Blogissa on ollut hiljaista monesta eri syystä. Elämänmuutoksen, ja sisäisen muodonmuutoksen läpikäynti, joka käynnistyi reilu pari vuotta sitten, on tietenkin oma juttunsa, ja jatkuva prosessi. Se, että voiko ja pystyykö ihminen tällaiseen isoon muutokseen ylipäänsä edes sopeutumaan, jotta voi ja pystyy elämään hyvää, turvallisen tuntuista ja jopa mielekästä elämää. Virallinen terveydenhuoltomme ja etenkin sosiaalihuoltomme ei millään muotoa tue tällaisten muodonmuutosten läpikäymistä. Valitettavasti. Tuen hakeminen on enemmänkin anomista ja taistelua, myös lakisääteisten palveluiden osalta ja kohdalla.
Mie en edusta semmoista ihmistyyppiä että antaisin itseni hapantua ja mädäntyä sisäisiin kiputiloihin, tai tuskiin, joita nousee tällaisen muodonmuutosprosessin myötä. Olen sitä ihmistyyppiä, joka lähtee hakemaan itselleen apua, ja nimenomaan sellaista apua joka toimii – ja aina tuo itselle sopiva ja toimivaapu ei välttämättä löydy ns. virallisen sairaanhoitopiirin raamien sisästä. Ja joskus tuo apu on myös sellaista, että se tulee yhteisen tekemisen muodossa. Eli tulee lähdetytyä mukaan johonkin yhteiseen tekemiseen, ja jonkin ajan kuluttua sitä alkaa huomata että tämähän olikin vallan mainio juttu.
Noh, miulle kävi silleen että mie läksin sitten kunnallisvaaleissa ehdolle. Pitkä tarina ja juttu, ja koko kevät tässä on mennyt asian kanssa säätäessä, syystä että jotkut jossain päättivät sitten siirtää vaaleja, ja olihan tuo melkoinen setti. Varsinkin kun korona rantautui kunnolla tänne Itä-Savoonkin sitten vihdoin ja viimein, ja tietenkin juuri silloin kun olisi niitä kaiken maailman vaaliasioita pitänyt touhuta, siis aikataulujen puitteissa. Joten elämä sitten selätti aikataulut, ja täällähän ei touhuttu yhtään mitään. Muuta kuin somessa.
Eli kevät on ollut pitkä, varsinkin vaalien siirtämisestä saakka, koska kyllä se että vaaleja siirrettiin tarkoitti sitä että kaikki asiaan liittyvät taakat siirtyivät myös eteenpäin.
Tämä kaikki tuli päätökseen sunnuntaina 13.6. jolloin tuloslaskentaa seuratessani totesin, että nyt kävi niin että mie jäin yhden äänen päähän valtuustopaikasta.
No annahan olla. Uusi viikko alkoi ja tarkastuslaskenta suoritettiin. Sieltäpähän löytyi miulle yksi ääni. Tämä tarkoitti sitä että olin nyt tasoissa toisen puolueemme ehdokkaan kanssa. Meillä oli yhtä monta ääntä. Tällaiset tilanteet ratkaisee arpa, eli vaalilautakunta arpoo kuka pääsee valtuustoon ja kuka jää varasijalle.
Arvatkaa kehen arpa osui?
Tähän nyt sitten miljoona hymiötä, sydämiä ja kaiken mualiman väkkäröitä ja hattaroita, ja mitä näitä nyt on.
Ihan aikuisten oikeesti tämä meni SITEN, että mie ensinnäkin sain sen verran ääniä, että äänet kantoivat miut ihan valtuustpaikan rajalle, ja toisekseen nyt tämä arvonta sitten napsautti suunnan ja kurssin tällaiseksi, kohti kunnanmäkeä.
