Hiljaista on ollut kuin huopatossutehtaalla, mutta enpä jää kanniskelemaan asiaa. Suunta on jatkossakin todennäköisesti se, että tämä blogi päivittyy kerran pari vuodessa, koska resurssit ovat rajalliset ja tietyllä tavalla tämä blogi on jo ajanut asiansa. Eli kantanut sen muutosvaiheen ylitse kun jotakin äkillistä ja dramaattista tapahtuu, ja elämä muuttuu kertalaakista. Ja ihminen huomaa olevansa todella isojen muutosten keskellä, käymässä kamppailua ihan perus hengissäselviytymisestä.
Tämähän tässä ytimessä oli ja on ollut, sen myötä kun blogin avasin kevättalvella 2019, alkaessani keriä auki kuljettua matkaa. Ja etenkin avatessani ns. kipupisteitä joita matkan varrella on ollut. Eli kuljetun matkan kuvaus, kipua ja voimakasta tunnetta myöten.
Itselleni olennaista tässä kaikessa on valinta. Se, että oli elämä millaista tahansa, ihmisyydestä nousee jokin, joka ohjaa ja opastaa tekemään valinnan tai valintoja sen suhteen että päättääkö jäädä jumiin, vaiko valitseeko liikkua eteenpäin. Elämäntilanteessa jossa äkkisokeudut, tuon valinnan tekeminen pyytää hyvin paljon. On todella helppoa masentua, jäädä yksin ja päästää irti kaikesta. Ihan kaikesta. Etenkin jos ja kun asut metsän keskellä maaseudulla, jossa lähimpään taajamaan on yli kymmenen kilometriä matkaa. On todella helppoa jäädä kiinni kaikkeen sellaiseen mikä luo ja ylläpitää turvattomuutta, kuten sisäiset pelkotilat, ja jotka myös estävät eteenpäin suuntautuvan liikkeen. Elämäntilanteessa, jossa konkreettisesti elää joka päivä sitä tuntoa läpi että ”vielä jokin aika sitten minulla oli elämä, ajokortti ja auto, ja suhteellisen hyvin toimiva näkökyky. Tänään minulla on toinen silmä sokea, ja toinen sumussa, enkä oikeastaan näe ottaa edes yhtä itsenäistä askelta”.
On hyvin aromikasta ja vahvaa tuollaisessa elämäntilanteessa tehdä päätös siitä, että valitsen liikkua eteenpäin. Se herättää paljon epävarmuutta, ja epäuskoa myös, mutta kuten nyt olette saaneet lukea edellisistä päivityksistäni, kaikki on mahdollista. Työtä se teettää, ja nimenomaan tunnetasolla, samoin kuin sitä että jatkuvasti tekee uusia valintoja. Mutta on täysin mahdollista.
Nämä ovat niitä syitä, miksi haluan että tämä blogi jatkossakin löytyy täältä. Että kuljettu matka saa äänen. Ja että näkyy ja kuuluu ennen kaikkea se, että tekemällä päätöksiä ja valintoja, ja pysymällä noissa päätöksissä ja valinnoissa, ihminen voi toteuttaa muutoksen, oli sitten vammautunut tai ei. Eli muutosten tekeminen omassa elämässään ei ole vain ns. terveiden etuoikeus. Se on aivan yhtä lailla mahdollista myös meille vammaisille. Jos löytää itsensä uhriuden kehästä, kuten minä noin kolme vuotta sitten löysin, on tiedostettava asia ja tehtävä valintoja ja päätöksiä sen suhteen, haluaako tuohon kehään jäädä vaiko ei.
Yhden valinnan tein tuossa jokin aika sitten. Valitsin lähteä ehdolle tulevissa sotevaaleissa eli aluevaaleissa. Olen ehdolla Kaakkois-Suomen vaalipiirissä demarien listalla, ja äänestysalue on Etelä-Savo. Päivittelen säännöllisemmin kuulumisia ja ajatuksia sekä pohdintoja tästä kaikesta FB:n puolelta löytyvälle kunnanvaltuutettu sivulleni.
Niin ja hippeys ei ole tässä matkan varrella hävinnyt mihinkään. Jos jotain, niin se on vahvistunut. Sydän!
Blogissa on ollut hiljaista monesta eri syystä. Elämänmuutoksen, ja sisäisen muodonmuutoksen läpikäynti, joka käynnistyi reilu pari vuotta sitten, on tietenkin oma juttunsa, ja jatkuva prosessi. Se, että voiko ja pystyykö ihminen tällaiseen isoon muutokseen ylipäänsä edes sopeutumaan, jotta voi ja pystyy elämään hyvää, turvallisen tuntuista ja jopa mielekästä elämää. Virallinen terveydenhuoltomme ja etenkin sosiaalihuoltomme ei millään muotoa tue tällaisten muodonmuutosten läpikäymistä. Valitettavasti. Tuen hakeminen on enemmänkin anomista ja taistelua, myös lakisääteisten palveluiden osalta ja kohdalla.
Mie en edusta semmoista ihmistyyppiä että antaisin itseni hapantua ja mädäntyä sisäisiin kiputiloihin, tai tuskiin, joita nousee tällaisen muodonmuutosprosessin myötä. Olen sitä ihmistyyppiä, joka lähtee hakemaan itselleen apua, ja nimenomaan sellaista apua joka toimii – ja aina tuo itselle sopiva ja toimivaapu ei välttämättä löydy ns. virallisen sairaanhoitopiirin raamien sisästä. Ja joskus tuo apu on myös sellaista, että se tulee yhteisen tekemisen muodossa. Eli tulee lähdetytyä mukaan johonkin yhteiseen tekemiseen, ja jonkin ajan kuluttua sitä alkaa huomata että tämähän olikin vallan mainio juttu.
Noh, miulle kävi silleen että mie läksin sitten kunnallisvaaleissa ehdolle. Pitkä tarina ja juttu, ja koko kevät tässä on mennyt asian kanssa säätäessä, syystä että jotkut jossain päättivät sitten siirtää vaaleja, ja olihan tuo melkoinen setti. Varsinkin kun korona rantautui kunnolla tänne Itä-Savoonkin sitten vihdoin ja viimein, ja tietenkin juuri silloin kun olisi niitä kaiken maailman vaaliasioita pitänyt touhuta, siis aikataulujen puitteissa. Joten elämä sitten selätti aikataulut, ja täällähän ei touhuttu yhtään mitään. Muuta kuin somessa.
Eli kevät on ollut pitkä, varsinkin vaalien siirtämisestä saakka, koska kyllä se että vaaleja siirrettiin tarkoitti sitä että kaikki asiaan liittyvät taakat siirtyivät myös eteenpäin.
Tämä kaikki tuli päätökseen sunnuntaina 13.6. jolloin tuloslaskentaa seuratessani totesin, että nyt kävi niin että mie jäin yhden äänen päähän valtuustopaikasta.
No annahan olla. Uusi viikko alkoi ja tarkastuslaskenta suoritettiin. Sieltäpähän löytyi miulle yksi ääni. Tämä tarkoitti sitä että olin nyt tasoissa toisen puolueemme ehdokkaan kanssa. Meillä oli yhtä monta ääntä. Tällaiset tilanteet ratkaisee arpa, eli vaalilautakunta arpoo kuka pääsee valtuustoon ja kuka jää varasijalle.
Arvatkaa kehen arpa osui?
Tähän nyt sitten miljoona hymiötä, sydämiä ja kaiken mualiman väkkäröitä ja hattaroita, ja mitä näitä nyt on.
Ihan aikuisten oikeesti tämä meni SITEN, että mie ensinnäkin sain sen verran ääniä, että äänet kantoivat miut ihan valtuustpaikan rajalle, ja toisekseen nyt tämä arvonta sitten napsautti suunnan ja kurssin tällaiseksi, kohti kunnanmäkeä.
Että tämä meni nyt sitten tosiaankin näin. Hymiö. Voip sannoo että “kovin on ollut eläväistä”, ja laittaa itkuhuutonauruhymiön tuohon perrään. 😉 😀
Tämän auki kertomisen jälkeen henkilöllisyyteni on helppo etsiä internetin syövereistä, koska eihän täällä Itä-Savossa kovin montaa itsenäistä kuntaa enää ole, ja varsinkaan kuntaa jossa on näkövammainen kunnanvaltuutettu.
Tästä huolimatta annan tämän blogin edelleenkin olla nimimerkin takana. Nimimerkistä tämä lähti, ja nimerkillä tämä pysyköön. Sillä meillä kaikilla on omat sokeat pisteemme. Näin se kuitenkin on, ja joskus näitä asioita on hyvä lähestyä nimimerkin takaa.
Vanhoja postauksia en lähde täältä poistamaan. Olen kaikki tänne kirjoittamani tekstit kirjoittanut autenttisen tunteen vallassa sillä hetkellä kun olen näitä asioita elänyt ja kokenut läpi oman ihoni ja sydämeni kautta. Olen syvästi kokenut omalla ihollani sen arvottomuuden, jopa hylkiömäisyyden, jota moni vammainen, myös minä, on saanut ja saa edelleen tässä maailmassa osakseen. Myös ns. yhteiskunnan perusrakenteiden taholta, kuten sairaanhoitopiirit ja etenkin vammaispalvelu. Itse olen näitä asioita kokenut, ja koen tällaiset olemisen tavat syvästi ihmisarvoa loukkaavina.
Tästä kaikesta johtuen valitsin lähteä ehdolle kunnallisvaaleissa, muun muassa. Ja nyt siinä sitten todellakin kävi niin että minut myös valittiin valtuustoon.
Valtuustotyö alkaa elokuussa. Sitä ennen vietetään kunnolla kesää. Itse aion juhlistaa ihan vain sitä että saan olla elossa, ja että kroppa on suhteellisen terve, ja että pystyn vielä itsenäiseen liikkeeseen. Siinä on ihan tarpeeksi juhlan aihetta.
Oikein HYVÄÄ kesää kaikille! Sydän. Kiitos että olette lukeneet blogia ja käyneet täällä kurkkimassa.
Aion jatkaa blogin ylläpitoa, mutta en yhtään osaa sanoa miten pystyn, ja jaksan, päivityksiä tehdä.
Täällä ollaan, hengissä ja hyvässä voinnissa. Kevättä pukkaa, räystäät ovat lotisseet jo eli lumet ovat tulleet katolta alas, ja nyt sitten lotisee maa. Ja urakalla lotiseekin, kivasti sattui rospuutto eli kelirikko näin pääsiäiseksi, ja vallankin kuravellinä ovat tiet.
Jotta mikäs tässä pääsiäistä vietellessä, ei ole kiire mihinkään, eikä siis ole tarve päästä tien päälle suhailemaan mihinkään. Etenkin nyt, kun täällä Itä-Savossa vietetään hiljaiseloa koronarajoitusten merkeissä. Ravintolat ovat kiinni, ja uimahallikin on rajoittanut aukioloaikojaan. Eikä paljoa huvita kaupoilla ym. käydä muuta kuin pakolliset asioinnit hoitamassa. En ole ns. koronapelkoinen, eli en pidättäydy liikkumisesta siitä pelosta että saisin koronatartunnan, mutta koen että tervettä harkintaa saa ja voi käyttää esim. juuri kauppa-asioinnin suhteen. Etenkin kun itselläni on tuon maskin käytön suhteen tosi hankalaa, tarkoittaen sitä että kun laitan maskin kasvoille niin enpä sitten enää näekään mitään koska rillit menee huuruun. Silti maskia käytän, ja kauppa-asioinnit hoidetaan toistaiseksi siis avustetusti.
