Blogissa on ollut hiljaista monesta eri syystä. Elämänmuutoksen, ja sisäisen muodonmuutoksen läpikäynti, joka käynnistyi reilu pari vuotta sitten, on tietenkin oma juttunsa, ja jatkuva prosessi. Se, että voiko ja pystyykö ihminen tällaiseen isoon muutokseen ylipäänsä edes sopeutumaan, jotta voi ja pystyy elämään hyvää, turvallisen tuntuista ja jopa mielekästä elämää. Virallinen terveydenhuoltomme ja etenkin sosiaalihuoltomme ei millään muotoa tue tällaisten muodonmuutosten läpikäymistä. Valitettavasti. Tuen hakeminen on enemmänkin anomista ja taistelua, myös lakisääteisten palveluiden osalta ja kohdalla.
Mie en edusta semmoista ihmistyyppiä että antaisin itseni hapantua ja mädäntyä sisäisiin kiputiloihin, tai tuskiin, joita nousee tällaisen muodonmuutosprosessin myötä. Olen sitä ihmistyyppiä, joka lähtee hakemaan itselleen apua, ja nimenomaan sellaista apua joka toimii – ja aina tuo itselle sopiva ja toimivaapu ei välttämättä löydy ns. virallisen sairaanhoitopiirin raamien sisästä. Ja joskus tuo apu on myös sellaista, että se tulee yhteisen tekemisen muodossa. Eli tulee lähdetytyä mukaan johonkin yhteiseen tekemiseen, ja jonkin ajan kuluttua sitä alkaa huomata että tämähän olikin vallan mainio juttu.
Noh, miulle kävi silleen että mie läksin sitten kunnallisvaaleissa ehdolle. Pitkä tarina ja juttu, ja koko kevät tässä on mennyt asian kanssa säätäessä, syystä että jotkut jossain päättivät sitten siirtää vaaleja, ja olihan tuo melkoinen setti. Varsinkin kun korona rantautui kunnolla tänne Itä-Savoonkin sitten vihdoin ja viimein, ja tietenkin juuri silloin kun olisi niitä kaiken maailman vaaliasioita pitänyt touhuta, siis aikataulujen puitteissa. Joten elämä sitten selätti aikataulut, ja täällähän ei touhuttu yhtään mitään. Muuta kuin somessa.
Eli kevät on ollut pitkä, varsinkin vaalien siirtämisestä saakka, koska kyllä se että vaaleja siirrettiin tarkoitti sitä että kaikki asiaan liittyvät taakat siirtyivät myös eteenpäin.
Tämä kaikki tuli päätökseen sunnuntaina 13.6. jolloin tuloslaskentaa seuratessani totesin, että nyt kävi niin että mie jäin yhden äänen päähän valtuustopaikasta.
No annahan olla. Uusi viikko alkoi ja tarkastuslaskenta suoritettiin. Sieltäpähän löytyi miulle yksi ääni. Tämä tarkoitti sitä että olin nyt tasoissa toisen puolueemme ehdokkaan kanssa. Meillä oli yhtä monta ääntä. Tällaiset tilanteet ratkaisee arpa, eli vaalilautakunta arpoo kuka pääsee valtuustoon ja kuka jää varasijalle.
Arvatkaa kehen arpa osui?
Tähän nyt sitten miljoona hymiötä, sydämiä ja kaiken mualiman väkkäröitä ja hattaroita, ja mitä näitä nyt on.
Ihan aikuisten oikeesti tämä meni SITEN, että mie ensinnäkin sain sen verran ääniä, että äänet kantoivat miut ihan valtuustpaikan rajalle, ja toisekseen nyt tämä arvonta sitten napsautti suunnan ja kurssin tällaiseksi, kohti kunnanmäkeä.
Että tämä meni nyt sitten tosiaankin näin. Hymiö. Voip sannoo että “kovin on ollut eläväistä”, ja laittaa itkuhuutonauruhymiön tuohon perrään. 😉 😀
Tämän auki kertomisen jälkeen henkilöllisyyteni on helppo etsiä internetin syövereistä, koska eihän täällä Itä-Savossa kovin montaa itsenäistä kuntaa enää ole, ja varsinkaan kuntaa jossa on näkövammainen kunnanvaltuutettu.
Tästä huolimatta annan tämän blogin edelleenkin olla nimimerkin takana. Nimimerkistä tämä lähti, ja nimerkillä tämä pysyköön. Sillä meillä kaikilla on omat sokeat pisteemme. Näin se kuitenkin on, ja joskus näitä asioita on hyvä lähestyä nimimerkin takaa.
Vanhoja postauksia en lähde täältä poistamaan. Olen kaikki tänne kirjoittamani tekstit kirjoittanut autenttisen tunteen vallassa sillä hetkellä kun olen näitä asioita elänyt ja kokenut läpi oman ihoni ja sydämeni kautta. Olen syvästi kokenut omalla ihollani sen arvottomuuden, jopa hylkiömäisyyden, jota moni vammainen, myös minä, on saanut ja saa edelleen tässä maailmassa osakseen. Myös ns. yhteiskunnan perusrakenteiden taholta, kuten sairaanhoitopiirit ja etenkin vammaispalvelu. Itse olen näitä asioita kokenut, ja koen tällaiset olemisen tavat syvästi ihmisarvoa loukkaavina.
Tästä kaikesta johtuen valitsin lähteä ehdolle kunnallisvaaleissa, muun muassa. Ja nyt siinä sitten todellakin kävi niin että minut myös valittiin valtuustoon.
Valtuustotyö alkaa elokuussa. Sitä ennen vietetään kunnolla kesää. Itse aion juhlistaa ihan vain sitä että saan olla elossa, ja että kroppa on suhteellisen terve, ja että pystyn vielä itsenäiseen liikkeeseen. Siinä on ihan tarpeeksi juhlan aihetta.
Oikein HYVÄÄ kesää kaikille! Sydän. Kiitos että olette lukeneet blogia ja käyneet täällä kurkkimassa.
Aion jatkaa blogin ylläpitoa, mutta en yhtään osaa sanoa miten pystyn, ja jaksan, päivityksiä tehdä.