Että tämä meni nyt sitten tosiaankin näin. Hymiö. Voip sannoo että “kovin on ollut eläväistä”, ja laittaa itkuhuutonauruhymiön tuohon perrään. 😉 😀
Tämän auki kertomisen jälkeen henkilöllisyyteni on helppo etsiä internetin syövereistä, koska eihän täällä Itä-Savossa kovin montaa itsenäistä kuntaa enää ole, ja varsinkaan kuntaa jossa on näkövammainen kunnanvaltuutettu.
Tästä huolimatta annan tämän blogin edelleenkin olla nimimerkin takana. Nimimerkistä tämä lähti, ja nimerkillä tämä pysyköön. Sillä meillä kaikilla on omat sokeat pisteemme. Näin se kuitenkin on, ja joskus näitä asioita on hyvä lähestyä nimimerkin takaa.
Vanhoja postauksia en lähde täältä poistamaan. Olen kaikki tänne kirjoittamani tekstit kirjoittanut autenttisen tunteen vallassa sillä hetkellä kun olen näitä asioita elänyt ja kokenut läpi oman ihoni ja sydämeni kautta. Olen syvästi kokenut omalla ihollani sen arvottomuuden, jopa hylkiömäisyyden, jota moni vammainen, myös minä, on saanut ja saa edelleen tässä maailmassa osakseen. Myös ns. yhteiskunnan perusrakenteiden taholta, kuten sairaanhoitopiirit ja etenkin vammaispalvelu. Itse olen näitä asioita kokenut, ja koen tällaiset olemisen tavat syvästi ihmisarvoa loukkaavina.
Tästä kaikesta johtuen valitsin lähteä ehdolle kunnallisvaaleissa, muun muassa. Ja nyt siinä sitten todellakin kävi niin että minut myös valittiin valtuustoon.
Valtuustotyö alkaa elokuussa. Sitä ennen vietetään kunnolla kesää. Itse aion juhlistaa ihan vain sitä että saan olla elossa, ja että kroppa on suhteellisen terve, ja että pystyn vielä itsenäiseen liikkeeseen. Siinä on ihan tarpeeksi juhlan aihetta.
Oikein HYVÄÄ kesää kaikille! Sydän. Kiitos että olette lukeneet blogia ja käyneet täällä kurkkimassa.
Aion jatkaa blogin ylläpitoa, mutta en yhtään osaa sanoa miten pystyn, ja jaksan, päivityksiä tehdä.
Täällä ollaan, hengissä ja hyvässä voinnissa. Kevättä pukkaa, räystäät ovat lotisseet jo eli lumet ovat tulleet katolta alas, ja nyt sitten lotisee maa. Ja urakalla lotiseekin, kivasti sattui rospuutto eli kelirikko näin pääsiäiseksi, ja vallankin kuravellinä ovat tiet.
Jotta mikäs tässä pääsiäistä vietellessä, ei ole kiire mihinkään, eikä siis ole tarve päästä tien päälle suhailemaan mihinkään. Etenkin nyt, kun täällä Itä-Savossa vietetään hiljaiseloa koronarajoitusten merkeissä. Ravintolat ovat kiinni, ja uimahallikin on rajoittanut aukioloaikojaan. Eikä paljoa huvita kaupoilla ym. käydä muuta kuin pakolliset asioinnit hoitamassa. En ole ns. koronapelkoinen, eli en pidättäydy liikkumisesta siitä pelosta että saisin koronatartunnan, mutta koen että tervettä harkintaa saa ja voi käyttää esim. juuri kauppa-asioinnin suhteen. Etenkin kun itselläni on tuon maskin käytön suhteen tosi hankalaa, tarkoittaen sitä että kun laitan maskin kasvoille niin enpä sitten enää näekään mitään koska rillit menee huuruun. Silti maskia käytän, ja kauppa-asioinnit hoidetaan toistaiseksi siis avustetusti.