Kirjoitan ihan tarkoituksella näitä ns. kevyempiä postauksia aina välillä, jotta etenkin lukijoille joilla vammautuminen ja vammaisuuden kanssa eläminen ei ole tuttua omakohtaisen kokemuksen kanssa ja kautta, ei syntyisi sitä mielikuvaa että vammaisen elämässä ei ole mitään muuta kuin “taistelua sairaanhoitopiirien ja sosiaaliviranomaisten, ja / tai eri viranomaistahojen kanssa”. On totta se, että jos ihminen syntyy vammaisena, tai vammautuu elämänsä aikana, elämä muuttuu, riippuen tietenkin vamman asteesta ja siitä miten rajoittava vammautuminen on. Mutta jos vammaisuudesta tulee koko elämää ja identiteettiä määrittävä tekijä, niin silloin mennään sellaisille alueille ja vesille joita en koe ns. kokonaisvaltaista hyvinvointia ajatellen kovinkaan terveellisiksi. Kyllä ihmisen elämässä pitää olla muitakin asioita. Tämä on siis oma ajatukseni ja mietteeni asiasta tällä hetkellä, miten muut ajattelevat vammautumisesta ja vammaisuudesta, se on monisyinen ja moniulotteinen aihe, enkä voi muiden puolesta puhua.
Vahvasti kuitenkin koen siten, että huolimatta siitä että Suomessa, ja ehkä jopa koko maailmassa (en tiedä) vammaisuus on tietyllä tavalla vaiettu aihe, jossain jopa tabu (islannissa vammaiset suljetaan yhteiskunnasta ulos, laitetaan maaseudulle laitoksiin ns. piiloon, näin toimittiin ennen, en tiedä mikä tilanne on nykyään), niin itse ainakin tarvitsen välillä aivan muita ajattelemisen aiheita sekä pohtimisen aiheita ja ennen kaikkea konkreettista tekemistä, sen sijaan että pyörittäisi omaa elämääni vammautumiseen ja vammaisuuteen liittyvien teemojen ympärillä joka päivä.
Tottakai vammaisuuden teema on koko ajan elämässäni läsnä, sillä konkreettisesti näen asian laidan joka ikinen hetki. Koskaan en enää saa ns. normaalia tervettä näkökykyäni takaisin, ja tätä kautta myös näen vammani laadun, sekä sen mittakaavan jolla se elämääni rajoittaa. Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita sitä että minun tarvitsisi joka ikinen hetki olla tässä asiassa kiinni kuin ns. täi tervassa. Ja voin touhuta sekä tehdä asioita sen mukaan mitä pystyn ja kykenen, ja avustetusti sitten niitä sellaisia asioita joita en pysty ja kykene itsekseni touhuamaan.
Maaseudulla asuminen on antanut minulle siunatun paljon liikkumavaraa kaikkeen tähän, sillä touhuttavaa riittää, myös paljon sellaista touhuttavaa joka saa minut usein jopa unohtamaan sen että olen näkövammainen, siten että pystyn keskittymään ihan täysillä käsillä olevaan tekemiseen. Kasvien kasvattelu ja taimien kanssa touhuaminen on tällaista puuhaa, ja kun taimihommat on kerran käynnistetty, eli siemenet laitettu multiin kevättalven aikana, niin sehän tarkoittaa sitä että kasveista on myös huolehdittava kasvukauden loppuun, eli syys-lokakuulle.
Ohessa viimeisin Vlogi-päivitys, joka löytyy Youtube -kanavaltani. Ehkä jonain päivänä muistetaan avustajan kanssa nauhoittaa videota siten, että minäkin näyn kuvassa. 😉
Semmoinen video se.
Palailen toki jossain kohtaa myös vammautuneen ihmisen realiteetteihin, esim. noihin yllä mainittuihin vääntöihin vaikkapa juurikin sairaanhoitopiirin kanssa, sillä onhan tämä touhu mitä Suomessa yhä monin paikoin löytyy etenkin asenneilmaston puolelta vammaisia ja vammautuneita kohtaan, aivan sairasta. Ei sille parempaa sanaa löydy. Etenkään silloin, kun nuo asenneilmastopesäkkeet löytyvät sosiaaliviranomaisten työmaalta. Mutta kuten yllä totesin, yksi realiteetti on myös se, että minä en ainakaan jaksa loputonta negassa vellomista ja sitä, että elämästä tulee ns. suo, jossa vellotaan vain negatiivisissa asioissa. Ja että jokin yksi asia ottaa elämästä otteen, ja ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan tuossa yhdessä asiassa. Minusta sellainen on hyvin epäterveellistä, ja vaikuttaa haitallisesti kokonaishyvinvointiin. Tiedän kyllä seutukunnalta monia henkilöitä, jotka mielellään pyörittelevät näitä juttuja, ja kaikki heidän puheenaiheensa ovat pelkkää sairaanhoitopiiriä, ja etenkin niitä asioita joita he itse kokevat ns. väärinkäytöksinä ja kaltoinkohteluna, mutta minä en sitä halua.
Olen saanut paljon puheluita ihmisiltä jotka mielellään näkisivät esim. minut hoitamassa heidän asioitaan sosiaaliviranomaisten kanssa, mutta en siihen ryhdy. Raja menee siinä. Onneksi se ei ole edes mahdollista, sillä kaikki toiminta sosiaaliviranomaisen kanssa lähtee siitä että kukaan muu ei voi hoitaa henkilön asioita, ellei ole tämän henkilön virallinen asioiden hoitaja. Mutta niin tiukkaa joillakin ihmisillä on se, kun he kokevat tulleensa elämän kaltoin kohtelemiksi, että he ovat valmiita laittamaan kaikki paukut siihen että voivat kohdistaa vihansa ja kaiken energiansa esim, sairaanhoitopiiriä kohtaan. Olen useita tällaisia tapauksia nähnyt läheltä. Ja tietyllä tavalla tajuan kyllä sen, että kun ihminen vammautuu, niin helposti herää vahvaa ja aromikasta tunnetta etenkin liittyen sairaanhoitopiiriin, jos siellä hoidetaan juuri omia asioita huonosti. Mutta siinä on aina vaihtoehtona myös se, että asiat voi selvittää, sen sijaan että käpertyy omaan vihaansa ja katkeruuteensa, ja antaa sille vallan. Suomessa on olemassa esimerkiksi monenlaisia liittoja, kuten Invalidiliitto sekä Näkövammaisten liitto, ja monia muita liittoja näiden lisäksi, joista saa neuvontaa oikeudellisissa asioissa, useimmista, mikäli itse kokee että se on tarpeen. Joten kenenkään ei aidosti tarvitse jäädä yksin ja katkeroitua omien asioidensa huonolle tolalle joutumisesta, koska tukeakin on saatavilla. Taisteluahan tämä on, se on selvä, ja pyytää paljon voimavaroja, ja kuluttaa voimavaroja, mutta silti.
Tällainen epistola tuli nyt kirjoitettua lanka-lauantain päivityksenä. Tässä paljon pohdittavaa myös kaikille heille jotka kokevat koronarajoitukset ahdistaviksi. Etenkin ns. terveet ihmiset, joilla on kaikki raajat tallella ja aistit toimii: me vammaiset saamme / joudumme arjessamme sopeutumaan aika lailla monenmoisiin sääntöihin, joiden takana on nimenomaan valtiovalta. Valtiovalta asettaa raamit sosiaaliviranomaisten toiminnalle, joten siksi on perusteltua sanoa näin. Joten jos ja kun koronarajoitukset ahdistaa, niin voi miettiä myös sitä puolta kolikosta että Suomessa on aika paljon vammaisia joille monenmoiset rajoitteet ovat ihan arkipäivää, ja ketään ei kiinnosta. Jos tämä aidosti kiinnostaisi, esim. lainsäätäjiä, niin näinhän asia ei olisi. Jo pelkästään kuljetuspalveluiden lakisääteinen määrä, eli 18 yhdensuuntaista kyytiä per kk rajoittaa liikkumista valtavasti, samoin kuin se että vapaa-ajan avustajan lakisääteinen minimituntimäärä on rajattu 30 tuntiin kuussa, eli se määrä joka sosiaalivranomaisen on pakko myöntää. Niin voi arvata että näistä minimeistä on sitten myös tullut maksimeja, lähes joka kunnassa.
Siinä vähän pohdittavaa, etenkin kunnallisvaaliehdokkaille!
Kuvassa on sytytetty kynttilä, jonka alla on teksti Hyvää uutta vuotta!
Jep jep. Hyvin taas lähti blogin päivitys käyntiin. Kerkesin jo pitkät pätkät kirjoitella sitä sun tätä, kun sormi lipsahti näppäimistöllä ja sinne mänt kaikki. Ilmeisesti bittiavaruuden tuuliin, koska eipä löytynyt luonnostakaan mistään. Ja WP kuitenkin tallentaa luonnokset automaattisesti, tai on ainakin tähän mennessä tallentanut. Noh, ehkä tätä mysteeriä voi tulkita vaikka niin, että kirjoitin täyttä sontaa, jota ei kannattanutkaan julkaista. Joten otetaanpa uusiksi. 😀
Jotain kirjoittelin elämänmuutoksesta, joka tässä viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut, ja jota tässä etenkin kuluvan vuoden 2019 aikana on eletty läpi. Että ei oo ollu heleppoo, koko juttu, eikä oo vieäläkään. Mutta silti postauksen otsikko on mikä koska, koska se on totta.
“Hyvvee on” on vanha sanonta meillä päin. Pätee niin ruokaa kuin moneen muuhunkin asiaan. Kaikesta siitä, tai niistä isoista paskoista huolimatta mitä omas elämäs on tapahtunut ja yhäkin meneillään tietyillä tasoilla ja tietyissä asioissa, olen sitä mieltä että elämä on jollain lailla kirkastunut ja saanut sellaista syvyysulottuvuutta jota ennen ei ole ollut läsnä Moni ns. terve ihminen elää kuin haamu, haaveillen “jostain paremmasta”, mutta ei koskaan lähde toteuttamaan tuota parempaa konkreettisesti. Jatkaa vaan haaveiluaan, ja päätyy ilta toisensa jälkeen tv:n eteen, valitettavan usein myös kaljatölkin tai jonkun alkoholijuoman kanssa. Ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähtee. Elämä on yhtä suorittamista, jossa ei ole mielekästä sisältöä.
Moni ei voi käsittää lainkaan sitä, että miten ihminen jolle on käynyt näin kuten “minulle on käynyt” voi kokea asioiden olevan hyvin. Että elämä ei olekaan täys katastrofi ja kammottava painajainen.