Hippi on hengissä! Sori siitä hei, että ei kuulu eikä näy! Mutku on tässä niinku elämääki eletty hei! Mikä ei todellakaan oo mitenkään itsestäänselvää monelle joka on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin meitsi, joten ihan voi sanoo ääneen että kiitos elämä kun oot hyvää!
Toki asiaa myös auttaa se, että muuan vanhempi virkahenkilö on eläköitynyt Sosterixin sosiaalipalveluiden johtoportaasta. Hymiö. Kun hippi kuuli asiasta hän huomasi yhtäkkiä hymyilevänsä hyvin leveästi. Ja sitten nauravansa ääneen. Olotila myös keventyi kummasti, ja hippi tajusi että siinä nyt sitten eletään sukupolven vaihdosta käytännössä läpi. Haluttomat ja työhönsä läpensä leipiintyneet vanhan kansan johtoportaan edustajat, jotka siis johtavat, mutta eivät käytännössä tiedä mitä johtavat ja miten johdetaan, muuta kuin määräilemällä ihmisiä ja keksimällä turhia ja toimimattomia sisältöjä palveluihin joilla on tarkoitus auttaa hankalissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, alkavat pikkuhiljaa poistua työelämästä. Myös täällä Iloisessa Itä-Suomessa, jossa jurrataan niin perkeleellistä jumittamisen energiaa vielä niin monessa kaupungissa ja kyläpahasessa että ei oo tosikaan.
Sellaista se on, kehitys kehittyy, tosin Sosterixin osalta sitä sopii miettiä onko näin, koska nythän siellä siis sohlataan sosiaaliturva-asioita siten, että vastuun on ottanut se kaikkeista isoin johtaja, joka ei ymmärrä (mistään?) käytännön asiasta mitään. Jolla myös oli sormensa kuljetuspalvelusopan käynnistämisessä, eli siinä että kuljetuspalvelut sössittiin nykyiselle tolalleen, eli asiakkaat myytiin Mikkelin Taksi Oy:lle. On hänellä, kuulemma, ollut sen verran viisautta, että hän myös sanonut osaamattomuutensa ääneen, yrittäessään sijaistaa riveistä poistunutta virkahenkilöä. Näin hienosti hei meiän sosiaaliturvapuolen jutut niinku pelittää täällä kentällä, eix oo rohkaisevaa. Jei! Käytännössähän tämä siis tarkoittaa sitä, että “asiat ohjautuvat” sosiaalityöntekijöille, joiden työtaakka lisääntyy entisestään. Koska johtaja ei osaa muuta kuin johtaa. Voi kyynel ja huokaus. Se on tää Suomen julkisen sektorin johtotason meininki sitä luokkaa, että tän takii me kuulkaa ollaan konkurssikypsä valtio. Ja nää jääräthän ei sitä koskaan myönnä, hautaan saakka menevät siinä mielipiteessään että “hyvin oli johdettu”, ja arvatkaa ketkä maksaa laskun. Jep. Just kaikki me, keillä ei todellakaan oo siihen varaa. Hienoo, terkkuja Arkadianmäelle taas kerran. Voisitto uudistaa meiän sosiaaliturvan ja nopeesti? Ja laittaa samalla myös jäykät organisaatiorakenteet purkuun, kiitos!
No. mie koitan pitää omasta sosiaaliturvasta huolta mm. kasvattelemalla asioita et sais ruokaa pöytään ja silleen. Mut ihan hei pitää sanoo ääneen et jos oisin täysin asialle antautunut luomuhippi, ja päätoiminen viljelijä eli että ois useempi hehtaari peltoo mistä yrittäisin elantoni repiä, niin ei kovin hyvin menis. Huh! Ei oo helppoo olla viljelijä, saati sitten luomu! Edes pienessä mittakaavassa, kyllä nimittäin töitä teetättää! Sori siitä että kesä tuli ja meni ilman ihanii tomaattipäivityksii, tai kaikenmaailman muita päivityksii, mutku täällä vedettiin takapakin kanssa jarrutusvaihteella, syystä että “oli hallaöitä toukokuussa”. Ja hippi oli niin innoissaan että oli roudannut tomskun taimia ulos, niin siitähän ne sit veti hernettä nenään ja kasvu hidastui noin kuukaudella. Aijjai! Kyllä hippi teki niin aloittelijan mokan että! Ens keväänä ollaanki sit antureiden ja sen sellaisten kanssa mittailemassa yölämpötiloja ennen kuin yhtääna ainoaa taimea laitetaan yöksi ulos.
Poikkeuksena kaalit, jotka onkin sitten ihan oma juttunsa. Kaalin siemenet laitan multiin viimeistään maaliskuussa, ja idätysrasiat roudaan ulos kylmillään olevaan kasvihuoneeseen, missä keväthankien loisteessa päivälämpötila nousee helposti yli kahteenkymmeneen asteeseen. Siellä ne kaalikasvien siemenet, niin ruusukaalit, keräkaalit, lehtikaalit, kyssäkaalit ja sen sellaiset kuulkaa itää hetkessä, eikä oo yöpakkasista moksiskaan! Ihan on hupsuu porukkoo, mutta niin se vaan menee. Ja lunta kun heität kylvöksille niskaan säännöllisesti, lumi sulaa ja kastelee pikkutaimet. Niin eipä oo kovin vaikeeta kaalin kasvatus! Hymiö.
Vaikeus on siinä, että kaali tarttee paljon ravinteita ja paljon tilaa. Yks ruusukaali pyytää semmosta puol metrii kertaa puol metrii pinta-alaa. Ja siihen paljon ravinteita, että se jaksaa kasvaa. Vielä isompi ongelma on se, että ai vinde kun kaiken maailman lepattavat tyypit, ja semmoset tosi pienet tyypit, tykkää rouskutella kaaleja! Kaalikoi kuulkaa haistaa kaalit monen kilometrin päästä, samoin kaaliperhonen. Niin kyllä siinä on kuulkaa tällä näkökyvyllä ihmettelemistä, kun yrität niitä perkeleen pieniä millin kokoisia sinttejä metsästää kaalin lehdiltä. Jostain syystä ne lentävät riesakkeet ei tykkää kyssäkaalista, joten vinkki vinkki siinä on helppo nakki! Ja ruusukaalissa on niin isot lepattavat lehdet, että niiltä on helppo bongata ja pyyhkiä tuholaisia pois.