Kirjoitan ihan tarkoituksella näitä ns. kevyempiä postauksia aina välillä, jotta etenkin lukijoille joilla vammautuminen ja vammaisuuden kanssa eläminen ei ole tuttua omakohtaisen kokemuksen kanssa ja kautta, ei syntyisi sitä mielikuvaa että vammaisen elämässä ei ole mitään muuta kuin “taistelua sairaanhoitopiirien ja sosiaaliviranomaisten, ja / tai eri viranomaistahojen kanssa”. On totta se, että jos ihminen syntyy vammaisena, tai vammautuu elämänsä aikana, elämä muuttuu, riippuen tietenkin vamman asteesta ja siitä miten rajoittava vammautuminen on. Mutta jos vammaisuudesta tulee koko elämää ja identiteettiä määrittävä tekijä, niin silloin mennään sellaisille alueille ja vesille joita en koe ns. kokonaisvaltaista hyvinvointia ajatellen kovinkaan terveellisiksi. Kyllä ihmisen elämässä pitää olla muitakin asioita. Tämä on siis oma ajatukseni ja mietteeni asiasta tällä hetkellä, miten muut ajattelevat vammautumisesta ja vammaisuudesta, se on monisyinen ja moniulotteinen aihe, enkä voi muiden puolesta puhua.
Vahvasti kuitenkin koen siten, että huolimatta siitä että Suomessa, ja ehkä jopa koko maailmassa (en tiedä) vammaisuus on tietyllä tavalla vaiettu aihe, jossain jopa tabu (islannissa vammaiset suljetaan yhteiskunnasta ulos, laitetaan maaseudulle laitoksiin ns. piiloon, näin toimittiin ennen, en tiedä mikä tilanne on nykyään), niin itse ainakin tarvitsen välillä aivan muita ajattelemisen aiheita sekä pohtimisen aiheita ja ennen kaikkea konkreettista tekemistä, sen sijaan että pyörittäisi omaa elämääni vammautumiseen ja vammaisuuteen liittyvien teemojen ympärillä joka päivä.
Tottakai vammaisuuden teema on koko ajan elämässäni läsnä, sillä konkreettisesti näen asian laidan joka ikinen hetki. Koskaan en enää saa ns. normaalia tervettä näkökykyäni takaisin, ja tätä kautta myös näen vammani laadun, sekä sen mittakaavan jolla se elämääni rajoittaa. Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita sitä että minun tarvitsisi joka ikinen hetki olla tässä asiassa kiinni kuin ns. täi tervassa. Ja voin touhuta sekä tehdä asioita sen mukaan mitä pystyn ja kykenen, ja avustetusti sitten niitä sellaisia asioita joita en pysty ja kykene itsekseni touhuamaan.
Maaseudulla asuminen on antanut minulle siunatun paljon liikkumavaraa kaikkeen tähän, sillä touhuttavaa riittää, myös paljon sellaista touhuttavaa joka saa minut usein jopa unohtamaan sen että olen näkövammainen, siten että pystyn keskittymään ihan täysillä käsillä olevaan tekemiseen. Kasvien kasvattelu ja taimien kanssa touhuaminen on tällaista puuhaa, ja kun taimihommat on kerran käynnistetty, eli siemenet laitettu multiin kevättalven aikana, niin sehän tarkoittaa sitä että kasveista on myös huolehdittava kasvukauden loppuun, eli syys-lokakuulle.
Ohessa viimeisin Vlogi-päivitys, joka löytyy Youtube -kanavaltani. Ehkä jonain päivänä muistetaan avustajan kanssa nauhoittaa videota siten, että minäkin näyn kuvassa. 😉
Semmoinen video se.