Niin no. On tässä tullut elämää elettyä, monen väristä ja oloista, ja asuttua eri paikoissa ulkomaita myöten. Että ihan untuvikko en enää ole. Ja on tullut koettua monenmoista, myös ns huonossa, eli oman osani olen vaikeuksista saanut. Ja tiedän vahvasti mitä sisällötön elämä on, mitä pelkkä “aamulla töihin, töissä painetaan kuin hullu, ja illalla kotiin reporankana ja mitään et jaksa” -tyyppinen elämä on.
Kyllä on paljon asioita omassa arjessani, joista voisin valittaa, jatkuvalla syötöllä. Ihan tosi monta asiaa.
Valittaminen unohtuu siinä vaiheessa, kun tapaat muita kohtalotovereita, ja etenkin niitä keillä on mennyt liikuntakyky, tai jotka ovat sekä sokeita että pyörätuoliin sidottuja koko ikänsä. Siinä vaiheessa tajuaa hyvin konkreettisesti sen, mitä itsellä on vielä jäljellä. Ja miten paljon sitä arvostaa. Että vaikka toimeentulo on niukkaa, ja tosi paljon vaikeuksia ja hankaluuksia arjessa on, niin silti on aivan mieletön lahja se, että saa ja voi elää ja hengittää edes tällä tavoin päivästä toiseen. Uhriutuminen on valinta. Tosi moni uhriutuu, ja koen että ymmärrän aika hyvin miksi niin käy. Valitettavasti meidän virallinen sairaanhoitojärjestelmämme myös tukee uhriutumista, koska monilla ammattilaisillakaan ei aidosti ole ammattitaitoa työskennellä trauma-asiakkaiden kanssa. Tämä on erittäin surullinen tosiasia, josta moni haluaa vaieta. Mutta heti kun ihmiselle käy kuten minulle käy, asiakkaan roolissa törmää ammattilaisiin jotka ovat aivan kädettömiä kaltaiseni potilaan/asiakkaan kanssa, ja päällimmäiseksi tilanteissa nousee heidän oma hätänsä siitä miten he selviytyvät tilanteesta. Ja asiakkaan/potilaan asia jää pahnan pohjimmaiseksi. Joten mm. tätä taustaa vasten on erittäin ymmärrettävää se, että moni trauma-asiakas ja potilas vaipuu epätoivon kuiluun. Koska sieltä ei pääse ylös ilman todella tukevaa, osaavaa ja asiantuntevaa apua. Jolla on asenne kohdillaan.
Asenne. Siitä tässä on kyse.
Kiitos että kävit kurkkaa blogia. Sydän. Blogin päivitys jatkuu ensi vuonna. Millä tahdilla, sitä en tiedä. Mutta jatkuu kuitenkin.
Paljon hyvvee onnee siun uuteen vuoteen ja tulevalle vuosikymmenelle!
Sorvin iärelä tuassiisa. Nyt on ihan hyvä tunne nakutella näppäimistöä, joulukuun pimeydessä, kun vihdosta viimein on vähän saanu kiinni semmosen tunteen syrjästä että “ehkä tästä kaikesta hengissä selvitään”. Kun ohan se aikamoista. Se, että näkö menee. Ja varsinki se, että se tapahtuu silleen noppeella, niinku miulle kävi. Jotkut viisaat puhuu traumasta. Mie en tiiä, muuta kun että vitukseenki hankalaa on ajoittain ollu. Ihan kaikkien asioiden kanssa. Koska KUN ET NÄE, niin kyllä menee homma vaikeeks. Siihen ei mikään auta, selitykset ja sen sellaiset. Kun näkö menee, se on hyvin konkreettista. Oot nokallas joka kynnyksessä, pöydältä tippuu tavarata koska vahingossa huitaiset ne alas, jos ne on laitettu pöydän reunalle eikä pöydän keskelle (näkövammaisten kattaus on se, että kaikki on pöydän keskellä), värittömät ja läpinäkyvät esineet hajoaa, kun en vaan näe niitä ja vahingossa tiputat ne tai rikot jne. Esim. kahvinkeitin hajosi. Vähän aikaa oli varakahvinkeitin käytössä. ja kyllä olin helisemässä lasipannun kanssa. Oli selvä asia, että uusi kahvinkeitin on sit jotain muuta kuin lasipannu. Se on joko termospannu, tai jotain muuta. Päädyin muuhun, ja hommasin perkolaattorin. Olen tyytyväinen. Erottuu tälläkin näkökyvyllä, ja ennen kaikkea suodatin on metallia, joten ei tarvii miettii meneekö rikki vaiko ei.
Kaiken tuollaisen yllä kuvatun myötä näkövamma on hyvin konkreettista. Ja tuosta puuttuu liike ja liikkuminen, josta en jaksa nyt edes aloittaa. Niinku taxii -asiat ja sellaset. Et kyl siin saa käydä ittesä kanssa prosessii, kun näkö menee. Ihan kaiken suhteen. Etenkin sen asian kanssa, että onko elämä enää elämisen arvoista. Niin on se aika auvoisa juttu, kun alkaa löytää itsestään semmosia sävyjä, et ehkä tästä vielä kuitenkin päästään elämään käsiks, ja noustaan uuteen eloon. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.
Kevennystä tarvitaan aika paljon, sillonku elämä vetää kölin alta ja kovalla. Ja on tosi karua ku ite tajuaa sen, et kevennystä tarvittais, mut jos ja kun elämäntilanne on semmone, et se ei paljon kevennyksille tarjoa mahdollisuuksia. Tuntuu et aika pitkään on vedetty semmosta settiä läpi. Sit on niinku jatkuva tuplaveetutus päällä kun tajuat et tarttis oikeesti keventää, aika monellakin sektorilla, mut se ei nyt vaan onnistu, koska sosiaaliviranomainen sitä, koska lääkäri tätä, koska silmä sitä, koska näkötilanne tätä. koska koska koskakoskakoska. Jne.
Niin se, et löydät ittes marraskuun pimeydessä, keskellä pimeimmän loskaisimman ajan ydintä kirkonkylältä kahvilasta osallistumasta japanilaiseen TEESEREMONIAAN ja mykyjen valmistukseen (dumplings) on kuulkaa ihmeellistä.
Varsinkin se, et voit vaan olla ja unohtaa kaiken muun. Ja se, et ne tyypit ketkä siellä on läsnä, touhuaa kaikkii normi touhui, eikä puutu siun näkövammaan sanallakaan. Se, et saat olla rauhassa semmone ku oot, ja kukaan EI HÖSSÄÄ siinä vieressä koko ajan tyyliin “pärjäät sä, onks sul kaikki hyvin, tarviit sä jotain”. Vaan saat vaan olla rauhassa ja muovailla sormilla semmosta hassua limaisen oloista tahnaa, joka on just sitä mykytaikinaa, ja josta pitäis jonku ihmeen kautta ja avulla saada syntymään niitä MYKYJÄ.
Että oli sitten oikeesti tosi kiva ilta, ja aidosti pitkästä aivan älyttömän kiva puhuu vähän Lontoon kieltä ja tavata muilta mailta tulleita matkustavaisia, ja kuulla vähän mitä maailman tuulet kuiskivat heidän suullaan. Tämmöstä kaikkee ihmettä voi oikeesti sattuu ja tapahtuu pienelläkin kylällä, johon saapuu ihmisiä eri puolilta maailmaa, koska kylän yhdellä lailla sijaitsee entinen kyläkoulu, joka on nykyään myös jonkinlaisessa residenssi- ja sitä kautta matkailumajoitus käytössä.
Yläpuolella olevassa kuvassa on myky, joka on japanilainen jälkiruoka. Illan aikana opimme, että mykyjä valmistetaan ainakin riisijauhosta, ilmeisesti myös vehnäjauhosta. Myky itsessään on suorastaan mauton, ja se nautitaan lisukkeiden, esimerkiksi hillon tai makeisten kera teeseremonian aikana. Myky valmistetaan tekemällä ensin taikina, sitten muotoilemalla itse mykyt, jonka jälkeen niitä keitetään kuumassa vedessä kaksi minuuttia, ja jäähdytetään kylmässä vedessä useampi minuutti. Sitten myky on valmis koristeltavaksi ja syötäväksi.
Kuvassa on yksi illan emännistä, japanilainen taiteilija joka oli jostakin saanut ja löytänyt tiedon paikallisesta residenssistä, jossa hän oli asunut jonkin aikaa. Mykyjen valmistaminen ja pienen sekä lyhyenkön teeseremonian järjestäminen oli jotakin mitä hän halusi jakaa kyläläisten kanssa. Henkilökohtaisesti olin otettu kaikesta tästä, ja useamman kerran illan aikana mietin itsekseni, että jos vastaava tapahtuma olisi järjestetty Hesassa, tai jossain pääkaupunkiseudulla, olisi varmaan jäänyt lähtemättä. Ihan siksi, että olisin ajatellut että kuitenkin siellä on niin paljon ihmisiä, että alkaa ahdistaa, enkä mahdu joukkoon. Täällä oli päinvastoin, eli osanottajia oli vain muutama, ja ilta sujui todella leppoisissa merkeissä. Oli hyvin rauhallinen ja levollinen olo.
Tässä erään osanottajan tekemät mykyt ennen koristelua. Eli hän muovaili mykytaikinasta mykyt oman mielensä mukaisesti. Opimme nimittäin, että mykyjen valmistuksessa ei ole sääntöjä: ne voivat olla minkä kokoisia ja näköisiä tahansa. Nämä kuvassa olevat mykyt odottivat vielä koristelua, sitten ne olivat valmiita syötäviksi.
Kuvan lasilautasella, ja sen alla olevalla valkoisella lautasella on japanilaisen emäntämme valmistamia mykyjä. Tältä niiden siis ehkä pitäisi näyttää! Hymiö. Siksi hymiö, koska japanilainen emäntämme painotti useaan otteeseen, että mykyt saavat ja voivat olla minkä näköisiä tahansa. Ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, miltä niiden tulisi näyttää.
Tämmöst täl kertaa. Kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! Sydän !! Mahtavaa joulukuuta Siulle!! Toivon, et saat ja pystyt tekee joulukuusta, ja tulevast joulust, just semmosen mikä on Siulle oman näköistä ja TUNTUU HYVÄLTÄ. Sydän!!
Mie yritän kirjottoo immeisiks, ja puhhuu suomee enkä savvoo. Vaikka virallisestihan tiälä ei ees savvoo puhuta, kun savonkarjalan rajaseuvulla kerran ollaan. Eli ei kenenkään maalla, sen takia kun tää silloin joskus kauan sitten oli Ruotsin itäraja, ja Venäjän läntinen raja. Tää seutu. missä mie nyt oon.
Muutaman kerran on käyny mielessä. että on se kyllä ollu hommoo kun ihmiset on sokeutunut siihen mualiman aikaan, silloin joskus kauan sitten. Voin vaan kuvitella miten silmänpainetauti on posauttanut silmiä konkreettisesti hajalle, ja ties mitä kaikkee muuta. Huhhuh.