Kukkakaali ja keräkaalit onkin sit hankalampii. Sen takia mie hermostuin tänä kesänä kukkiksiin, ja kun olin saanut ne maahan, totesin et antaapa olla. En lannoittanut koko kesänä, enkä hirveemmin edes perään katellut. Muuta kuin happamana totesin, et tais nyt mennä parempiin suihin miun kukkakaalit. Joka siis vielä se mahtava punainen lajike, eli Violetta di Sicilia, ihan vaan sen takii et miekii NÄKISIN jotain. Jee!
Nii eikö mitä! Olin jo unohtanu koko kaalit, kunnes yhtäkkii syyskuussa kävin niitä kattomassa, ja hitto siellähän oli komeita kukintoja! Ihan niinku useempi! Wau ja winde! Ihan huikeeta, kahtokee nyt! Jee!
Tadaa, Violetta di Sicilia! Kuvassa sama lajike joko raakana tai ylikypsänä. Veikkaan ensimmäistä, mutta eipä menoa haitannut ja vinde että oli hyvän makuinen!Kuvassa ruusukaalin varsin, jossa ruusukkeet kasvavat ja kypsyvät kaalinlehtien kainalossa. Sieltä niitä nyt sitten loka-marraskuun aikana kerätään ruuaksi. Ai vinde että ovat hyviä! Verrattuna kaupan ruusukaaleihin jotka ei maistu miltään!
Tämmöstä! Eli kyl tääl ollaan ihan tosi tunnollisesti eletty hippielämää, lapioitu paskaa kirjaimellisesti ja konkreettisesti mm. eräällä lannanhakureissulla, että hippi sai puutarhaan MONTA SÄKKIÄ hevonpaskaa, että voi taas ens kesänä kasvatella kaikenlaista niinku luomusti. Kukkapenkkiremontti ja monta sen sellaista olennaiselta tuntuvaa asiaa on tekemättä, ja ei voi tietää jääkö kokonaan tekemättäkin, mut se on semmosta. Metsäkoti on alla, ja on täällä touhuttu, enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Mikä nyt sitten kenenkin mittari on, mut kyl mie sanon et jos jumalauti kaali kasvaa ilman et sitä koko kesänä on kertaakaan lannoitettu, ja tekee viel tuommosen kukinnon, niin ihan hyvin on asiat! 😀 Noh, voishan sitä kritisoida että vastaavasti valkosipulisato jäi aika hervottoman pieneksi, siis sipulin koko, mut hippi niiskauttaa nenäänsä siihen ja sanoo että “se oli ensikertalaisen moka”. Ens kesänä otetaan uusiks! Tai itseasiassa jo tänä syksynä, koska kyseessä on talvivalkosipuli joka laitetaan maahan loppusyksystä.
Mut hei, ollaan täällä liikkeeskin oltu, koronast huolimatta, ja ihan on maailma niinku ennallaan, tai puitteet ainakii. Linna on vielä pystyssä, ja hirmu ihanii syksyisii maisemii on Savonlinnan kaupungissa, ja kaikkialla lähiseuduilla. Saimaa! Sydän! Ja auringonkukkapeltojakin on täällä kasvanut tänä kesänä, oijjoi ja aijjai!
Niin ja hipin hilpeyttä lisää myös se, että vaikka välillä on hankalaa, ku silmiin koskee, ja väsyttää tosi paljon ja silleen, niin silti voi sanoo et kyllä tästä on oikeesti elämä saatu. Nyt tulee kaks vuotta syksyl täyteen, tai itseasias tuli jo, siitä ku sairastuin ja tapahtui se pommi, mitä ei ikinä aatellu omalle kohalleen tulevan, ja vinde et oli raskasta ja ihan perkeleen painavaa kaks vuotta sitten tähän aikaan. Mut nyt voi sanoo et se setti on vedetty huolella läpi, ja Valossa taas kuljetaan. Ai että. Jotain tästä kertoo sekin, että hippi on sen verran voimissaan, että aloittaa syksymmällä myös meditaatiopiirin vetämisen. Ai ku niinku siis niin kutkuttavan viherpiiperomaista täällä Keskustan syvillä sydänmailla, jossa isännät ja emännät vetelee haulikot kainaloissa puskissa ettimässä kaltaisiani hippejä maalitaulukseen. Ai että! Ja keskellä kaikkea tätä mie kuulkaa oon kutsunu meditaatiopiirin koolle. Sydän.
Ihana on syys, nautitaanpa kaikesta mistä voidaan! Ja niin hienoo ku kävit kurkkaa blogii, jee! Sydän!
Maurinmalva. Ah. Pieni palanen auringonkukkapeltoa. Ah.Syksyinen metsätie. Kaunista on!Näkymä Olavinlinnalle linnan takapuolelta. Näkymä Olavinlinnalle linnan etupuolelta, syyskuun viimeisenä päivänä 2020.
Hyvvee huomenta, ja kaunis huomen onkii! Sydän! Kylläpä meitä nyt on hellitty lämmöllä, sydän! Tomaatti kiittää, ja ihan oikeesti muuten kiittää, koska tomaatti erityisesti on lämmön rakastaja. Toisin kuin kaali- ja salaattikasvit, jotka tykkää vähän viileämmistä keleistä. Ja ehkä kurkkukin silleen, että kurkulla on tuo kosteusprosenttipuoli se mistä se kiittää erityisesti. Eli että on saunamaisesti kuumaa ja kosteaa.
Kuvassa kimppu kieloja maljakossa.
Kuvassa näkymä kasvimaalta. Raparperin vieressä kasvaa herneitä ja herneiden vieressä salaattia.
Nonni, siinähän ne tärkeimmät tulikin, eli puutarhanhoidollinen sepustus. Joo, on täällä oltu puutarhahommissakin käsiksi, tottakai ja tietenkin, ja mitäs muutakaan, mut on täälä touhuttu kaikkee muutakii. On semmone niin sanottu positiivinen sykli ollut menossa, jo pidempään, että asiat luistaa ja menee eteenpäin. Oikeesti, eikä vaan semmosta että kuvittelee että joku juttu lähtee wörkkii, ja sit se kuitenkin tyssää siihen. Ja tuo Esteetön Savonlinnan seutu -sivusto, jonka jokin aika sitten laitoin pystyyn, on kaiken tämän ulkopuolella ihan oma juttunsa, ja projektinsa, jonka tekeminen on tietenkin älyttömän kivaa ja mielenkiintoista. Koska saa tavata ihmisiä, ja jutella ihmisten kanssa erilaisista esteettömyyteen ja saavutettavuuteen liittyvistä haasteista, ja ylipäänsä matkailusta ja sen sellaista.
