohlataan sosiaaliturva-asioita siten, että vastuun on ottanut se kaikkeista isoin johtaja, joka ei ymmärrä (mistään?) käytännön asiasta mitään. Jolla myös oli sormensa kuljetuspalvelusopan käynnistämisessä, eli siinä että kuljetuspalvelut sössittiin nykyiselle tolalleen, eli asiakkaat myytiin Mikkelin Taksi Oy:lle. On hänellä, kuulemma, ollut sen verran viisautta, että hän myös sanonut osaamattomuutensa ääneen, yrittäessään sijaistaa riveistä poistunutta virkahenkilöä. Näin hienosti hei meiän sosiaaliturvapuolen jutut niinku pelittää täällä kentällä, eix oo rohkaisevaa. Jei! Käytännössähän tämä siis tarkoittaa sitä, että “asiat ohjautuvat” sosiaalityöntekijöille, joiden työtaakka lisääntyy entisestään. Koska johtaja ei osaa muuta kuin johtaa. Voi kyynel ja huokaus. Se on tää Suomen julkisen sektorin johtotason meininki sitä luokkaa, että tän takii me kuulkaa ollaan konkurssikypsä valtio. Ja nää jääräthän ei sitä koskaan myönnä, hautaan saakka menevät siinä mielipiteessään että “hyvin oli johdettu”, ja arvatkaa ketkä maksaa laskun. Jep. Just kaikki me, keillä ei todellakaan oo siihen varaa. Hienoo, terkkuja Arkadianmäelle taas kerran. Voisitto uudistaa meiän sosiaaliturvan ja nopeesti? Ja laittaa samalla myös jäykät organisaatiorakenteet purkuun, kiitos!

No. mie koitan pitää omasta sosiaaliturvasta huolta mm. kasvattelemalla asioita et sais ruokaa pöytään ja silleen. Mut ihan hei pitää sanoo ääneen et jos oisin täysin asialle antautunut luomuhippi, ja päätoiminen viljelijä eli että ois useempi hehtaari peltoo mistä yrittäisin elantoni repiä, niin ei kovin hyvin menis. Huh! Ei oo helppoo olla viljelijä, saati sitten luomu! Edes pienessä mittakaavassa, kyllä nimittäin töitä teetättää! Sori siitä että kesä tuli ja meni ilman ihanii tomaattipäivityksii, tai kaikenmaailman muita päivityksii, mutku täällä vedettiin takapakin kanssa jarrutusvaihteella, syystä että “oli hallaöitä toukokuussa”. Ja hippi oli niin innoissaan että oli roudannut tomskun taimia ulos, niin siitähän ne sit veti hernettä nenään ja kasvu hidastui noin kuukaudella. Aijjai! Kyllä hippi teki niin aloittelijan mokan että! Ens keväänä ollaanki sit antureiden ja sen sellaisten kanssa mittailemassa yölämpötiloja ennen kuin yhtääna ainoaa taimea laitetaan yöksi ulos.

Poikkeuksena kaalit, jotka onkin sitten ihan oma juttunsa. Kaalin siemenet laitan multiin viimeistään maaliskuussa, ja idätysrasiat roudaan ulos kylmillään olevaan kasvihuoneeseen, missä keväthankien loisteessa päivälämpötila nousee helposti yli kahteenkymmeneen asteeseen. Siellä ne kaalikasvien siemenet, niin ruusukaalit, keräkaalit, lehtikaalit, kyssäkaalit ja sen sellaiset kuulkaa itää hetkessä, eikä oo yöpakkasista moksiskaan! Ihan on hupsuu porukkoo, mutta niin se vaan menee. Ja lunta kun heität kylvöksille niskaan säännöllisesti, lumi sulaa ja kastelee pikkutaimet. Niin eipä oo kovin vaikeeta kaalin kasvatus! Hymiö.