Tämmöstä käy aina joskusmielessä, kun huomaa miten nykyteknologiasta on apua monissa asioissa. Niinku tietotekniikasta, älypuhelimista (vaikka joskus kyllä tuntuu että ne on ihan älyvapaita puhelimia) ja sen sellaisesta. Nyt syksyn aikana oon ollu teknologian äärellä. kun havahduin semmoseen asiaan että kahoha sie sokko, otsalamppu vois olla ihan kätevä ja pätevä täällä puskissa! Onhan tiälä sentään sähköt (jepjep) ja pihavalot joo, mut silti. Ai että ois kätevä saunan lämmityksessäkin kun ois kädet vapaana, ja valo sohottais otsalta millon minnekin. Ai että!
Tuumasta toimeen siis. Piäkaupungin reissulla tuli luuhattua Itiksen teknologia-aiheiset kaupat läpi, sillä se jos mikä on kätevää kun oot Iiriksessä kuntoutuksessa: Iiriksen ovelta on muutama hassu sata metriä Itikseen. Jei! Ihan deluxe-elämää verrattuna täällä puskissa kykkimiseen, siis jos ajatellaan pelkästään sitä että pääset kävellen johonkin. (Mut jos aatellaan muita asioita, niin kun korven kutsua ja omaa rauhaa, niin niin. Kylläpäs muuttuu ääni kellossa.)
Niin kävin sit paikan päällä toteamassa, että Itiksen myymälöissä oli kalliilla rahalla semmottissii taskulamppui, et enhän mie ees nähny niitten valoja. Kun tehot oli niin pieniä, että voi hyvän tähen. Gigantissa oli yks ainoo naurettavan pieni taskulamppumalli, josta ois pitäny pulittaa 30 euroo. Totesin että no way, en edes näe kun lamppu on päällä. Ja otsalamppuja ei OLLUT OLLENKAAN. MISSÄÄN. Mikä näitä kauppoja vaivaa.
Että olin sitten ilmastorikollinen ja tilasin netistä. Ihan kuulkaa Amazonilta. Vähän päälle neljällä kympillä sain kaksi todella isotehoista otsalamppua, ja yhden oikein sopivan taskulampun. Näin se nyt sit meni. Postilakko hidasti tahtia juu, mut nyt sit paketti tuli perille, ja täällä ollaan leikitty valoleikkejä pimeässä, kirjaimellisesti, koko rahan edestä. Hymiö! Ja nyt jos tulloo sähkökatkos, niin ei haittoo! Otsalampun kanssa näkee touhuta ihan kaikkee, niin kauan kun näkö vielä pelittää edes jotenkuten.
Siis niin helkatin pimeetä on ollu, kun ne ihanat lumet mitkä silloin lokakuussa satoi, otti ja lähti. Niin turkasen törkeen pimeetä. että ai helkatti sentään. Kyllä on kirponu välillä. Mut nyt kyllä ihan oikeesti helpotti kun sai nuo extravalot, ja nyt ei tarvi enää miettii et mites nyt sit, jos ja kun pitää pimeellä lähtee liikkeelle. On heijastinliivit, pinkit tietenkin (!!) ja kaiken maailman heijastimia myös, ja nyt on myös sit nuo otsalamput. Joista toisessa vielä palaa takana semmone punane merkkivalo. Just takaraivon kohdalla. Eli jos auto tulee, edestä tai takaa, niin takuulla näyn. Sitä paitti sokkokeppi on myös heijastin, se koko keppi. Eli kyllä näkyy auton valoissa.
Nii et ei nyt sit ennää ookkaan niin pimmeetä hommoo!
Kiitti ku kävit kurkkaa blogii ja oikein hyvää marraskuun loppua ja alkavaa joulukuuta just siulle!! Sydän! Muista heijastaa ittes kauniiks koristeeks kun kävelet pimeellä, niin näyt maailmalle!
Jaaha, hyvvee huomenta päeväkirjale! Mie tiälä istun ja tiristelen hengitystä, että kulukeeko se vaiko ei. Kyllähän tuo vielä taitaa kulukee ku tässä kerran istutaan ja puhistaan. Puhistaan joo, silleen hyvällä tavalla, kun nyt tuntuu että pitkästä aikaa on aidosti suanu levätä, siis oikeesti LEVÄTÄ semmosella tavalla mikä itselle on lepoa, ja että kroppakin alkaa paukutella väsymystä ulos. Sen vuoksi puhinat, kun hengitys oikeesti kulkee, ja että sen uskoisin, on pitäny ihan tappiin asti hengitellä tässä usseempana päevänä, ja vähän niinku varmistella asijoo että kyllä mie joo hengissä oon ja taijan olla ihan ookoo voinnissakkii. Mutta iha heleveti väsyny.
Ikinä en ois uskonu millane rulla voi elämästä tulla sen myötä kun ihminen sairastuu. Viime syksystä lähtien elämä on ajoittain ollu niin ohjelmoituu, että tuntuu että jo pelkästään tämän “uuden sairastuneen elämän” eläminen sairastuttaa miut entisestään vielä enemmän. Se, että aina on joku rumppuu lääkäriaikojen, terveyskeskusaikojen jne kanssa. Sit on sosiaaliviranomaisii ja ties mitä, joiden kans on vähän pakko olla tekemisis, jos haluut niin sanotusti apuja ottaa vastaan, niinju vaiks henkilökohtaisen avustajan, ja siten sen jälkeen ku saa sen rumban ja rullan vetämään niin ihan itehän sitä on hoidettava asiat jotka liittyy esim. henkilökohtaisen avustajan hakemiseen. Toki vois joo kauniisti pyytää et joku viranomainen auttais siinä asiassa, niinku työhaastatteluis. Ottaen huomioon et prosessi venähtäis varmaan kuukausien mittaiseks tällä tavoin, koska armas viranomainen on hyvin ylityöllistetty, ja toisekseen et täs puhutaan henkilökohtaisesta avusta, eli ihmisestä joka tulee miun kotiin viettää aikaa miun kanssa, niin todellakin haluan olla mukana kokonaisprosessissa. Tarkoittaen myös haastatteluvaihetta, jossa tapaan ihmiset.
Kaiken tällaisen organisoiminen taksikyydeil onki sit vähän vähemmän hauskaa. Ja siinä sit aika nopeella karsiutuu ehdokkaat, jotka ei esim. vastaa viesteihin tai puheluihin. Tai jotka alkaa vekslaa aikatauluja. On aika mahdoton yhtälö sokeelle autottomalle se, että rumbatirei ollaan vähän niinku Nalle Puhis Risto Reipas -meiningillä. Risto tais lauleskella “rimpati rei”, mut mie sanon rumbatirei, koska kyl oikeesti oli aika vitunmoinen rumppoominen tuo avustajahomma kaikkinensa. Hikee pukkas ihan urakal. Tää ei sit oo valitus. Ihan vaan selvyyden vuoks. On asioita jotka ottaa vaivannäköö, ja joiden eteen kannattaa nähdä vaivaa. Joskus aika paljonki. Ja tää avustajahomme oli/on yks niistä. Avustaja löytyi, ja kannatti nähdä vaiva koska hyvän avustajan löysinkin. Ja oon ihan superkiitollinen, koska ei oo mikään itsestäänselvyys, todellakaan, että näin käy. Eli siinä asiassa ollaan nyt oltu jo jonnii aikaa kirkkaan selkeil vesil, mikä on tietty helpottanu miun elämää superpaljo. Koska, niin vaikee ku se miulle on myöntääki, nii kyl se vaa nii on et ku näköaisti himmenee, niin ihminen tarvii apuja. Ei maha mittään. Ite pärjää tiettyyn pisteeseen asti, mut sen jälkeen tulee ne pisteet joissa apuja tarvii, ja sen mukaan sit eletään.
Syksylhän mie olin ihan et vittu tääl mitään avustajii tarvita. Nih. En mie nyt ketään heittäny torpasta pihalle niska perse -otteella, niitä jotka yritti asiasta puhua,. mut tuo oli asenne. Se on vaan silleen, et Suomen talvet on kohtuu pitkii pimeit, kylmii ja ylipäänsä tiukkoi, ja sitku yrität sohlaa menee sokkosimmukoilla tuolla pimeydes, rännäs, loskas ja hanges ihan keskenäs, ja vielä ilman keppii (en ollu viel saanu keppii siinä vaihees) niin ehkä siin on mukana myös semmosii tiettyi nöyryyttä opettavia aspekteja. Kun et vaan nää, ja et yksinkertaisesti tiedä et jos liikut sentin tai enemmän, et tiputko katuojaan, törmäätkö kinokseen vai mitä. Nii kyl siin alkaa aika nopeel tajuu et hei kaveri vois olla ihan jees. Joku kenen kans vois kävellä ja liikkuu yhdes. Jep. Kotona tutus ympäristös voi haparoida pimeessä jne tiettyyn pisteeseen asti, mut ulkona ei, se on ihan selvä.
Joo. Lääkäri-asiat, etenkin silmänhoito-asiat on semmosii et ehkä kirjottelen niistä joskus sitten jotai omii postauksii. Samoinku kuntoutusjutskista. Molemmat on täl hetkel osastoo “äimän käki ja mitä vittuu Sosterix”, iha oikeesti, et tällee sit vedetään. Ja on kyl käyny mieles et onx Sosterixis iha oikeesti joku paniikkihenki päällä, ja nakuttaako joku lähtölaskentamittari näitte valtakunnallisten sote-kuvioitten takii. Kun “pikkase niinku hankalaa on tuo silmäpolin meininki”, jos asia tällee kohtuu diplomaattisesti ilmastaan. Ja koska en tarkistanu mitä kirjottelin tänne kuntoutusasioista viime kerral, enkä jaksa nyt alkaa tarkistella, niin toteampahan vaan että tulin joo laittaneeks viime kuun puolella palautetta Sosterixin kuntoutuspoliklinikalle, puhelun muodossa, ja oma veikkaus on et huuto kuului Mikkeliin asti,. Kyl oli pikkasen tukka tulessa ja kalakauppiaal kalat vinku ilmassa siihen malliin, et Linnanmäen raketit jäi toiseks, mut hei kato siitäki selvittii. Tuli vähä aksy joo, ja iha pikkane vitutus, ja siin sit vissii purkautu enemmä ja vähemmä kaikenlaista sen puhelun aikana. Tosi aikuismaisen kypsästi reagoiden päätin puhelun lyömällä luurin korvaan, kuntoutuksen päähän siis, enkä oo sen jälkeen kokenu tarvetta olla yhteyksis sinne. Koska siin elettiin semmost kohtaa, et mittari tärähti punaselle, ja aivan aiheesta, ja ihan vittu kyllä tää ittensä irtisanonu kuntouttaja jätti sellasen läksiäislahjan et kiitti vaan. Taas kerran puheet yhtä ja teot täysin toista, mikä on tietty traumapotilaalle se pahin mahdollinen yhtälö. Mut hei semmost se on! Et iha voi sanoo et sain niin tarpeekseni moisesta et ei mitään rajaa. Ja nyt en haluu. Yhtään mitään. Sosterixiin ja Sosterixin “kuntoutukseen” liittyen. Iiris ja Näkövammaliitto onki sit ihan toinen juttu! Sydän!