Ja sit tietysti se semmoinen iso ja painava asia, joka käynnistyi yli vuosi sitten, eli kuljetuspalvelusoppa, spesifisti liittyen Savonlinnan seudun/Sosterin alueen kuljetuspalvelualueen omavastuutaksoihin, on nyt nyt nytkähtänyt eteenpäin. Miehän tein reilu vuosi sitten asiasta juttua Näkövammaisten liiton Airut -lehteen, tässä linkki juttuun olkaa hyvät!, ja jutun lopussa todetaan että asiasta on tehty kantelu Aviin. Ja tuon jutun teon, sekä kantelun jälkeen, tässä on ollut yhtä sun toista, ja nimenomaan epämiellyttävää sellaista, liittyen kuljetuspalveluihin ja niitä ylläpitäviin tahoihin. Nimenomaan sosiaaliviranomaisiin sekä Mikkelin Taksikeskukseen ja erityisesti tapaan jolla molemmat tahot Vammaispalvelun asiakkaita kohtelevat. Ihmisten kohtelu on tässä nyt se avainsana, ja avainasia. Eli Ja silloin kun ihmisiä kohdellaan kuin paskaa, ylimielisesti, ylenkatseellisesti, asenteellisesti ja sen sellaista, voi sanoa että instanssien ongelmat kulkevat syvällä, jos ja kun tällaista asennetta löytyy esim. taksinvälityskeskuksen asiakaspalvelusta ja sairaanhoitopiirin sosiaaliviranomaisilta. Ja täällä syvässä idässä, susirajan seutuvilla, näitä asenteita kyllä löytyy. En tiiä liittyykö itä tähän mitenkään, mut syvyysulottuvuus kyllä liittyy, niinku peräsuolimielessä, ja silleen et jokin on niin syvää että aurinko ei sinne todellakaan paista.
Ja silleensähän se männöö, että kun jutut on syviä, niin ei niistä sitten jaksa kirjoitella, saati koko ajan jaksa niitä pyöritellä arjen elämässä, niinkun näitä kuljetuspalvelujuttuja, koska ne vie ihan hirveästi energiaa. Varsinkin, kun on tietoisuus siitä, että Aviin on laitettu kantelu, ja ainoo mitä voi tehhä on vaan ootella että mitä Avi ottaa kantaa. Hötkyyminen ja sen sellainen ei auta millään lailla.
Niin siinä sitten kävi, että tein kuljetuspalvelua käsittelevän/koskettavan kantelun vuosi sitten kesäkuun alussa, ja yli vuosi meni siihen että viranomainen reagoi asiaan. Jossain vaiheessa kevättä otin Aviin yhteyttä ja kysyin että mikä on meininki, koska 10 kk oli asian kanssa mennyt. Ja heidän oma arvionsa oli, että kantelujen keskimääräinen käsittelyaika on 8 kk. Niin kas vain nyt sitten, kun tuli pikku korona, ja vähän sotki palettia.
Mutta nyt, viime viikolla, asia nytkähti eteenpäin. Avi on tehnyt päätöksen/ratkaisun, ja asia alkaa selkiytyä. Mikä tärkeintä, Avi otti keissin itselleen käsittelyyn! Tekemäni kantelu on nyt saatettu päätökseen, sillä Avi aloittaa asiasta oman tutkimuksensa. Toivon, että tämä tarkoittaa sitä, että asia pengotaan läpikotaisin. (En tiedä Avin työskentelymetodeista mitään, joten en uskalla kommentoida asiaa enempää. Toiveitahan saa aina esittää, eikö!)
Yli vuosi meni siihen, että päästiin tähän pisteeseen. Milloin asiassa mahdollisesti tulee ns. lopullinen päätös, eli että Avi saa asian (kuljetuspalvelun omavastuutaksat) tutkittua, siitä ei ole mitään käsitystä. Mutta se, että Avi ottaa asian käsittelyynsä, eli käynnistää asiasta oman tutkinnan, on tietenkin vahva signaali siitä että asiassa on jotain. Ja tähän nyt sit kaikki ne klassiset sanonnat “ei savua ilman tulta” ja sen sellaiset. Sosiaaliviranomainen Sosterissa on koko tämän ajan tiukasti kieltänyt sen, että asiassa olisi mitään perää, ja tiukasti ohittanut koko asian. Millään lailla ei ole Sosiaalipalvelujen johto ottanut kuuleviin korviinsa tätä taksa-asiaa. Ja he siis aidosti pitävät oikeutettuna sitä, että kuljetuspalvelun omavastuutaksoja voi tuosta noin vain korotella. Vaikka näinhän ei ole, koska asiakaspalvelulaki sanelee nimenomaan sen, että kuljetuspalvelun omavastuutaksat eivät saa ylittää julkisen liikenteen taksoja. Piste.
Aivan käsittämätöntä on sosiaaliviranomaisen touhu. Aivan käsittämätöntä.
Suhteessa kaikkeen asian tiimoilta läpielettyyn, joka on ollut painavaa, raskasta, valotonta, synkkää ja sitä ihtiään, nyt on hyvin kiitollinen olo kun elämme juhannusviikkoa läpi, ja posti kantoi hyviä uutisia Avista. Pitka, siis niin pitkältä tuntunut prosessi on tietyiltä osin saatettu päätökseen, ja asia nytkähti eteenpäin. En kiinnity asian lopputulokseen, toivon vain oikeudenmukaisuutta. Ratkaisu tulee sitten joskus kun tulee. Sitä on turha miettiä nyt. Pääasia on se, että asia on nyt siellä käsittelyssä, ja että sosiaaliviranomaisen omavaltaisuudelle laitetaan rajat, ja että heKIN joutuvat toimimaan lakien mukaisesti. Ei Sosterissa mitään omia lakeja ole, ihan samat lait siellä pätee kuin muuallakin.