Palailen toki jossain kohtaa myös vammautuneen ihmisen realiteetteihin, esim. noihin yllä mainittuihin vääntöihin vaikkapa juurikin sairaanhoitopiirin kanssa, sillä onhan tämä touhu mitä Suomessa yhä monin paikoin löytyy etenkin asenneilmaston puolelta vammaisia ja vammautuneita kohtaan, aivan sairasta. Ei sille parempaa sanaa löydy. Etenkään silloin, kun nuo asenneilmastopesäkkeet löytyvät sosiaaliviranomaisten työmaalta. Mutta kuten yllä totesin, yksi realiteetti on myös se, että minä en ainakaan jaksa loputonta negassa vellomista ja sitä, että elämästä tulee ns. suo, jossa vellotaan vain negatiivisissa asioissa. Ja että jokin yksi asia ottaa elämästä otteen, ja ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan tuossa yhdessä asiassa. Minusta sellainen on hyvin epäterveellistä, ja vaikuttaa haitallisesti kokonaishyvinvointiin. Tiedän kyllä seutukunnalta monia henkilöitä, jotka mielellään pyörittelevät näitä juttuja, ja kaikki heidän puheenaiheensa ovat pelkkää sairaanhoitopiiriä, ja etenkin niitä asioita joita he itse kokevat ns. väärinkäytöksinä ja kaltoinkohteluna, mutta minä en sitä halua.
Olen saanut paljon puheluita ihmisiltä jotka mielellään näkisivät esim. minut hoitamassa heidän asioitaan sosiaaliviranomaisten kanssa, mutta en siihen ryhdy. Raja menee siinä. Onneksi se ei ole edes mahdollista, sillä kaikki toiminta sosiaaliviranomaisen kanssa lähtee siitä että kukaan muu ei voi hoitaa henkilön asioita, ellei ole tämän henkilön virallinen asioiden hoitaja. Mutta niin tiukkaa joillakin ihmisillä on se, kun he kokevat tulleensa elämän kaltoin kohtelemiksi, että he ovat valmiita laittamaan kaikki paukut siihen että voivat kohdistaa vihansa ja kaiken energiansa esim, sairaanhoitopiiriä kohtaan. Olen useita tällaisia tapauksia nähnyt läheltä. Ja tietyllä tavalla tajuan kyllä sen, että kun ihminen vammautuu, niin helposti herää vahvaa ja aromikasta tunnetta etenkin liittyen sairaanhoitopiiriin, jos siellä hoidetaan juuri omia asioita huonosti. Mutta siinä on aina vaihtoehtona myös se, että asiat voi selvittää, sen sijaan että käpertyy omaan vihaansa ja katkeruuteensa, ja antaa sille vallan. Suomessa on olemassa esimerkiksi monenlaisia liittoja, kuten Invalidiliitto sekä Näkövammaisten liitto, ja monia muita liittoja näiden lisäksi, joista saa neuvontaa oikeudellisissa asioissa, useimmista, mikäli itse kokee että se on tarpeen. Joten kenenkään ei aidosti tarvitse jäädä yksin ja katkeroitua omien asioidensa huonolle tolalle joutumisesta, koska tukeakin on saatavilla. Taisteluahan tämä on, se on selvä, ja pyytää paljon voimavaroja, ja kuluttaa voimavaroja, mutta silti.
Tällainen epistola tuli nyt kirjoitettua lanka-lauantain päivityksenä. Tässä paljon pohdittavaa myös kaikille heille jotka kokevat koronarajoitukset ahdistaviksi. Etenkin ns. terveet ihmiset, joilla on kaikki raajat tallella ja aistit toimii: me vammaiset saamme / joudumme arjessamme sopeutumaan aika lailla monenmoisiin sääntöihin, joiden takana on nimenomaan valtiovalta. Valtiovalta asettaa raamit sosiaaliviranomaisten toiminnalle, joten siksi on perusteltua sanoa näin. Joten jos ja kun koronarajoitukset ahdistaa, niin voi miettiä myös sitä puolta kolikosta että Suomessa on aika paljon vammaisia joille monenmoiset rajoitteet ovat ihan arkipäivää, ja ketään ei kiinnosta. Jos tämä aidosti kiinnostaisi, esim. lainsäätäjiä, niin näinhän asia ei olisi. Jo pelkästään kuljetuspalveluiden lakisääteinen määrä, eli 18 yhdensuuntaista kyytiä per kk rajoittaa liikkumista valtavasti, samoin kuin se että vapaa-ajan avustajan lakisääteinen minimituntimäärä on rajattu 30 tuntiin kuussa, eli se määrä joka sosiaalivranomaisen on pakko myöntää. Niin voi arvata että näistä minimeistä on sitten myös tullut maksimeja, lähes joka kunnassa.