Joo. No näyttäähän tuota taas tarinaa törähtävän. Se varsinainen asia minkä takii lähin tälleen juhannuksen ratoksi kirjottelee, nyt ku on saanu levätä ja himmailla luonnossa ja auringossa, lämmössä ja valossa, ja on levännyt olo, liittyi sit taas vaihteeks näihin taxii hässäköihin.
Mie sit mänin ja kirjotin Näkövammaliiton Airut -lehteen lehtijutun tästä koko Savonlinnan seudun kuljetuspalveluhässäkästä. Sotetaksista puhutaan kansankielellä joo, ja ainakin ammattikuljettajat puhuu sotetaksista, mut virallisesti tää palvelu on kuljetuspalvelu. Se ompi virallinen nimitys, ja aina ku mahollista miekii yritän tuota nimee käyttää.
Nii päräytin sit jutun kuljetuspalvelusta, ja sen jutun tekeminen vasta varsinainen maratoni olikin. Ikinä en olis selvinny koko revohkasta ilman niitä apuja mitä useilta tahoilta sain. Heille kaikille oon lausunu sydämelliset kiitokset kaikesta tuesta. Tai ainaki yrittäny lausua. En ehkä aina välttämä oo niin pro sydämen asioiden ääneen lausumisessa, pikkasen pitää viel harjotella, mut yrittäny oon. Ja ihan fakta on et tämmösen jutun tekemisest ei ois tullu yhtää mitään ilman apuja. Niin se vaan menee.
Mut homma paketis hei, ja jos jostai löyvätte Näkövammaliiton Airut-lehden kesä-heinäkuun numeron eli numeron 6-7 niin sieltä sitten löyvätte miun kirjottaman jutunkin! Jei!
Jos täs ny jostai alottais, ni alotetaas vaiks siitä, et meil Suomes on Vammaispalvelulaki. Joka määrittää tietyt jutut aika tarkkaan. Niinku esim. ne jutskat mitä kunnat ja kaupungit on lain mukaan velvoitettuja tarjoamaan apua KAIKILLE suomalaisille, joille mahdollisesti käy niinku miulle kävi. Eli ihmislle, jotka sairastuu ja sairastumisen myötä vammautuu. Ja/tai ihmisille, jotka syntyy tähän maailmaan semmosella konseptilla, et hyö tarvii lapsesta asti tukea elämiseen ja olemiseen. Jeps. Näin se menee. Sit meil on täs yhtälös sosiaaliviranomaiset, jotka on mm. tämän saman lain, ja ties minkä kaikkien muiden lakien mukaan velvoitettuja järjestämään näitä palveluja kuntien ja kaupunkien asukkaille. Jees, näin se menee. Mut se mitä käytännös tapahtuu, onki sit toinen jutska. Johtuen esimerkiksi siitä, et sosiaaliviranomaisii piinaa vaikkapa se kuuluisa resurssipula, eli et ei vaan yksinkertasest oo tarpeeks työntekijöitä, jotka pystyis ja ehtis käsittelee kaikki käsissä olevat keissit lain vaatimassa ajassa (3 kk). Ja sit hommelit räjähtelee kentällä, eli sosiaalipalvelun asiakkaiden elämissä käsiin, koska hyö eivät saa ajoissa apuja omien asioidensa hoitoon jne.
Kaikki tämmöne on helposti hyvin kaukaista ja etäistä ihmisille, jotka ovat terveitä ja elävät ns. tavallisen terveen ihmisen elämää, ja jotka eivät “joudu” koskaan siihen tilanteeseen, et joutuvat hakemaan apuja esim. oman paikkakuntansa Vammaispalvelusta. Mut siin vaihees ku homma muuttuu, ja ihminen sairastuu, ja/tai sairastumisen seurauksena vammautuu, niinku nyt vaiks sokeutuu, niin siin sit alkaa pikkuhiljaa tulla systeemin rakenteet tutuiks.
Niin. Se lakipykälä on siis tämmöne, eli asetus Sosiaali- ja terveydenhuollon sosiaalimaksuista, jonka alta löytyy asetus Vaikeavammaisten kuljetuspalvelusta. Tää on nyt se mihin “ihan pikkasen kosahti” ku aloin tekee tätä puheena olevaa lehtijuttuu, ja noinniinku ylipäänsä tonkimaan koko tätä kuljetuspalveluhommelia.
Suomeks sanottuna tää lakipykälä määrää sen, että tämä kuljetuspalvelu jota Vammaispalvelut ovat velvoitettuja tarjoamaan Vammaispalvelun asiakkaille, ei saa omavastuuosuuksien osalta ylittää sitä summaa mitä paikkakunnan julkisessa liikenteessä peritään maksua. Esim. pääkaupunkiseudulla on muistaakseni käytössä tasataksa, joka on jotain parin kolmen euron kieppeillä. Eli kun Vammaispalvelun asiakas soittaa kyydin, hän maksaa kyydistä sen saman hinnan kuin mitä normi terve ihminen maksaa julkisen liikenteen lipusta. Tää on se lähtökohta.
Nyt sitten kun pengoskelin tätä lehtijuttua varten näitä kuljetuspalvelu-asioita, pitkin ja poikin Suomen niemeä, ja tutkailin, hitaasti mutta varmasti (ei oo helppoo täl näkökyvyl) sitä kaikkee mille pohjalle tää koko kuljetuspaveluhommeli rakentuu, ja mille tän PITÄIS rakentuu, jossain vaihees poksahti naamalle semmonen pikku fakta, et hei, Sosterix on niinku viimeset neljä ja puol vuotta tuosta noin vaan periny aivan sikatörkeitä ylihintoja Savonlinnan seudun Vammaispalvelun asiakkailta. Ja sen sijaan et Sosterixis olis huomioitu tää yllä mainittu lakipykälä, niin mitä menee ja tekee virkamiehet? No nehän meni ja KOROTTI kuljetuspalvelun omavastuutaksoja viime syksynä, jei! Korotus tehtiin abouttiarallaa puoli vuotta ennenku tää kuljetuspalvelumuutos astui voimaan, ja sit silleen ohimennen infottiin meitä asiakkaita, eli tyyppei keitä asia eniten koskettaa, VIIKKOA ENNEN, ennen kuin hintamuutos astui voimaan. Jees jees. Tälviisii sitä hoietaan hommat. Ai että, kyllä taas kiittää! Tai anteex, ku ei oikein voi tämmösest meiningist kiittää.
Virkamiehet on siis niitä, ketkä käytännös vastaa kaikkien näiden prosessien rakentamisesta ja ohjaamisesta. Niinku nyt siitä, että miten kuljetuspalvelu on järjestetty. Täällä Sln seudulla päätökset kuljetuspalvelun asioista tekee Sosterixin kuntayhtymän hallitus, siks koska täs palvelus on useempi kunta mukana, mut käytännös Sosterixin virkamiehet ohjaa tätä koko prosessii eli päätöksentekoo, koska se on heidän duuni, ja hyö esittelee näille hallituksen jäsenille kaikki ne asiat joista päätöksii ollaan tekemäs. Ja tokihan lähtökohta on se, et “kaiken tän pitäis olla objektiivista”, eli et virkamiehil ei pitäis olla täs mukana mitään omii agendoi, jotka saattais vaikuttaa päätöksentekoon. Heh joo, näinhä sen PITÄIS mennä. Tervetuloo politiikan ihmeelliseen maailmaan, täst se kulkaa lähtee, oikeen kunnon VEIVI, ja täs on juuret kuntien, kaupunkien ja ihan koko valtakunnallisen tason päätöksenteolle: virkamieskunnalla on iso valta, ja siellähän sitä valtaa käytetään, tavalla sun toisella, aina kun mahdollista. Ja agendoja on, vaiks niit ei periaattees sais olla, ja sen mukaan myö kaikki sitte eletään, koko Suomen niemellä.
No pikkasen taas höplähti sivuraiteelle. Mut siis pointtina se, että LAKI EI MÄÄRÄÄ sitä, että lähtökohtaisesti näitä omavastuuosuuksia tarvitsee kuljetuspalvelun ajoista edes periä. MUTTA. Laki on hyvin tarkka siitä, että JOS omavastuuosuuksia peritään, niin nämä omavastuuosuudet EIVÄT SAA YLITTÄÄ kyseisen kunnan tai kaupungin julkisessa liikenteessä käytössä olevia julkisen liikenteen maksuja.
Ja kas kuinka sattuikaan, kun siin jossain kevään korvilla, huhtikussa ehken, olin yhteyksi Vammaispalveluun ja tiedustelin kaikkii näit asioit, ja huomasin et aiku kivasti siel ollaan pihalla, niinku lumiukot, näistä palvelun järjestämisen perusteista, ja jopa kehoitettiin minuu ottaa yhteyttä Sln kaupungin logistiikkapäällikköön, niin miehä sit ihan simona soitin sinne logistiikkapuolelle. Ja kannattipa soittoo, kun kas, sieltähä sit selvis et Savonlinnasha ollaan hei ilosesti siirrytty kaupungin julkises liikentees (tääl ei oo muuta ku bussi) jo vuonna 2014 tasataksajärjestelmään. Ja et ku tyyppi matkustaa kaupungin sisäl bussil. niin lipun hinta on 3.30 euroo. Kertamaksu, ja sillä siisti. Nii ihan kyl nyt sit ite Vammaispalvelusta opastivat miut tän mahtavan löydön äärelle. Hymy! Tralalaa!
Aikasemmin tääl oli käytös km-pohjainen taksa. Eli ku menit bussiin, siun piti etukäteen tietää mihi oot menos, koska matkan maksu määriytyi kilometrien mukaan. Mut tosiaan tuo hommeli muuttui 2014, ja sen jälkeen on ollu tasataksa.
Näin ollen Vammaispalvelun kuljetuspalvelussa olisi pitänyt VPL:n eli tuon yllä mainitun lakipykälän mukaan siirtyä tasataksajärjestelmään jo vuonna 2014. Mut kato hei, se on KALLISTA! Kaupunki on pitkä ja laaja, ja varsinkin nyt ku Savonlinnaan on liittyny kaks lähikuntaa eli Kerimäki ja Punkaharju, jotka ovat vanhoja ja isoja sekä laajoja pitäjiä, niin herranjestas sentään että taksamittari nakuttaa km-pohjaista omavastuuta kivasti, ku lähetään tulee vaikka Kerimäen tai Punkaharjun perukoilta Savonlinnaa kohti. Ai että!
Joku vois aatella et vittuuks siin vammane vinkuu moisista. Et kyl on hyysäämistä, ja vielä yhteiskunnan piikkiin. Et taksil saa ajella ja silleen. Niin vitunmoista nillitystä sit tällasist asioist, ku muutenki jo passataan ku paskaa tikun nenään.
Ihan oon kulkaa tämmösiin asenteisiin törmänny täs viime syksyn jälkeen, ja ihan kyl jopa taksikuskienkin taholta. Sen jälkeen oon oppinu, et tälle on olemas nimikin, ja et tämmöst kutsutaan yleisesti nimel “vammaiskateus”: kateus siitä, et “toiset saa ja toiset jää ilman”.