Tarkoituksella en kirjoita asiasta enempää yksityiskohtia, koska etenkin nämä kuljetuspalvelu-asiat ovat sellaisia että nämä tuntuvat hämmentävän ihmisiä, joilla ei ole tietoa näistä asioista. Ja ihan päättäjilläkin, esimerkiksi Sosterin kuntayhtymän hallituksessa, menee sekaisin Kela-taksi ja kuljetuspalvelu-taksi, jotka ovat kaksi täysin eri asiaa. No takseja kumpikin juu, mutta ajot ovat täysin eri teemaisia, ja näitä ajoja sanelee laki. Eli kyseessä ei ole mikään pikkujuttu, vaan taustalla on oikeasti lainsäädäntö. Joten se, että esimerkiksi kunnan tai kaupungin Vammaispalvelun kuljetuspalvelua uudistetaan, kuten täällä Savonlinnan seudulla tehtiin, on todella iso juttu. Ja siinä tarvitaan lakien asiantuntemusta. Ja luulisi, että sosiaaliviranomainen sellaista hommaisi, jos ei omasta takaa sellaista ole. Että homma hoituisi niin sanotusti juridisesti oikein. (Kun onhan kaupungeilla lakimiehet yms., ja luulis että sairaanhoitopiiri sais ja vois heidän palvelujaan jollain lailla, vaikka sisäisenä siirtona, saada käyttää. Niinhän sitä luulis.) Mutta totuus on Suomen maassa monin paikoin aivan toisenlainen, ja todella moni ihminen on saanut kärsiä ja joutunut kärsimään nimenomaan kuljetuspalveluun liittyvien asioiden vuoksi. Tämä on vähän niin kuin sote-muutos on ollut valtakunnan tasolla useille hallituksille, eli iso ja kavala ansa, joka saattaa nykäistä maan alta. Kuljetuspalvelu on monille kunta- ja kuntayhtymäpäättäjälle samantyyppinen asia: ehkä hieman iso ja pelottava, josta ei ymmärretä paljoakaan. Taitaa olla monelle sosiaaliviranomaistahon edustajallekin näin, valitettavasti.
Mut joo. Tämän tilannepäivityksen myötä voin helpottunein sydämin kulkea kohti keskikesän juhlaa ja siitä kohti syventyvää ja kypsyvää kesää. Sydän! Juttelin puhelimessa sen Avin ylitarkastajan kanssa, joka tätä asiaa käsitteli, ja vie eteenpäin, ja olo on syvästi helpottunut. Hyvin ystävällinen ja kuunteleva henkilö, jolla on erittäin laaja lakien tuntemus sekä osaaminen. Olen valtavan helpottunut, koska kyllä se on niin että oma luottamukseni kaiken maailman viranomaistahoihin on syvästi rapautunut tässä oman sairastumiseni matkalla. Kun olen tuota kusipäisyyttä ja asioiden hoitamista vasemmalla kädellä osakseni Sosterista saanut, ämpäritolkulla, myös Näönkuntoutuksesta, niin ei voi sanoa muuta kuin että eipä oo luottoa. Ei millin vertaa. Avin yhteydenotto oli kuitenkin aivan muuta, ja sain hyvin tyhjentävät vastaukset kysymyksiini ja ennen kaikkea ystävällisen neutraalia asiakaspalvelua, ilman jotain ihmeellistä vammaisasenteita, joita sosiaali- ja terveysviranomaisten edustajien taholta aina hehkuu ulospäin. Se on kyllä ihme juttu heillä, oikea ammattitauti, tai voisko sanoo penikkatauti, kun eipä se oikeesti kovin asiallista ole asiakaskuntaa kohtaan.
Tähän loppuun vielä tämmönen puujalkavitsimäinen kuva: miten näkövammainen tyyppi hoitaa puutarhaa? Ja esimerkiksi tunnistaa kasvien väliset rivivälit? No silleen, että taatusti tuntuu, siihen pisteeseen asti että vaikka kompastuu!
Kuvassa kuva kasvimaalta, jonne on aseteltu paksuja koivukeppejä merkiksi erottelemaan kasvien väliset rivivälit.
Ja ihan lopuksi vielä kuva kesäiseltä Kerimäeltä, pääsin käymään siellä pari viikkoa sitten. Kirkko oli paikallaan, ja Kahvila Kaivopirtti myös! Siinä on muuten kahvila, jossa on terassi silleen et sinne pääsee myös pyörätuolilla, sinne talon toiselle puolelle! Wc-hommelista en oo ihan varma, että löytyykö sieltä inva-wc, mut hei selviää soittamalla ja kysymällä! Facebookista heidät ainakin löydät! Ja tuo maan mainio näkymä kirkolle avautuu Kaivopirtin terassilta!
Kuvassa Kerimäen puukirkko, maailman suurin puukirkko.
Hyvvee kessee kaikille! Sydän! Kiitos kun kurkkasit blogii!
No sori, kun ei oo kuulunu päivityksii. Oon mie hengissä. Mut vähä semmost kitumista on ajoittain ollut. Sitä ku elää symbioosissa täällä maan ja metsän kanssa, ja sitku on tämmöne kevät, et lumet häipyy älyttömän aikaisin, ja on vaan kylmä kylmä kylmä ja kylmä, niinku koko ajan, niin alkaa kyllä syödä naista. Ihan tässä murrekin häviää, ja katoaa, ai kauheeta!
Mut oon mie saanu luotuu uutta elämää, kahtokee vaikka!
Basilikat siinä paistattelevat auringossa. Vieressä kaverina taitaa olla tomaatin taimia.
Kuvassa pieni tomaatin taimi, jossa ensimmäinen raakile jo ilahduttaa suuresti!
Kuvassa kissa istuu mietteliään näköisenä pöydällä, auringon valossa, kastelukannua tuijottaen. Käynnissä ehkä pohdinta siitä, kannattaisiko tunkea käpälä kannuun. Emäntä totesi siihen, että ei kannata.