Siinä vähän pohdittavaa, etenkin kunnallisvaaliehdokkaille!
Terkut tiältä! Syys on edennyt jo martaaksi, ja hengissä sekä kohtuu hyvässä voinnissa tiällä ollaan, maaseutuelon merkeissä.
Hipeix on eletty, eli puutarhaa on pikkuhiljaa laiteltu talviteloille syksyn aikana, enemmän ja vähemmän tyylikkäästi, eli osa hommista on vieläkin tekemättä. Hymiö. Palataanpa niihin sitten keväällä kun räystäät tippuu ja maa alkaa sulaa. Näin se joskus menee, eli jostain on joustettava jotta jaksaa olla normielämässä käsiksi.
Valkosipulit on kuitenkin saatu maahan, eli talvivalkosipulit, joita sitten heinä-elokuussa korjataan sadon merkeissä. Tämä oli puutarhan osalta syksyn tärkein tavoite, ja se on saavutettu. Nyt sitten, kun maa alkaa pikkuhiljaa jäätyä, täällä vielä viimeisiä viedään, eli korjataan satoa kaalikasvien osalta. Kaalikasvit kuten ruusukaali ja kyssäkaali, ovat siitä mainioita että niistä voi korjata satoa pitkälle syksyyn. Samoin lehtikaali, mut sen osalta tämä kasvukausi män vituix, niin eipä oo mitä korjata. Ens vuonna uudestaan, jei!
Kuvassa ruusukaali, joka kasvattaa ruusumaiset kaalin mykeröt varresta lähtevien lehtien kainaloihin. Korkeutta kasvilla on noin 50 senttiä.
Kuvassa jokin kiinankaalin sukuinen kaali, joka kasvattaa suipon muotoisen kaalin. Siis sen osan joka kasvista sitten lopulta syödään. Tällaisia oli kokeilussa tänä kesänä, ja peräti tämä yksi kasvoi kaaliksi asti! Jei!
Kuvassa on jäätyneessä maassa oleva pesuvati, jossa on kyssäkaalia ja ruusukaalin ruusukkeita.
Maalla asumisessa ja elämisessä on tietty rytmi, eli luonnon oma rytmi, jota ei ehkä välttämättä käsitä ja sisäistä samalla tavoin jos on ikänsä asunut ja elänyt kaupungissa. Asiat tapahtuvat, etenkin puutarhassa, sen mukaan miten luonto niin sanotusti toimii ja käyttäytyy, ja näin ollen asioita on myös tehtävä luonnon antamien raamien ja viitekehyksen puitteissa. Eli puutarhahommia ei juurikaan enää lokakuun jälkeen tehdä, koska maa alkaa jäätyä. Joten jos jotain meinaa touhuta, on ne touhut touhuttava marraskuun alkuun mennessä. Vuodesta sitten riippuu se, milloin ensilumi sataa maahan tai maa alkaa jäätyä. Yleensä täälläpäin Suomea se aika alkaa marraskuun puolivälin tienoolla.
Tämä alustuksena siihen, että täällä on syksyn aikana touhuttu ulkona se mitä on touhuttu, ja jos jotain jää tekemättä, siihen hommaan palataan sitten keväällä. Satoa kaalikasveista voi tosiaan kerätä ihan lumien tuloon asti (huom. kukkakaali ja broccoli ovat eri asia, niiden kukinnot on korjattava ajoissa, koska ne pilaantuvat syksyn kosteilla ilmoilla).