Täs on vaan se helvetin huono puoli, et ihmiset jotka fokusoituu vaan ja ainoastaan siihen, et ne tuijottaa sitä kaikkee “mitä vammaset saa, niinku vaiks taxi-kyytei”, ei vissii ollenkaan osaa hahmottaa, et lähtökohtaisesti siihen et ihminen on Vammaispalvelun asiakas, on tosi iso ja painava syy. Ja et se lähtökohta on ihan lääkärin arvioima ja määrittelemä. Ja et näihin palveluihin on aidosti tarve. Et nää ei oo mitään vitsejä, ja sitä et “kato hei, lähetääs ajelee taxil ku ahistaa.” Kyse on siitä, et ihminen ei enää pysty, ja/tai pärjää. Yksin ja itse. Koska jokin kohta kropasta on pettäny. Ja omasta kokemuksesta voin sanoo, et siin ei oo mitää hauskaa. Tai helppoo. Ja et sillonku elämä ottaa tällasen käänteen, voi ihan sanoo et aika monta kertaa on käyny mieles et mitä jos vaihtasin hiippakuntaa ihan ite, omin avuin. Et se vois olla se paras, ja ehdottomasti selkein ja pysyvin ratkaisu. Varsinkin ku arki on mitä on, ku joudut tappelee perusoikeuksista Vammaispalvelun yms. tahojen kanssa, liittyen tällasiin taxii-hässäköihin yms. mitä kaikkee, mistä en haluu täs ja nyt avautuu yhtään.
Ja voin sanoo, tällä kokemuksella ja tällä näkökyvyllä, et sillonku ihmiselle käy niinku miulle, niin antaisin kaikkeni “jos voisin saada takaisin sen mitä miulla oli”. Antaisin kaikkeni, jos voisin saada näköni takaisin, jos voisin saada ajokorttini takaisin. Antaisin kaikkeni, jos voisin olla olematta “riesa ja taakka” yhteisölleni, ja osallistua täysipainoisesti hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Mut en voi. En pysty siihen enää. En tule enää koskaan pystymään. Samalla tavoin kuin ns. normaali terve ihminen.
Et jos tätä luet ja alkaa nousta fiilis, et vittu mitä höösämistä, ja sit viel valitetaan penneistä ku ylipäänsä saa taksi ajella, niin miun vastaus tuohon on se, et suurin osa vammaisist ja sairaista elää semmoisis köyhyys- ja toimeentuloloukuissa, et ei oo tosikaan. Miun osalta tätä kaikkee on kestäny vasta vajaan vuoden, mut nyt jo tiiän minkälainen tulevaisuus miul on eessä “meiän hyvinvointivaltios”, eli et loppuelämäni saan käyttää pennien laskemiseen ja venyttämiseen, ja voin unohtaa kaikki ne haaveet ja toiveet omakotalojen jne. hankkimisesta, mitä ns. normi työsskäyvällä tyypillä mahdollisesti on. Ja jos joku paikka hajoo tai repee, niin miula ei oo varaa sitä korjata. Ja ihan voi sanoo, et nyt jo lasketaan pennei taksikyytien kans.
Ja nää kaikki on vaan meikäläisen näkökulmii, et mitäs sit ku aletaa puhuu ukoista ja mummoista, joita on vielä melkonen liuta tuolla kylien perillä – ja jotka ovat asuneet siellä koko ikänsä – ja joilla budjetti saattaa olla vielä hyvinki paljo kireemmällä kuin mitä miulla on.
Sit kantsii muistaa, jos taksisysteemii kritisoi, et nyt ku oon kattonu tätä hommelii, niin taksit tietyl taval muodostaa hyvinki perustavanlaatuisen yrittäjäverkoston koko Suomen alueella. Tätä ei varmaan ehkä oikeen tajuu. siis asian laajuutta, ennenku tähän alkaa paneutua esim. Vammaispalvelun kuljetuspalvelun asiakkaan näkökulmasta. Taksit on yksi elinkeinoelämän ns. perussuoni, varsinkin pienillä paikkakunnilla. Jos pienel paikkakunnal ei oo taksii, niin sit mie alan huolehtuu. Sit ollaan saavutettu jo semmonen leveli alaspäin menon kehitykses, et joku elinvoimaa tuova suoni on paikkakunnalla katkennut.
Ja tää on se mihin tää koko Sosterixin helmikuun alussa voimaan astunut taksiuudistus on iskenyt ja pahasti. Tottakai kritisoin tuota kuljetuspalvelun omavastuutaksojen ylihinnoittelua, ja pidän tuommoista toimintaa todella törkeänä – se että sitä on jatkettu 4,5 vuotta kertoo miulle siitä, että kyse ei ole vahingosta. Kyllähän tällainen “olisi pitänyt huomata”, noin niinkuin lievästi todettuna.
Mut kaikkinensa tähän taksiuudistukseen liittyy paljo semmosii aspekteja, jotka osuu tän paikkakunnan elinkeinosuoneen supistavalla tavalla, eli käytännössä monet taksialan yrittäjät ovat jo lopettaneet, niin tää on se miks mie kritisoin koko tätä Sosterixin hommaa kaikkein eniten. Niin paljon, et lähetin koko tästä taksirevohkasta tiivistelmän Sosterixin ylimmälle johdolle, eli johtajaylilääkäri Panu Peitsarolle, joka oli muuten hei myös eduskuntavaaliehdokkaanakin täällä, jei! Ja toin viestissäni esille paljolti samoja asioita kuin mitä nyt täs kirjoitan, tuota taksojen ylihinnoittelua myöten.
Arvatkaas sainko koskaan mitään vastausta? Jepjep. En myöskään saanut koskaan Vammaispalvelusta mitään vastausta koko lehtijuttuun, sen jälkeen kun lähetin jutun viimeisen version tarkistettavaksi Sosterixin sosiaalipalveluiden ylimmälle johtajalle + Vammaispalvelun johdolle. Tapasin siis tuossa pääsiäisen korvilla, juttukeikan merkeissä, Vammaispalvelun johdon + Sosterixin sosiaalipalveluiden ylimmän johdon, ja siin sit kuulkee istuu pönötettii sosiaalityöntekijäni huoneessa, jonne mie saavuin yhes avustajani kanssa, ja tehtiin juttuu. Obelix istu miun vieres kädet puuskas, sillen et tatuoinnit kivasti näky joka hemmetin ilmansuuntaan, ja mie nakuttelin menemään. Ja vähän ehkä päästelin höyryjäkii pihalle siin samal. Koska onhan se nyt hei vähän enemmänkii hälyttävää huomata, näinniinku yhteiskunnallisist asioist kiinnostuneena, et miten helvetin pihal sosiaalipalveluiden ylin johto, ja se taho joka näiden palveluiden järjestämisest vastaa, aidosti ja aikuisten oikeesti on siitä kaikesta mitä tämmöset muutokset, niinku nyt vaiks tää koko vitun taksirälläkkä, tarkottaa Vammaispalvelun asiakkaan elämässä. Eniten kosahti kyl se asenne, ja miun ihan ikioman tulkinnan mukaan, sillä hetkellä, asenneilmasto oli se, et ei hirveesti myöskään kiinnostanu asiat joita nostin esille. Niinku palautteen hengessä. Päätökset ja valinnat on Sosterixis tehty, ja uuteen kuljetuspalveluun siirrytty, ja sillä siisti. Vittuuks siitä, vaiks kuljetuspalvelun käyttöaste on romahtanut, ja isosti, sehän on hei puhdasta säästöä Sosterixin kukkaroon.
Joo. Annoin siin samal sit palautetta joo, ku juttuu tehtiin. Se, et ku soitat kyytii nii saat joka vitu kertaa jänkätä keskuksen kanssa. Haloo?? Mietipä omalle kohdalles, et joka kerta ku lähet kotiovest ulos niin ENSIN soitat johonki vitu keskukseen, ja jänkkäät sinne nimes, syntymäaikas, sen mihin oot menos, millo oot tulos takas, ja tuleeko kyytiin apuvälineitä, ja tuleeko kyytiin avustaja jne.
Ennen, siis vanhas taksijärjestelmäs, ei ollu mitään tämmöst, siks koska tutut taksit hoiti hommat. Ja homma toimi. Se todella toimi. Laitoit vaan viestin et tarviis kyydin. Tai soitit et tarviis kyydin. Ja asia oli sillä selvä.
Helmikuun jälkeen homma on menny niin helvetin hankalaks et ei mitään rajaa. Kahden tunnin odotusaika on se mikä pyörittää koko hommaa, eli siitä hetkestä ku soitat kyydin, siun pitää oottaa kaks tuntii et kyyti tulee. Nii mikä vitun juttu tää on? “Tällä tavoin varmistetaan kyytien saatavuus”. Joopa joo. Miten monta kertaa on todistettu, et kuljettaja soittaa keskukseen just samal hetkel ku ollaan lähdös ja ilmottaa kyydin, ja asia on sillä selvä. Hain siis omataksi- eli vakiotaksioikeutta, ja miulle se myönnettiin, mikä varmistaa et voin ajaa yhden ja saman palveluntarjoajan kyydillä. Ja käytännössä ollaan nähty, et EI tarvita mitään kahden tunnin odotusaikaa. Mut tää on nyt se pihvi, eli se mistä Sosterix maksaa kuulkaa 9000 euroo kuussa tuonne hienolle taksienvälityskeskukselle.
Ja mites sit hoivakodit, ja palvelukodit? Nehän ne vasta kusessa on ollukkii kaiken tän muutoksen jälkeen. Siel oli ennen toimivat kyytipalvelut, asukkaiden kyydit pelas tosi hyvin ja taksa-asiat hoitui laskutuksen avulla. Nyt sit koko homma on myllätty iha uusiks, ja työntekijöiden aika menee siihen, ku avustetaan asukkaita käteisen rahan kans taksis, ihmetellään missä taksit luuraa tai miks ne ei tuu ollenkaan, miks kuljettajat ei löydä asiakkaitaan kaupungilta jne. älyttömyyksiä. Yks pikku juttu eli se et vedetään toimiva kyytipalvelu uusiks on sekottanut hoiva- ja palvelukotien päivittäisen arjen aivan täysin. Ja työntekijöil ei riitä aika omien varsinaisten duuniensa tekemiseen, ku pitää hei kato hoidella taxii-asioita. Ku nepä ei enää toimikaa sillee niinku ennen, vanhan systeemin aikaan jolloin homma oikeesti toimi. Tämmöst se arki nyssi on. Tästä kun joku tekis juttuu ihan valtakunnan tasolla, ja lähtis näitä penkomaan, niin ois kyllä sille tarvetta koko Suomen niemellä!