Vaikeus on siinä, että kaali tarttee paljon ravinteita ja paljon tilaa. Yks ruusukaali pyytää semmosta puol metrii kertaa puol metrii pinta-alaa. Ja siihen paljon ravinteita, että se jaksaa kasvaa. Vielä isompi ongelma on se, että ai vinde kun kaiken maailman lepattavat tyypit, ja semmoset tosi pienet tyypit, tykkää rouskutella kaaleja! Kaalikoi kuulkaa haistaa kaalit monen kilometrin päästä, samoin kaaliperhonen. Niin kyllä siinä on kuulkaa tällä näkökyvyllä ihmettelemistä, kun yrität niitä perkeleen pieniä millin kokoisia sinttejä metsästää kaalin lehdiltä. Jostain syystä ne lentävät riesakkeet ei tykkää kyssäkaalista, joten vinkki vinkki siinä on helppo nakki! Ja ruusukaalissa on niin isot lepattavat lehdet, että niiltä on helppo bongata ja pyyhkiä tuholaisia pois.

Kukkakaali ja keräkaalit onkin sit hankalampii. Sen takia mie hermostuin tänä kesänä kukkiksiin, ja kun olin saanut ne maahan, totesin et antaapa olla. En lannoittanut koko kesänä, enkä hirveemmin edes perään katellut. Muuta kuin happamana totesin, et tais nyt mennä parempiin suihin miun kukkakaalit. Joka siis vielä se mahtava punainen lajike, eli Violetta di Sicilia, ihan vaan sen takii et miekii NÄKISIN jotain. Jee!

Nii eikö mitä! Olin jo unohtanu koko kaalit, kunnes yhtäkkii syyskuussa kävin niitä kattomassa, ja hitto siellähän oli komeita kukintoja! Ihan niinku useempi! Wau ja winde! Ihan huikeeta, kahtokee nyt! Jee!

Kuvassa huikean hieno purppuran tai violetin värinen itse kasvatettu kukkakaali! Mikä ilo!
Tadaa, Violetta di Sicilia!
Kuvassa on huikean hieno, ja iso, itse kasvattamani kukkakaalin pää eli kukinto. Kyllä oli hieno! Ja hyvänmakuinen!
Kuvassa sama lajike joko raakana tai ylikypsänä. Veikkaan ensimmäistä, mutta eipä menoa haitannut ja vinde että oli hyvän makuinen!
Kuvassa on lähikuva ruusukaalin varresta, jossa ruusukkeet eli pienet kaalinpompulat joita syödään, kasvavat kaalinlehtien kainaloissa.
Kuvassa ruusukaalin varsin, jossa ruusukkeet kasvavat ja kypsyvät kaalinlehtien kainalossa. Sieltä niitä nyt sitten loka-marraskuun aikana kerätään ruuaksi. Ai vinde että ovat hyviä! Verrattuna kaupan ruusukaaleihin jotka ei maistu miltään!

Tämmöstä! Eli kyl tääl ollaan ihan tosi tunnollisesti eletty hippielämää, lapioitu paskaa kirjaimellisesti ja konkreettisesti mm. eräällä lannanhakureissulla, että hippi sai puutarhaan MONTA SÄKKIÄ hevonpaskaa, että voi taas ens kesänä kasvatella kaikenlaista niinku luomusti. Kukkapenkkiremontti ja monta sen sellaista olennaiselta tuntuvaa asiaa on tekemättä, ja ei voi tietää jääkö kokonaan tekemättäkin, mut se on semmosta. Metsäkoti on alla, ja on täällä touhuttu, enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Mikä nyt sitten kenenkin mittari on, mut kyl mie sanon et jos jumalauti kaali kasvaa ilman et sitä koko kesänä on kertaakaan lannoitettu, ja tekee viel tuommosen kukinnon, niin ihan hyvin on asiat! 😀 Noh, voishan sitä kritisoida että vastaavasti valkosipulisato jäi aika hervottoman pieneksi, siis sipulin koko, mut hippi niiskauttaa nenäänsä siihen ja sanoo että “se oli ensikertalaisen moka”. Ens kesänä otetaan uusiks! Tai itseasiassa jo tänä syksynä, koska kyseessä on talvivalkosipuli joka laitetaan maahan loppusyksystä.