Lokakuun lopulla elämä alkaa pikkuhiljaa hiljentyä ja ikäänkuin kääntyä ja käpertyä sisäänpäin. Eli ulkoa siirrytään sisällä tehtävien touhujen pariin, ja esim. itse touhuan näin syksyisin ylimääräisen roinan kartoittamisen kanssa, käyn läpi mm. talvivaatteet ja kengät, samoin kuin arkivaatteet, mahdollisesti myös pyyhkeet ja lakanat. Näissä hommissa menee oma aikansa, etenkin tällä näkökyvyllä, ja niitä sitten lajittelen roskiin ja kierrätykseen meneviin. Myös siivoamista ja noin ylipäänsä paikkojen järjestelyä tulee tehtyä ihan eri tavalla, eli paljon enemmän, kuin kasvukauden aikana.
Liikkuminen, lähinnä liikkumisen halu, vähenee myös auttamatta iltojen pimentymisen myötä. Kun näkö menee, askeleesta tulee haparoiva, ja pimeys hankaloittaa asiaa tosi paljon. Voisi kuvitella että valaistus auttaisi asiaa, mutta itseasiassa ainakin minulla, ja käsittääkseni monella muullakin näkövammaisella, keinovalaistukseen liittyvä häikäisy tekee asiasta vielä hankalamman. Eli käytännössä aurinkolasin päässä pitäisi tallata kataulamppujen alla, tai missä nyt ikinä, niin on se aikamoista. Ei hirveästi tee mieli lähteä liikkeelle jos ei ole pakko.
Tästä huolimatta sydämeni sykki jo alkusyksystä sille ajatukselle, että haluan kutsua meditaatiopiirin kokoon meidän pienessä Gallialaisessa kylässämme. Käsittääkseni kyseessä on ensimmäistä kertaa ikinä avoin meditaatiopiiri näillä huudeilla, Savonlinnan puolellahan niitä on järjestetty ja pidetty maailman sivu, mutta täällä pienuudessa ei juurikaan. Tai jos on, niin yksityisesti tuvissa ja mökeissä pitkin pitäjää. Joten fiilisteltyäni asiaa päätin, että haluan kokeilla mitä tapahtuu jos kutsun avoimen piirin koolle, piirin joka kokoontuu kerran viikossa kahdeksan viikon ajan, alkaen marraskuun alussa. Kartoitin sopivat tilavaihtoehdot, ja kyselin tilavuokrat läpi. Sen pohjalta räknäilin kertamaksun puolentoista tunnin meditaatio-istunnolle, ja maksu asettui niinkin kohtuulliseen hintahaarukkaan kuin seitsemän euroa per kerta.
Ja silläviisiin sitä ollaan nyt kahteen otteeseen kokoonnuttu yhteisen piirin äärelle kerran viikossa marraskuun ajan, ja meininki jatkuu joulukuun loppupuolelle. Jei! Mielessä kävi kyllä joo myös se, että koska meditaatio on uusi juttu näillä hoodeilla, että käykö niin ettei kukaan tule, ja istua törötän siellä kahdeksan viikkoa yksin, kerran viikossa, mutta niin se vaan elämä vie ja asiasta kiinnostuneet löytää paikalle kun asioista jaksaa ja viitsii ulospäin viestiä. Eli ryhmä on koolla, pieni sellainen mutta ryhmä kuitenkin, ja antoisaa on ollut, myös minulle ryhmän vetäjänä. Suomex ja savox sanottuna “iha heleveti hieno homma!”
Sairastuminen ja sairauden kanssa eläminen ei ole helppoa, mutta se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö sairastunut, ja sen johdosta mahdollisesti vammautunutkin henkilö voisi elää niin sanotusti tavallista ja jopa merkitykselliseltä tuntuvaa elämää. Jokaisen on löydettävä nämä asiat itse, eli asiat jotka itselle tuntuvat tärkeiltä ja merkityksellisiltä. Itse olen kulkenut pitkää matkaa näiden teemojen kanssa, jo ennen sairastumistani, ja meditaatio sekä meditatiiviset harjoitteet ovat olleet vahva apu sekä matkakumppani näissä asioissa. Matkan varrella olen meditaatiopiirejä vetänyt ennenkin, mutta sairastumisen johdosta viimeisestä on aikaa. Nyt oli aivan oikea aika palata tämän asian pariin, ja marras-joulukuuhun asettuva piiri oli nappivalinta. Pimeyden ytimessä kokoonnumme yhteen, etsimään ja kuulostelemaan sisäistä valoa.