Rahasta jos aletaan niinku kinata, ja siitä et vammaset on vitun riesa, ja niitä hyysätään ja kaikkee. niin miun kommentti nyt kaiken tän penkomisen ja tonkimisen jälkeen on se, että on kuulkaa pikkurahoja mitä nuo vammaispalvelun asiakkaiden kyydit käytännös maksaa. Se on tuo ite kyytipalvelun järjestäminen, ja se tapa jolla se järjestetään, se varsinainen PIHVI, josta tässä on kyse. KOko Suomessa. Ja täs puhutaan vasta Vammaispalvelun kuljetuspalvelusta, nii annas olla ku tähän yhtälöön lisätään ne paljon puhutut Kela-kyydit. Eli Kela-taxii ! Jei. Nii on kuulkee isot rahat pelis siel, ja varmasti on tukuttain palvelunjärjestäjii, eli niinku taxiin välityskeskuksii, jotka on valmiit tappelee puukko hampais siit, et joku sairaanhoitopiiri ostais niilt palveluu. Niinku Sosterix on nyt tehny. Ja se, et joku tommone taxii välityskeskus tulee soittaa Sosterixin ovikelloo nii sehä on väsyneelle virkamiehelle taivaan lahja. Sieltähän tarjotaan kaikki säännöt yms. valmiina, ja virkamies voi helpottuneena siirtää vastuun koko hommasta välityskeskukselle.
“Harmi vaan” et vammaset ja sairaat on sit niitä, ketkä tippuu täs yhtälös niinku tyhjän päälle. Esim. itelle kävi tos pari viikkoo sit silleen, et olin kaupungis viettää iltaa, ja tilasin kyydin lähtemään, siis keskukseen soitin ja tilasin taksin kotimatkaa varten hyvissä ajoin, lähtemään siinä puolilta öin. Niin eipä tullu taxii. Ei tullu ei. No mie sit soitin, ku oltiin saattajan kans ooteltu yli puol tuntii, keskukseen et mitäs mitäs, nii keskus siihe toteaa et kyyti on peruttu. Mie oon et täh, mitä vittuu, ja et täähän on heitteillejättö! Mitä jos miul ei ois ollu pykälii akus, ja oisin ollu yksin? Oisin vittu ootellu kyytii koko loppuyön. No mut hei kesäyö ja silleen, baila baila, eiks joo. No ehkä, jos ihminen ois terve ja ois niinku kirkkaat lamput joiden läpi maailmaa katella. Mutku ei oo terve, ja on vähän tuolla näkö-osastolla niinku probleemos, comprendes? Si, si, comprendes. Niin siin vaihees ei oo sit ihan se ensimmäinen asia mitä haluu keskukselta kuulla, et hei kuule siun kyyti onkii peruttu! Ei sentään sanonu et lähe kävelee kotio, hehheh. Ei, oikein mukava ja ystävällinen henkilö oli puhelimes, ja hää hoiti homman asiallisesti. Mut kyyti peruttu hei??
No mie sit odottelun jälkeen sain sen kyytini, ja pääsin ehjin nahoin ja turvallisesti perille. Kaikki hyvin. Mut se ei oo fine, et käy tälleen. Mistä voi oikeesti tietää, et kyyti ei tulekaan? Jep, tää on se pihvi. Josta kukaan ei nyt sit haluakaan ottaa sitä kuuluisaa vastuuta, kuten miulle on alkanut tässä selvitä.
Eli miehän sit aloin nakutella palautetta Etelä-Savon Taxiin sivujen kautta, niinku meit on ohjeistettu tekemään. Käytin kivasti aikaani siihen, ja ähelsin näppäimistöllä kieli keskellä suuta. Ku pitäähä sitä kato asiallisesti hoitaa tämmöset palautehommelit, ei saa olla äksy! Voi tulla toisille vaik paha mieli taxii keskukses! Nih.
Nii mitä vittuu? Mie yritän lähettää palautteen, niin hei tekninen virhe kiiiiitoooos!!
Kuvassa on ruutukaappaus Etelä-Savon Taksin sivujen Sosterin palautelomakkeesta. Tämä on se virallinen reitti, jota pitkin Sosterin Vammaispalvelun asiakkaat ovat, Sosterin taholta, ohjattu antamaan palautetta mikäli “kuljetuspalveluasioista on palautetta annettavana”. Sivun alareunassa on vikailmoitus, mikä tarkoitti sitä että palautteen antaminen ei onnistunut.
Kolmena päivänä peräkkäin yritin palautetta lähettää, samaa reittiä pitkin, ja joka kerran tuo vitun vikailmoitus pomppas naamalle. Ja ihan on kuulkaa selain ajantasalla eli päivitetty, ja toisellakin selaimella yritin. Niin ei toimi. Niin sit kärvähti käämi ja laitoin meilin Vammaispalveluun. Ihan asiallist settii kirjotin, mut ehkä semmonen pikkunen ironinen fiilis oli mukana kaikes tässä: sillonku pääsiäisen korvilla näitä Sosterixin sosiaalipalveluiden päättävien tahoja tapasin, ja annoin aika painavaa kritiikkiä Sosterin viestinnästä, koskien nimenomaan koko tätä taxii-uudistusta, ja sitä miten täst niinku on asiakaskunnan suuntaan viestitty (= eli EI OO viestitty) niin kokemus oli et sain vastaani aika semmosta “no kun meidän asiakaskunta on pääosin siinä kunnossa, että eihän heille kannata mistään viestiä”.
NIIN ETTÄ JOS VAMMAISPALVELUN ASIAKASKUNTA ON SIINÄ KUNNOSSA, ETTÄ EI HEILLE KANNATA MISTÄÄN ASIOISTA VIESTIÄ, NIIN MINKÄ VITUN TAKII VAMMAISPALVELUN ASIAKKAAT YLIPÄÄNSÄ OHJATAAN ANTAMAAN PALAUTETTA NETIN KAUTTA???
Niinku joku selittäkää miulle tää asia, ja logiikka tän asian takansa, rautalangasta? Tai rautakangesta??? Ja sitku annat sitä vitun palautetta, niin sit sivuil on tommone “tekninen virhe”. Eli ihan saa asiakas olla oman onnensa nojassa, ja miettii et seuraavan kerran ku sitä taxii soitetaa keskuksen kautta, nii tuleekoha sielt ikin kukaa. Kukkuu???
Aikamoista spedeilyy on tää homma. Paitsi et Spede oli ajoittain oikeesti hauska, ja näis jutuis ei oo mitään hauskaa. Ihan tuli kyl Douglas Adams ja LInnunradan käsikirja liftareille mieleen, ja ylipäänsä kaikki Adamsin samaan sarjaan liittyvät kirjoitelmat, joissa vittuillaan teknologialle ja teknologisille härpäkkeille niin viimeisen päälle tyylikkäästi, et ei mitään rajaa. Tämänki pikkuhässäkän myötä ehkä niinku korostuu aika painavastikin se, et mitä tapahtuu ku ULKOISTETAAN VASTUU eli siirretään vastuut Vammaispalvelulta palvelun tuottajalle eli taxii-keskukselle, joka päättää et heiän tapa toimii on sit nettisivut. Ja silläs siisti. Harmi vaan jos Vammaispalvelun asiakkaal ei riitä kapasiteetti sen mukaan toimimiseen sitte, voi voi ja lämmin leipä, koita pärjäillä!
Et lähenkö liftille seuraavan kerran. Sokko kesäyössä keppinsä kanssa ja silleen. Ku eihä täs oo mitää tajuu koko hommas. Ja sitku laitan Vammaispalveluun täst viestii, niin eihä ne siel ota mitää kantaa mihinkään. Hei haloo??? Te ootte niinku palveluntilaajia, Sosterix?? Ja vastuussa täst koko jutust, siitä et kyydit toimii? Niin te sit välitätte asiakkaan viestin sinne taxii-keskukseen, ja jäätte sivust seuraa ku taxii-keskuksen kypsähtäny paikallistason johtaja vastaa asiakkaalle erittäin kypsyneeseen sävyyn, ja alkaa ensi töikseen syyllistää asiakasta (ai vinde ku viittis laittaa senkin meilin tähän liitteks, mutku ei viitti) ja jättää itse palautteen ja asian sikseen. Eli syyn miks asiakas on ylipäänsä palautetta laittanut. Ja pointtina siis heitteillejättö, se et kyydin perumisest ei tuu asiakkaalle ilmoitusta. Niin tähän ei sit tuu vastausta, mut sen sijaan kyl aletaan syyllistää asiaskasta siitä miten on toimittu. Ou jee.
Niin tämmöst tää sit on. Arki Vammaispalvelun kuljetuspalvelun asiakkaana, sillonku eletään välityskeskuksen toiminnassa mukana. Ja tasan tiiän et valitettavasti suurimmas osas Suomee Vammaispalvelun kuljetuspalvelun asiakkaat painii näitte samojen asioiden kans JOK VITUN PÄIVÄ, ja KELA-TAXIIN kanssa näiden juttujen kans vasta painitaankin. Ongelmat jotka medias näkyy/pääsee näkyviin, on jäävuoren huippu. Suurin osa asiakkaista on tosi yksin, ja todennäköisesti ihan hajalla koko tähän hommaan, koska valitettavasti on niin, että sillonku ihmisen elämäs on vamma tai sairaus, tai sairauden aiheuttama vamma niinku miulla, niin ei vaa resurssit riitä tämmöseen ku mitä ite oon nyt ryhtyny. Jos en ois tehny viestintää “entisessä elämässä” eli ennen sairastumista, kaikki nää tarinat jäis kirjottamatta ja kertomatta. Hiljaisuus olis se mikä hoitais homman kotiin, ja ääntä ei kuuluisi. Ei edes pihinää. Itekki on vetäny täs ihan viimesil voimil kaikkien näitten hässäköitten kanssa, joista tää taksipossakka on vain yksi, erittäin olennainen osa, mutta kuitenkin vain yksi osa sitä kaikkea mikä ihmisen elämäs muuttuu sairastumisen myötä, ja on ihan selvää et ei ihmisil riitä voimat tämmösiin. Ja sit jos joku palautteen annat johonki, niinku vaiks Vammaispalveluun, ja ne ei siihen vastaa, niin suurin osa jättää asian siihen.
No, mie en oo suurin osa. Ja mie en jätä “asioita siihen”. Miehän ajan ovelle asti, ja soitan ovikelloo. Ja jos ei vastata, niin mie hommaan torvisoittokunnan ja sit aletaan konsertoimaan. Mitäs sit keksitään jos se ei toimi, niin se jää nähtäväksi. Rautpohjan tykkikerho vois olla ihan tehokas rekvisiitta, avustajineen, eli semmoset parisataa tyyppii marssimaan Savonlinnan keskussairaalan pihalle rekvisiittoineen eli asianmukaisine vaatteineen, varusteineen ja tietty niitten tykkiensä kanssa. Jotka muuten toimii. Niin luulen et impilinnassakin, joka on siis Sosterixin hallinnollinen rakennus keskussairaalan pihassa, herätään siinä vaihees et hitto siellähän tapahtuu jotain. Tossa ihan nenän edessä.