Mut hei, ollaan täällä liikkeeskin oltu, koronast huolimatta, ja ihan on maailma niinku ennallaan, tai puitteet ainakii. Linna on vielä pystyssä, ja hirmu ihanii syksyisii maisemii on Savonlinnan kaupungissa, ja kaikkialla lähiseuduilla. Saimaa! Sydän! Ja auringonkukkapeltojakin on täällä kasvanut tänä kesänä, oijjoi ja aijjai!

Niin ja hipin hilpeyttä lisää myös se, että vaikka välillä on hankalaa, ku silmiin koskee, ja väsyttää tosi paljon ja silleen, niin silti voi sanoo et kyllä tästä on oikeesti elämä saatu. Nyt tulee kaks vuotta syksyl täyteen, tai itseasias tuli jo, siitä ku sairastuin ja tapahtui se pommi, mitä ei ikinä aatellu omalle kohalleen tulevan, ja vinde et oli raskasta ja ihan perkeleen painavaa kaks vuotta sitten tähän aikaan. Mut nyt voi sanoo et se setti on vedetty huolella läpi, ja Valossa taas kuljetaan. Ai että. Jotain tästä kertoo sekin, että hippi on sen verran voimissaan, että aloittaa syksymmällä myös meditaatiopiirin vetämisen. Ai ku niinku siis niin kutkuttavan viherpiiperomaista täällä Keskustan syvillä sydänmailla, jossa isännät ja emännät vetelee haulikot kainaloissa puskissa ettimässä kaltaisiani hippejä maalitaulukseen. Ai että! Ja keskellä kaikkea tätä mie kuulkaa oon kutsunu meditaatiopiirin koolle. Sydän.

Ihana on syys, nautitaanpa kaikesta mistä voidaan! Ja niin hienoo ku kävit kurkkaa blogii, jee! Sydän!

Kuvassa lähikuva hyvin kauniista kesäkukasta nimeltä Maurinmalva. Tämä kasvi kukkii purppuran punaisilla yksinkertaisen kauniilla kukilla.
Maurinmalva. Ah.
Kuvassa lähikuva auringonkukkapellosta ja auringonkukista.
Pieni palanen auringonkukkapeltoa. Ah.
Kuvassa syksyinen metsätiemaisema, päävärinä kullan oranssi. Puut ovat täynnä kellan oransseja lehtiä, joita on putoillut myös tielle.
Syksyinen metsätie. Kaunista on!
Kuvassa on näkymä Olavinlinnaan linnan virran toisella puolella olevan kallion päältä, josta linna näkyy Saimaa taustalla.
Näkymä Olavinlinnalle linnan takapuolelta.
Kuvassa syksyn kullan keltaisia värejä Olavinlinnan etupuolelta. Kuva on tarkoituksella sumea siten, että taustalla oleva linna, ja siltä joka linnalle vie, jää sumeaksi, ja kameran fokus on ympäristön tarjoamissa syksyn väreissä.
Näkymä Olavinlinnalle linnan etupuolelta, syyskuun viimeisenä päivänä 2020.

Hyvvee on

Posted on by Sokkomaria

Hyvää uutta vuotta 2020!! Sydän!!

Kuvassa on punavihreä kynttilä jossa palaa tuli, ja teksti hyvää uutta vuotta!
Kuvassa on sytytetty kynttilä, jonka alla on teksti Hyvää uutta vuotta!

Jep jep. Hyvin taas lähti blogin päivitys käyntiin. Kerkesin jo pitkät pätkät kirjoitella sitä sun tätä, kun sormi lipsahti näppäimistöllä ja sinne mänt kaikki. Ilmeisesti bittiavaruuden tuuliin, koska eipä löytynyt luonnostakaan mistään. Ja WP kuitenkin tallentaa luonnokset automaattisesti, tai on ainakin tähän mennessä tallentanut. Noh, ehkä tätä mysteeriä voi tulkita vaikka niin, että kirjoitin täyttä sontaa, jota ei kannattanutkaan julkaista. Joten otetaanpa uusiksi. 😀

Jotain kirjoittelin elämänmuutoksesta, joka tässä viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut, ja jota tässä etenkin kuluvan vuoden 2019 aikana on eletty läpi. Että ei oo ollu heleppoo, koko juttu, eikä oo vieäläkään. Mutta silti postauksen otsikko on mikä koska, koska se on totta.