Tämmöttissii. Oon mie vähän muutaki askarrellu, ajankuluks ja silleen. Nyt on ihan uus blogi, käy kurkkaa: Esteetön Savonlinnan seutu. Blogissa lähestytään Savonlinnaa ja lähiseutukuntaa esteettömän liikkumisen ja matkailun näkökulmasta. Mie ihan ite toimin koekaniinina, eli käyn testailee ja tsekkailee paikkoja. Siks, koska tämmöne on oikeesti tarpeen. 2020 -lukua eletään, ja Suomen matkailu on aivan älyttömässä kuopassa esteettömyys- ja saavutettavuus -asioiden suhteen. Niinku tää maa on muutenkin, siis monessa muussakin asiassa. Tämä on tosiasia, koska ns. normaalit terveet ihmiset elää niin erillään “meistä vammaisista”, et moni ei vaan tajuu ottaa erilaisuutta huomioon, koska kosketuspintaa ei ole.
Semmost se on, Mut Savonlinnan seudulla on paljon hienoi juttui, ja Olavinlinnan sisäpihallekin pääsee kuulkaa nykyään pyörätuolilla. Ja kuulinpa myös, että Oopperajuhlillaki on oma pyörätuolikatsomo! Vinde! Tää on oikeesti edistystä, koska linnahan on siis ehta keskiaikainen sotalinna, ja sen mukaista on liikkuminenkin siellä, et siinä ei todellakaan mitkään esteettömyys- ja saavutettavuusjutut oo millään tasolla mahdollisia, kun huomioidaan muinaismuistolaki ja sen sellaiset asiat linnan remontteja yms. juttuja ajatellen. Mut oikeesti tosi hienoo, et linnan pihalle ja oopperaan pääsee! Jei!
Kiva ku kävit kurkkaa blogii ja hyvää kevättä siulle! Sydän!
Kuvassa on sytytetty kynttilä, jonka alla on teksti Hyvää uutta vuotta!
Jep jep. Hyvin taas lähti blogin päivitys käyntiin. Kerkesin jo pitkät pätkät kirjoitella sitä sun tätä, kun sormi lipsahti näppäimistöllä ja sinne mänt kaikki. Ilmeisesti bittiavaruuden tuuliin, koska eipä löytynyt luonnostakaan mistään. Ja WP kuitenkin tallentaa luonnokset automaattisesti, tai on ainakin tähän mennessä tallentanut. Noh, ehkä tätä mysteeriä voi tulkita vaikka niin, että kirjoitin täyttä sontaa, jota ei kannattanutkaan julkaista. Joten otetaanpa uusiksi. 😀
Jotain kirjoittelin elämänmuutoksesta, joka tässä viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut, ja jota tässä etenkin kuluvan vuoden 2019 aikana on eletty läpi. Että ei oo ollu heleppoo, koko juttu, eikä oo vieäläkään. Mutta silti postauksen otsikko on mikä koska, koska se on totta.
“Hyvvee on” on vanha sanonta meillä päin. Pätee niin ruokaa kuin moneen muuhunkin asiaan. Kaikesta siitä, tai niistä isoista paskoista huolimatta mitä omas elämäs on tapahtunut ja yhäkin meneillään tietyillä tasoilla ja tietyissä asioissa, olen sitä mieltä että elämä on jollain lailla kirkastunut ja saanut sellaista syvyysulottuvuutta jota ennen ei ole ollut läsnä Moni ns. terve ihminen elää kuin haamu, haaveillen “jostain paremmasta”, mutta ei koskaan lähde toteuttamaan tuota parempaa konkreettisesti. Jatkaa vaan haaveiluaan, ja päätyy ilta toisensa jälkeen tv:n eteen, valitettavan usein myös kaljatölkin tai jonkun alkoholijuoman kanssa. Ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähtee. Elämä on yhtä suorittamista, jossa ei ole mielekästä sisältöä.
Moni ei voi käsittää lainkaan sitä, että miten ihminen jolle on käynyt näin kuten “minulle on käynyt” voi kokea asioiden olevan hyvin. Että elämä ei olekaan täys katastrofi ja kammottava painajainen.
Niin no. On tässä tullut elämää elettyä, monen väristä ja oloista, ja asuttua eri paikoissa ulkomaita myöten. Että ihan untuvikko en enää ole. Ja on tullut koettua monenmoista, myös ns huonossa, eli oman osani olen vaikeuksista saanut. Ja tiedän vahvasti mitä sisällötön elämä on, mitä pelkkä “aamulla töihin, töissä painetaan kuin hullu, ja illalla kotiin reporankana ja mitään et jaksa” -tyyppinen elämä on.
Kyllä on paljon asioita omassa arjessani, joista voisin valittaa, jatkuvalla syötöllä. Ihan tosi monta asiaa.
Valittaminen unohtuu siinä vaiheessa, kun tapaat muita kohtalotovereita, ja etenkin niitä keillä on mennyt liikuntakyky, tai jotka ovat sekä sokeita että pyörätuoliin sidottuja koko ikänsä. Siinä vaiheessa tajuaa hyvin konkreettisesti sen, mitä itsellä on vielä jäljellä. Ja miten paljon sitä arvostaa. Että vaikka toimeentulo on niukkaa, ja tosi paljon vaikeuksia ja hankaluuksia arjessa on, niin silti on aivan mieletön lahja se, että saa ja voi elää ja hengittää edes tällä tavoin päivästä toiseen. Uhriutuminen on valinta. Tosi moni uhriutuu, ja koen että ymmärrän aika hyvin miksi niin käy. Valitettavasti meidän virallinen sairaanhoitojärjestelmämme myös tukee uhriutumista, koska monilla ammattilaisillakaan ei aidosti ole ammattitaitoa työskennellä trauma-asiakkaiden kanssa. Tämä on erittäin surullinen tosiasia, josta moni haluaa vaieta. Mutta heti kun ihmiselle käy kuten minulle käy, asiakkaan roolissa törmää ammattilaisiin jotka ovat aivan kädettömiä kaltaiseni potilaan/asiakkaan kanssa, ja päällimmäiseksi tilanteissa nousee heidän oma hätänsä siitä miten he selviytyvät tilanteesta. Ja asiakkaan/potilaan asia jää pahnan pohjimmaiseksi. Joten mm. tätä taustaa vasten on erittäin ymmärrettävää se, että moni trauma-asiakas ja potilas vaipuu epätoivon kuiluun. Koska sieltä ei pääse ylös ilman todella tukevaa, osaavaa ja asiantuntevaa apua. Jolla on asenne kohdillaan.
Asenne. Siitä tässä on kyse.