Et ohan tää tämmöstä. Järjestetään asiat silleen, et vaiks ollaan vastuullinen taho, niin sit kuitenki hoidetaan homma silleen et niit vastuit ei sit tarvii kantaa. Vastuun siirto. Oikein klassinen sellainen: nyt ku on ostettu palvelu taxii-keskukselta, niin siirretään kaikki vastuu asioista sinne, ja sit ku asiakkaalt tulee reklamaatio, niin ollaan ihan et “hei vaan, välitimme viestisi taxii-keskukselle, ja tässä on vastaus joka sieltä tuli”. Ja asia on siinä. Mitäs siitä, jos asiakas ois hävinny tai kadonnu, tai jos asiakkaalt ois akku ollu puhelimest loppu, eikä hän ois voinu enää soittaa välityskeskukseen ja tarkistaa kyyti-asiaa. Tämmöst on arki. Jokainen tietää ja tajuaa mitä nää jutut tarkottaa Suomen ilmastos talvella, ja mikä on jälki mitä syntyy ihmiskropassa, jos esim. pyörätuolissa venaat paikallas parinkymmenen asteen pakkases kyytiä. Joka ei välttämättä ikinä tuu.
Että tulihan rallatus nyt joo. Mut tää vaan tälleen muistutuksena, yhtenä asiana monen muun asian joukossa, et vaiks ehkä päällisin puolin saattaa näyttää siltä et voi vinde ku vammasil on asiat hyvin ja passataan ku paskaa tikun nenään, ku o taxii-palvelut ja kaikki, niin arki on sit hei iha jotai muuta. Iha voi sanoo, et hinta joka vammautumisest maksaa, joka päivä, on niin kova et kaikkeni antaisin jos saisin vanhan elämän takas. Mut se ei oo mahollist. Joten oon valinnu sen tien, et jaan näitä asioita avoimesti, myös vääryyksiä ja epäkohtia. ja niinhän se on et niin kauan ku Suomes on lait, asetukset ja pykälät jotka näitäkin juttuja ja toimintoja ohjaa, niin voi puhua et vääryyksiä ja suoranaisia lain rikkkomuksia tapahtuu, ja on tapahtunut. Myös Sosterixin taholta, ja isolla pyörällä onki tapahtunu.
Mitä tuohon taksahommaan tulee, eli siihen et Sosterix on periny ylihinnoiteltuja omavastuutaksoja kuljetuspalvelun asiakkailta viimeisen 4.5 vuoden ajan, niin asiasta on nyt tehny valitus Aviin, eli Itä-Suomen Aluehallintoviranomaiselle. Joka aikanaan käsittelee asian, ja sieltä tulee sit se reaktio mikä tulee. Eli se asia on kunnossa. Avi voi myös määrätä uhkasakkoja sille taholle, joka lakia rikkoo, jotta asia oikaistaan, ja Avi voi myös määrätä lakia rikkoneen tahon maksamaan vahingonkorvauksia Vammaispalvelun kuljetuspalvelun asiakkaille. Nähtäväksi jää, mutta itse tietenkin näen että vahingonkorvaukset olisivat varmasti enemmän kuin paikallaan monelle Vammaispalvelun kuljetuspalvelun asiakkaalle. Itseänihän tää asia ei sinänsä kosketa, koska oon ollut kuljetuspalvelun asiakas vasta niin lyhyen aikaa. Mut on monia pitkäaikaisia asiakkaita, joiden kukkarossa tuo väärinperustein peritty omavastuutaksa on pitkä penni näiltä vuosilta. Pitkä penni. Ja kyllä itse kokisin sen hyvin oikeudenmukaisena että heille suotaisiin oikeus hakea vahingonkorvausta tästä asiasta Sosterilta. Koska Sosteri on toiminut tosi väärin. Tosi väärin. Ja jotta asia olisi selvä, vastuullinen taho tässä kaikessa on siis Sosterin kuntayhtymän hallitus. Sekä ne virkamiehet, ja asioita esittelevät tahot, jotka valmistelevat Vammaispalvelun asioita ja esittelevät niitä Sosterin kuntayhtymän hallitukselle päätöksentekoa varten. Hallitus tekee päätöksiä siltä pohjalta kuin mitä virkamiehistö asioita valmistelee ja esittelee. Silleen se menee. Kätevää, koska päätösten seuraukset, eli vastuu, kuitenkin aina sitten on päättäjien harteilla. Että melkoinen systeemi ompi meillä Suomen maassa! Itse jos saisin vaikuttaa, niin kirjoittaisin tähän lakipykälän koskien päätöksenteon valmistelua, joka saattaisi nimenomaan virkamiestahot vastuuseen heidän valmistelemistaan päätöksistä. Ehkä sellainen laki jo onkin, mutta en ainakaan itse ole siitä tietoinen.
Otsikon mukaisesti ja otsikon hengessä napsahti nyt sit maratooni-teksti, ja kuljetuspalvelu -teemalla. Aattelin et antaa palaa nyt, koska ite oon polttanu kynttilää molemmista päistä tässä kevään aikana, ja nyt ku oon täs pari päivää saanu laskeutuu kesälaitumelle aivan fantastisten kelien myötä, voin todeta et paukut on ihan loppu. Ja et blogi on varmaan nyt jonnii aikaa kesätauol. Nää asiathan ei valitettavasti häviä mihinkään, ja jännitystä riittää elämäs joo joka kerran ku lähetään taxeilee, ja sit tietty tuo Avin juttu ihan omana juttunaan. Mut nää on nyt asioit jotka on osa miun arkee, ja näitten kans yritetään elää.
Ainakii yks hyvi konkreettinen seuraus, nimenomaan muutos joka täl kaikel on ollut, oli siinä et annoin aika roimaa ja painavaa palautetta sillon jutun teon yhteydes näist taksiasioist nimenomaan näille päättäville tahoille koskien tätä “osoite-asiaa”, eli sitä et ku asiakas soittaa taksin, niin osoitetta eli määränpäätä mihin ollaan ajamas, ei saa muuttaa kesken matkan. Tää oli itelle täs uudes taxii-systeemis semmonen “mitä vitun vankilakyytejä tääl nykyään ajetaan” -tyyppinen juttu, joka nasahti tosi pahasti yksilönvapauksia ajatellen. Kun eihän siis vanhas systeemis mitään tommosii ollu. Niin nyt sit ollaan vittu nalkis ku tilataan kyyti. Ja ennen kaikkea: KUKAAN EI KERTONUT ETTÄ SYSTEEMI TOIMII TÄLLÄ TAVOIN. ETTÄ KUN TILAAT KYYDIN, NIIN SIT MÄÄRÄNPÄÄOSOITETTA EI VOIKAAN ENÄÄ MUUTTAA.
Annoin asiasta palautetta ennen jutun tekoa (kukaan ei vastannu), jutun teon aikanan (vastaus: jouduimme tarkistelemaan joitakin asioita, jotka valitettavasti näkyvät asiakkaan arjessa tällä tavoin. Siis MITÄ VITTUU???), ja jutun teon jälkeen, jolloin sitten napsahti meili, Vammaispalvelun johdosta, jossa yhtenä asiana muiden joukossa todettiin semmoinen yllättävä seikka että EI OLE KOSKAAN OLLUTKAAN SELLAISTA SÄÄNTÖÄ, ETTÄ MATKAN MÄÄRÄNPÄÄTÄ EI SAA MUUTTAA KESKEN MATKAN.
Ahaa. Että yhtäkkiä tämä spedeily, joka ei ole hauskaa, kääntyykin sitten näinpäin. En tiiä oonko se vaan mie, mut jotain hämärää näis jutuis niinku on, ja etenkin siitä miten näistä viestitään. No mie sit vastasin, iloisen positiivisesti tuohon asiaan, et “hei ompa hianoo, ja et toivottavasti joku kertoo täst asiast myös taxii-keskukseen!”
Et juu. Et oisko nyt sit koko täst revohkasta ollu ees tää hyöty? Et vähän vapaammin pystyt hengittää taxis, ja vaikka kesken ajon pyytää muuttaa päätepiste-osoitetta?
Se täytyy sanoo, et kuljettajat on suhtautunu supersuurel sydämel tähän revohkaan, ja sivusta seurannu tätä miun rehaamista koko tän asian kans välillä ehkä vähän silleen silmiään pyöritellenkin. Niinku aidosti myötätuntoisina. Miusta tän “vankila-kyytien” raukeamisen jälkeen, eli sen jälkeen kun selvis et osoitetta saakin muuttaa kesken ajon, yhden huippukuljettajan reaktio oli ihan paras: suunniteltiin et kasataan KAIKKI Savonlinnan alueen taxiit yhteen, ja lähetään ajelee kimpas pitkin Sln keskustaa, ja pörrätään ympyrää keskustan alueella silleen, et joka auto soittaa keskukseen yhtä aikaa ja MUUTTAA OSOITETTA YHTÄ AIKAA. Kuski totes siihen, et siin saattais keskuksel palaa käpy aika nopeel, ja et sielt “ehkä mahdollisesti saattais alkaa tulla palautetta autoille” aika nopeella. Mie siin istuin kyydissä ja kuuntelin, silmät loistaen näitä mahtavia suunnitelmia, jotka kieltämättä kyllä kuulostivat siinä vaiheessa Todella Erittäin Hyviltä meikäläisen kuulo-aistissa. Veikkaan myös et Sosterixis saattais muutama pullakahvi pärähtää näppäimistölle, jos joku päivä päästään tässä pläänissä ihan toteuttamisen asteelle asti. Hymiö 🙂 Aiku ihanaa miten luovaa ja idearikasta porukkaa meidän ammattikuljettajien joukossa on!!! Sydän!!
Mut siis ihan vitun rehaamista koko tää revohka. Et ihmine saa niinku perusoikeuksistaan, niinku liikkumisen vapaudesta, tapella vittu kynsin ja hampain. Siitä, et jos mie tilaan kyydin kotoa kaupunkiin, onko miul oikeus pysähtyy matkan varrel heittää kierrätysjätteitä matkan varrel olevalle kierrätyspisteelle, ja siitä et jos saan puhelun kesken kyydin et kaverin suunnitelmat on muuttunut, ja et hän oottaaki minuu jossain eri paikas, niin saanko pyytää kuljettajaa vaihtaa matkan määränpäätä. Tai et jos vaikka konsertti johon oon menos tms. on peruttu, niin saisinko ja voisinko siitä johtuen muuttaa matkani määränpää-osoitetta. Tämmösist asioist täs niinku on kyse. Ihan vittu terveen järjen käytöst. Mut ihan oon kyl nyt päässy jyvälle, et mitä tulee sosiaaliviranomaisten meininkiin, ja varsinki Taxii-välityskeskuksiin, niin niil on kyl iha oma maailma ja ihan omat säännöt. Varsinkii Sosterixil. Ugh.
Et semmost. Mut hei nyt aletaan olla finaalissa, ja pikkasen törähti torttua nyt tähän postaukseen. Kiitos vaan ku jaksoit lukee tän rutistuksen loppuun asti, ja et ylipäänsä oot kiinnostunu elämän tästä puolesta, jota aika monikin Suomessa elää.
Mie lopettelen tältä erää tähän, kiitän ja kumarran, ja toivotan siulle oikein hyvää ja antoisaa Suven aikaa. Suomen kesä on PARAS, kaunis, upea ja valoa täynnä. Elämänvoima virtaa, ja oma tavoite on ladata patterit tuolla voimalla viimeisen päälle. Koitoksia on taas edessä, ties minkämoisia, ja latinkia tarvitaan.
Sokea. Piste. 