“Hyvvee on” on vanha sanonta meillä päin. Pätee niin ruokaa kuin moneen muuhunkin asiaan. Kaikesta siitä, tai niistä isoista paskoista huolimatta mitä omas elämäs on tapahtunut ja yhäkin meneillään tietyillä tasoilla ja tietyissä asioissa, olen sitä mieltä että elämä on jollain lailla kirkastunut ja saanut sellaista syvyysulottuvuutta jota ennen ei ole ollut läsnä Moni ns. terve ihminen elää kuin haamu, haaveillen “jostain paremmasta”, mutta ei koskaan lähde toteuttamaan tuota parempaa konkreettisesti. Jatkaa vaan haaveiluaan, ja päätyy ilta toisensa jälkeen tv:n eteen, valitettavan usein myös kaljatölkin tai jonkun alkoholijuoman kanssa. Ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähtee. Elämä on yhtä suorittamista, jossa ei ole mielekästä sisältöä.

Moni ei voi käsittää lainkaan sitä, että miten ihminen jolle on käynyt näin kuten “minulle on käynyt” voi kokea asioiden olevan hyvin. Että elämä ei olekaan täys katastrofi ja kammottava painajainen.

Niin no. On tässä tullut elämää elettyä, monen väristä ja oloista, ja asuttua eri paikoissa ulkomaita myöten. Että ihan untuvikko en enää ole. Ja on tullut koettua monenmoista, myös ns huonossa, eli oman osani olen vaikeuksista saanut. Ja tiedän vahvasti mitä sisällötön elämä on, mitä pelkkä “aamulla töihin, töissä painetaan kuin hullu, ja illalla kotiin reporankana ja mitään et jaksa” -tyyppinen elämä on.

Kyllä on paljon asioita omassa arjessani, joista voisin valittaa, jatkuvalla syötöllä. Ihan tosi monta asiaa.

Valittaminen unohtuu siinä vaiheessa, kun tapaat muita kohtalotovereita, ja etenkin niitä keillä on mennyt liikuntakyky, tai jotka ovat sekä sokeita että pyörätuoliin sidottuja koko ikänsä. Siinä vaiheessa tajuaa hyvin konkreettisesti sen, mitä itsellä on vielä jäljellä. Ja miten paljon sitä arvostaa. Että vaikka toimeentulo on niukkaa, ja tosi paljon vaikeuksia ja hankaluuksia arjessa on, niin silti on aivan mieletön lahja se, että saa ja voi elää ja hengittää edes tällä tavoin päivästä toiseen. Uhriutuminen on valinta. Tosi moni uhriutuu, ja koen että ymmärrän aika hyvin miksi niin käy. Valitettavasti meidän virallinen sairaanhoitojärjestelmämme myös tukee uhriutumista, koska monilla ammattilaisillakaan ei aidosti ole ammattitaitoa työskennellä trauma-asiakkaiden kanssa. Tämä on erittäin surullinen tosiasia, josta moni haluaa vaieta. Mutta heti kun ihmiselle käy kuten minulle käy, asiakkaan roolissa törmää ammattilaisiin jotka ovat aivan kädettömiä kaltaiseni potilaan/asiakkaan kanssa, ja päällimmäiseksi tilanteissa nousee heidän oma hätänsä siitä miten he selviytyvät tilanteesta. Ja asiakkaan/potilaan asia jää pahnan pohjimmaiseksi. Joten mm. tätä taustaa vasten on erittäin ymmärrettävää se, että moni trauma-asiakas ja potilas vaipuu epätoivon kuiluun. Koska sieltä ei pääse ylös ilman todella tukevaa, osaavaa ja asiantuntevaa apua. Jolla on asenne kohdillaan.

Asenne. Siitä tässä on kyse.

Kiitos että kävit kurkkaa blogia. Sydän. Blogin päivitys jatkuu ensi vuonna. Millä tahdilla, sitä en tiedä. Mutta jatkuu kuitenkin.

Paljon hyvvee onnee siun uuteen vuoteen ja tulevalle vuosikymmenelle!