Kiitos että kävit kurkkaa blogia. Sydän. Blogin päivitys jatkuu ensi vuonna. Millä tahdilla, sitä en tiedä. Mutta jatkuu kuitenkin.
Paljon hyvvee onnee siun uuteen vuoteen ja tulevalle vuosikymmenelle!
Sorvin iärelä tuassiisa. Nyt on ihan hyvä tunne nakutella näppäimistöä, joulukuun pimeydessä, kun vihdosta viimein on vähän saanu kiinni semmosen tunteen syrjästä että “ehkä tästä kaikesta hengissä selvitään”. Kun ohan se aikamoista. Se, että näkö menee. Ja varsinki se, että se tapahtuu silleen noppeella, niinku miulle kävi. Jotkut viisaat puhuu traumasta. Mie en tiiä, muuta kun että vitukseenki hankalaa on ajoittain ollu. Ihan kaikkien asioiden kanssa. Koska KUN ET NÄE, niin kyllä menee homma vaikeeks. Siihen ei mikään auta, selitykset ja sen sellaiset. Kun näkö menee, se on hyvin konkreettista. Oot nokallas joka kynnyksessä, pöydältä tippuu tavarata koska vahingossa huitaiset ne alas, jos ne on laitettu pöydän reunalle eikä pöydän keskelle (näkövammaisten kattaus on se, että kaikki on pöydän keskellä), värittömät ja läpinäkyvät esineet hajoaa, kun en vaan näe niitä ja vahingossa tiputat ne tai rikot jne. Esim. kahvinkeitin hajosi. Vähän aikaa oli varakahvinkeitin käytössä. ja kyllä olin helisemässä lasipannun kanssa. Oli selvä asia, että uusi kahvinkeitin on sit jotain muuta kuin lasipannu. Se on joko termospannu, tai jotain muuta. Päädyin muuhun, ja hommasin perkolaattorin. Olen tyytyväinen. Erottuu tälläkin näkökyvyllä, ja ennen kaikkea suodatin on metallia, joten ei tarvii miettii meneekö rikki vaiko ei.
Kaiken tuollaisen yllä kuvatun myötä näkövamma on hyvin konkreettista. Ja tuosta puuttuu liike ja liikkuminen, josta en jaksa nyt edes aloittaa. Niinku taxii -asiat ja sellaset. Et kyl siin saa käydä ittesä kanssa prosessii, kun näkö menee. Ihan kaiken suhteen. Etenkin sen asian kanssa, että onko elämä enää elämisen arvoista. Niin on se aika auvoisa juttu, kun alkaa löytää itsestään semmosia sävyjä, et ehkä tästä vielä kuitenkin päästään elämään käsiks, ja noustaan uuteen eloon. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.
Kevennystä tarvitaan aika paljon, sillonku elämä vetää kölin alta ja kovalla. Ja on tosi karua ku ite tajuaa sen, et kevennystä tarvittais, mut jos ja kun elämäntilanne on semmone, et se ei paljon kevennyksille tarjoa mahdollisuuksia. Tuntuu et aika pitkään on vedetty semmosta settiä läpi. Sit on niinku jatkuva tuplaveetutus päällä kun tajuat et tarttis oikeesti keventää, aika monellakin sektorilla, mut se ei nyt vaan onnistu, koska sosiaaliviranomainen sitä, koska lääkäri tätä, koska silmä sitä, koska näkötilanne tätä. koska koska koskakoskakoska. Jne.
Niin se, et löydät ittes marraskuun pimeydessä, keskellä pimeimmän loskaisimman ajan ydintä kirkonkylältä kahvilasta osallistumasta japanilaiseen TEESEREMONIAAN ja mykyjen valmistukseen (dumplings) on kuulkaa ihmeellistä.
Varsinkin se, et voit vaan olla ja unohtaa kaiken muun. Ja se, et ne tyypit ketkä siellä on läsnä, touhuaa kaikkii normi touhui, eikä puutu siun näkövammaan sanallakaan. Se, et saat olla rauhassa semmone ku oot, ja kukaan EI HÖSSÄÄ siinä vieressä koko ajan tyyliin “pärjäät sä, onks sul kaikki hyvin, tarviit sä jotain”. Vaan saat vaan olla rauhassa ja muovailla sormilla semmosta hassua limaisen oloista tahnaa, joka on just sitä mykytaikinaa, ja josta pitäis jonku ihmeen kautta ja avulla saada syntymään niitä MYKYJÄ.
Että oli sitten oikeesti tosi kiva ilta, ja aidosti pitkästä aivan älyttömän kiva puhuu vähän Lontoon kieltä ja tavata muilta mailta tulleita matkustavaisia, ja kuulla vähän mitä maailman tuulet kuiskivat heidän suullaan. Tämmöstä kaikkee ihmettä voi oikeesti sattuu ja tapahtuu pienelläkin kylällä, johon saapuu ihmisiä eri puolilta maailmaa, koska kylän yhdellä lailla sijaitsee entinen kyläkoulu, joka on nykyään myös jonkinlaisessa residenssi- ja sitä kautta matkailumajoitus käytössä.
Yläpuolella olevassa kuvassa on myky, joka on japanilainen jälkiruoka. Illan aikana opimme, että mykyjä valmistetaan ainakin riisijauhosta, ilmeisesti myös vehnäjauhosta. Myky itsessään on suorastaan mauton, ja se nautitaan lisukkeiden, esimerkiksi hillon tai makeisten kera teeseremonian aikana. Myky valmistetaan tekemällä ensin taikina, sitten muotoilemalla itse mykyt, jonka jälkeen niitä keitetään kuumassa vedessä kaksi minuuttia, ja jäähdytetään kylmässä vedessä useampi minuutti. Sitten myky on valmis koristeltavaksi ja syötäväksi.