Kevennystä

Posted on by Sokkomaria

Sorvin iärelä tuassiisa. Nyt on ihan hyvä tunne nakutella näppäimistöä, joulukuun pimeydessä, kun vihdosta viimein on vähän saanu kiinni semmosen tunteen syrjästä että “ehkä tästä kaikesta hengissä selvitään”. Kun ohan se aikamoista. Se, että näkö menee. Ja varsinki se, että se tapahtuu silleen noppeella, niinku miulle kävi. Jotkut viisaat puhuu traumasta. Mie en tiiä, muuta kun että vitukseenki hankalaa on ajoittain ollu. Ihan kaikkien asioiden kanssa. Koska KUN ET NÄE, niin kyllä menee homma vaikeeks. Siihen ei mikään auta, selitykset ja sen sellaiset. Kun näkö menee, se on hyvin konkreettista. Oot nokallas joka kynnyksessä, pöydältä tippuu tavarata koska vahingossa huitaiset ne alas, jos ne on laitettu pöydän reunalle eikä pöydän keskelle (näkövammaisten kattaus on se, että kaikki on pöydän keskellä), värittömät ja läpinäkyvät esineet hajoaa, kun en vaan näe niitä ja vahingossa tiputat ne tai rikot jne. Esim. kahvinkeitin hajosi. Vähän aikaa oli varakahvinkeitin käytössä. ja kyllä olin helisemässä lasipannun kanssa. Oli selvä asia, että uusi kahvinkeitin on sit jotain muuta kuin lasipannu. Se on joko termospannu, tai jotain muuta. Päädyin muuhun, ja hommasin perkolaattorin. Olen tyytyväinen. Erottuu tälläkin näkökyvyllä, ja ennen kaikkea suodatin on metallia, joten ei tarvii miettii meneekö rikki vaiko ei.

Kaiken tuollaisen yllä kuvatun myötä näkövamma on hyvin konkreettista. Ja tuosta puuttuu liike ja liikkuminen, josta en jaksa nyt edes aloittaa. Niinku taxii -asiat ja sellaset. Et kyl siin saa käydä ittesä kanssa prosessii, kun näkö menee. Ihan kaiken suhteen. Etenkin sen asian kanssa, että onko elämä enää elämisen arvoista. Niin on se aika auvoisa juttu, kun alkaa löytää itsestään semmosia sävyjä, et ehkä tästä vielä kuitenkin päästään elämään käsiks, ja noustaan uuteen eloon. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Kevennystä tarvitaan aika paljon, sillonku elämä vetää kölin alta ja kovalla. Ja on tosi karua ku ite tajuaa sen, et kevennystä tarvittais, mut jos ja kun elämäntilanne on semmone, et se ei paljon kevennyksille tarjoa mahdollisuuksia. Tuntuu et aika pitkään on vedetty semmosta settiä läpi. Sit on niinku jatkuva tuplaveetutus päällä kun tajuat et tarttis oikeesti keventää, aika monellakin sektorilla, mut se ei nyt vaan onnistu, koska sosiaaliviranomainen sitä, koska lääkäri tätä, koska silmä sitä, koska näkötilanne tätä. koska koska koskakoskakoska. Jne.

Niin se, et löydät ittes marraskuun pimeydessä, keskellä pimeimmän loskaisimman ajan ydintä kirkonkylältä kahvilasta osallistumasta japanilaiseen TEESEREMONIAAN ja mykyjen valmistukseen (dumplings) on kuulkaa ihmeellistä.

Varsinkin se, et voit vaan olla ja unohtaa kaiken muun. Ja se, et ne tyypit ketkä siellä on läsnä, touhuaa kaikkii normi touhui, eikä puutu siun näkövammaan sanallakaan. Se, et saat olla rauhassa semmone ku oot, ja kukaan EI HÖSSÄÄ siinä vieressä koko ajan tyyliin “pärjäät sä, onks sul kaikki hyvin, tarviit sä jotain”. Vaan saat vaan olla rauhassa ja muovailla sormilla semmosta hassua limaisen oloista tahnaa, joka on just sitä mykytaikinaa, ja josta pitäis jonku ihmeen kautta ja avulla saada syntymään niitä MYKYJÄ.

Että oli sitten oikeesti tosi kiva ilta, ja aidosti pitkästä aivan älyttömän kiva puhuu vähän Lontoon kieltä ja tavata muilta mailta tulleita matkustavaisia, ja kuulla vähän mitä maailman tuulet kuiskivat heidän suullaan. Tämmöstä kaikkee ihmettä voi oikeesti sattuu ja tapahtuu pienelläkin kylällä, johon saapuu ihmisiä eri puolilta maailmaa, koska kylän yhdellä lailla sijaitsee entinen kyläkoulu, joka on nykyään myös jonkinlaisessa residenssi- ja sitä kautta matkailumajoitus käytössä.

Kuvassa on mykytaikinasta muotoiltu myky, eli japanilainen jälkiruoka. Myky on valmistettu riisijauhoista ja se on hyvin mauton. Myky on pienehkö, jopa sormen pään kokoinen jälkiruoka, joka nautitaan teen kera.

Yläpuolella olevassa kuvassa on myky, joka on japanilainen jälkiruoka. Illan aikana opimme, että mykyjä valmistetaan ainakin riisijauhosta, ilmeisesti myös vehnäjauhosta. Myky itsessään on suorastaan mauton, ja se nautitaan lisukkeiden, esimerkiksi hillon tai makeisten kera teeseremonian aikana. Myky valmistetaan tekemällä ensin taikina, sitten muotoilemalla itse mykyt, jonka jälkeen niitä keitetään kuumassa vedessä kaksi minuuttia, ja jäähdytetään kylmässä vedessä useampi minuutti. Sitten myky on valmis koristeltavaksi ja syötäväksi.

Kuvassa yksi illan emännistä, japanilainen vieras, joka halusi opettaa meille miten valmistetaan mykyjä.

Kuvassa on yksi illan emännistä, japanilainen taiteilija joka oli jostakin saanut ja löytänyt tiedon paikallisesta residenssistä, jossa hän oli asunut jonkin aikaa. Mykyjen valmistaminen ja pienen sekä lyhyenkön teeseremonian järjestäminen oli jotakin mitä hän halusi jakaa kyläläisten kanssa. Henkilökohtaisesti olin otettu kaikesta tästä, ja useamman kerran illan aikana mietin itsekseni, että jos vastaava tapahtuma olisi järjestetty Hesassa, tai jossain pääkaupunkiseudulla, olisi varmaan jäänyt lähtemättä. Ihan siksi, että olisin ajatellut että kuitenkin siellä on niin paljon ihmisiä, että alkaa ahdistaa, enkä mahdu joukkoon. Täällä oli päinvastoin, eli osanottajia oli vain muutama, ja ilta sujui todella leppoisissa merkeissä. Oli hyvin rauhallinen ja levollinen olo.

Kuvassa on lautanen, jolla on hyvin pienikokoisia valmiita mykyjä yhdeksän kappaletta.

Tässä erään osanottajan tekemät mykyt ennen koristelua. Eli hän muovaili mykytaikinasta mykyt oman mielensä mukaisesti. Opimme nimittäin, että mykyjen valmistuksessa ei ole sääntöjä: ne voivat olla minkä kokoisia ja näköisiä tahansa. Nämä kuvassa olevat mykyt odottivat vielä koristelua, sitten ne olivat valmiita syötäviksi.

Kuvassa on lasikulho, jossa on japanilaisen emäntämme valmistamia mykyjä. Ne ovat hyvin pieniä. Lasikulhon alla on lautanen, jolla on myös muutamia mykyjä.

Kuvan lasilautasella, ja sen alla olevalla valkoisella lautasella on japanilaisen emäntämme valmistamia mykyjä. Tältä niiden siis ehkä pitäisi näyttää! Hymiö. Siksi hymiö, koska japanilainen emäntämme painotti useaan otteeseen, että mykyt saavat ja voivat olla minkä näköisiä tahansa. Ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, miltä niiden tulisi näyttää.

Tämmöst täl kertaa. Kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! Sydän !! Mahtavaa joulukuuta Siulle!! Toivon, et saat ja pystyt tekee joulukuusta, ja tulevast joulust, just semmosen mikä on Siulle oman näköistä ja TUNTUU HYVÄLTÄ. Sydän!!