Kuvassa on yksi illan emännistä, japanilainen taiteilija joka oli jostakin saanut ja löytänyt tiedon paikallisesta residenssistä, jossa hän oli asunut jonkin aikaa. Mykyjen valmistaminen ja pienen sekä lyhyenkön teeseremonian järjestäminen oli jotakin mitä hän halusi jakaa kyläläisten kanssa. Henkilökohtaisesti olin otettu kaikesta tästä, ja useamman kerran illan aikana mietin itsekseni, että jos vastaava tapahtuma olisi järjestetty Hesassa, tai jossain pääkaupunkiseudulla, olisi varmaan jäänyt lähtemättä. Ihan siksi, että olisin ajatellut että kuitenkin siellä on niin paljon ihmisiä, että alkaa ahdistaa, enkä mahdu joukkoon. Täällä oli päinvastoin, eli osanottajia oli vain muutama, ja ilta sujui todella leppoisissa merkeissä. Oli hyvin rauhallinen ja levollinen olo.
Tässä erään osanottajan tekemät mykyt ennen koristelua. Eli hän muovaili mykytaikinasta mykyt oman mielensä mukaisesti. Opimme nimittäin, että mykyjen valmistuksessa ei ole sääntöjä: ne voivat olla minkä kokoisia ja näköisiä tahansa. Nämä kuvassa olevat mykyt odottivat vielä koristelua, sitten ne olivat valmiita syötäviksi.
Kuvan lasilautasella, ja sen alla olevalla valkoisella lautasella on japanilaisen emäntämme valmistamia mykyjä. Tältä niiden siis ehkä pitäisi näyttää! Hymiö. Siksi hymiö, koska japanilainen emäntämme painotti useaan otteeseen, että mykyt saavat ja voivat olla minkä näköisiä tahansa. Ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, miltä niiden tulisi näyttää.
Tämmöst täl kertaa. Kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! Sydän !! Mahtavaa joulukuuta Siulle!! Toivon, et saat ja pystyt tekee joulukuusta, ja tulevast joulust, just semmosen mikä on Siulle oman näköistä ja TUNTUU HYVÄLTÄ. Sydän!!
Mie yritän kirjottoo immeisiks, ja puhhuu suomee enkä savvoo. Vaikka virallisestihan tiälä ei ees savvoo puhuta, kun savonkarjalan rajaseuvulla kerran ollaan. Eli ei kenenkään maalla, sen takia kun tää silloin joskus kauan sitten oli Ruotsin itäraja, ja Venäjän läntinen raja. Tää seutu. missä mie nyt oon.
Muutaman kerran on käyny mielessä. että on se kyllä ollu hommoo kun ihmiset on sokeutunut siihen mualiman aikaan, silloin joskus kauan sitten. Voin vaan kuvitella miten silmänpainetauti on posauttanut silmiä konkreettisesti hajalle, ja ties mitä kaikkee muuta. Huhhuh.
Tämmöstä käy aina joskusmielessä, kun huomaa miten nykyteknologiasta on apua monissa asioissa. Niinku tietotekniikasta, älypuhelimista (vaikka joskus kyllä tuntuu että ne on ihan älyvapaita puhelimia) ja sen sellaisesta. Nyt syksyn aikana oon ollu teknologian äärellä. kun havahduin semmoseen asiaan että kahoha sie sokko, otsalamppu vois olla ihan kätevä ja pätevä täällä puskissa! Onhan tiälä sentään sähköt (jepjep) ja pihavalot joo, mut silti. Ai että ois kätevä saunan lämmityksessäkin kun ois kädet vapaana, ja valo sohottais otsalta millon minnekin. Ai että!
Tuumasta toimeen siis. Piäkaupungin reissulla tuli luuhattua Itiksen teknologia-aiheiset kaupat läpi, sillä se jos mikä on kätevää kun oot Iiriksessä kuntoutuksessa: Iiriksen ovelta on muutama hassu sata metriä Itikseen. Jei! Ihan deluxe-elämää verrattuna täällä puskissa kykkimiseen, siis jos ajatellaan pelkästään sitä että pääset kävellen johonkin. (Mut jos aatellaan muita asioita, niin kun korven kutsua ja omaa rauhaa, niin niin. Kylläpäs muuttuu ääni kellossa.)
Niin kävin sit paikan päällä toteamassa, että Itiksen myymälöissä oli kalliilla rahalla semmottissii taskulamppui, et enhän mie ees nähny niitten valoja. Kun tehot oli niin pieniä, että voi hyvän tähen. Gigantissa oli yks ainoo naurettavan pieni taskulamppumalli, josta ois pitäny pulittaa 30 euroo. Totesin että no way, en edes näe kun lamppu on päällä. Ja otsalamppuja ei OLLUT OLLENKAAN. MISSÄÄN. Mikä näitä kauppoja vaivaa.
Että olin sitten ilmastorikollinen ja tilasin netistä. Ihan kuulkaa Amazonilta. Vähän päälle neljällä kympillä sain kaksi todella isotehoista otsalamppua, ja yhden oikein sopivan taskulampun. Näin se nyt sit meni. Postilakko hidasti tahtia juu, mut nyt sit paketti tuli perille, ja täällä ollaan leikitty valoleikkejä pimeässä, kirjaimellisesti, koko rahan edestä. Hymiö! Ja nyt jos tulloo sähkökatkos, niin ei haittoo! Otsalampun kanssa näkee touhuta ihan kaikkee, niin kauan kun näkö vielä pelittää edes jotenkuten.
Siis niin helkatin pimeetä on ollu, kun ne ihanat lumet mitkä silloin lokakuussa satoi, otti ja lähti. Niin turkasen törkeen pimeetä. että ai helkatti sentään. Kyllä on kirponu välillä. Mut nyt kyllä ihan oikeesti helpotti kun sai nuo extravalot, ja nyt ei tarvi enää miettii et mites nyt sit, jos ja kun pitää pimeellä lähtee liikkeelle. On heijastinliivit, pinkit tietenkin (!!) ja kaiken maailman heijastimia myös, ja nyt on myös sit nuo otsalamput. Joista toisessa vielä palaa takana semmone punane merkkivalo. Just takaraivon kohdalla. Eli jos auto tulee, edestä tai takaa, niin takuulla näyn. Sitä paitti sokkokeppi on myös heijastin, se koko keppi. Eli kyllä näkyy auton valoissa.
Nii et ei nyt sit ennää ookkaan niin pimmeetä hommoo!
Kiitti ku kävit kurkkaa blogii ja oikein hyvää marraskuun loppua ja alkavaa joulukuuta just siulle!! Sydän! Muista heijastaa ittes kauniiks koristeeks kun kävelet pimeellä, niin näyt maailmalle!
Sokea. Piste. 