Tämmöst täällä, syväsukellusta martaan olemukseen ja pehmeästi mutta vahvasti elämässä käsiksi. Mahtavaa marraskuuta itse kullekin säädylle ja kiitos kun kävit kurkkaa blogia! Sydän!
Hippi on hengissä! Sori siitä hei, että ei kuulu eikä näy! Mutku on tässä niinku elämääki eletty hei! Mikä ei todellakaan oo mitenkään itsestäänselvää monelle joka on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin meitsi, joten ihan voi sanoo ääneen että kiitos elämä kun oot hyvää!
Toki asiaa myös auttaa se, että muuan vanhempi virkahenkilö on eläköitynyt Sosterixin sosiaalipalveluiden johtoportaasta. Hymiö. Kun hippi kuuli asiasta hän huomasi yhtäkkiä hymyilevänsä hyvin leveästi. Ja sitten nauravansa ääneen. Olotila myös keventyi kummasti, ja hippi tajusi että siinä nyt sitten eletään sukupolven vaihdosta käytännössä läpi. Haluttomat ja työhönsä läpensä leipiintyneet vanhan kansan johtoportaan edustajat, jotka siis johtavat, mutta eivät käytännössä tiedä mitä johtavat ja miten johdetaan, muuta kuin määräilemällä ihmisiä ja keksimällä turhia ja toimimattomia sisältöjä palveluihin joilla on tarkoitus auttaa hankalissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, alkavat pikkuhiljaa poistua työelämästä. Myös täällä Iloisessa Itä-Suomessa, jossa jurrataan niin perkeleellistä jumittamisen energiaa vielä niin monessa kaupungissa ja kyläpahasessa että ei oo tosikaan.
Sellaista se on, kehitys kehittyy, tosin Sosterixin osalta sitä sopii miettiä onko näin, koska nythän siellä siis sohlataan sosiaaliturva-asioita siten, että vastuun on ottanut se kaikkeista isoin johtaja, joka ei ymmärrä (mistään?) käytännön asiasta mitään. Jolla myös oli sormensa kuljetuspalvelusopan käynnistämisessä, eli siinä että kuljetuspalvelut sössittiin nykyiselle tolalleen, eli asiakkaat myytiin Mikkelin Taksi Oy:lle. On hänellä, kuulemma, ollut sen verran viisautta, että hän myös sanonut osaamattomuutensa ääneen, yrittäessään sijaistaa riveistä poistunutta virkahenkilöä. Näin hienosti hei meiän sosiaaliturvapuolen jutut niinku pelittää täällä kentällä, eix oo rohkaisevaa. Jei! Käytännössähän tämä siis tarkoittaa sitä, että “asiat ohjautuvat” sosiaalityöntekijöille, joiden työtaakka lisääntyy entisestään. Koska johtaja ei osaa muuta kuin johtaa. Voi kyynel ja huokaus. Se on tää Suomen julkisen sektorin johtotason meininki sitä luokkaa, että tän takii me kuulkaa ollaan konkurssikypsä valtio. Ja nää jääräthän ei sitä koskaan myönnä, hautaan saakka menevät siinä mielipiteessään että “hyvin oli johdettu”, ja arvatkaa ketkä maksaa laskun. Jep. Just kaikki me, keillä ei todellakaan oo siihen varaa. Hienoo, terkkuja Arkadianmäelle taas kerran. Voisitto uudistaa meiän sosiaaliturvan ja nopeesti? Ja laittaa samalla myös jäykät organisaatiorakenteet purkuun, kiitos!
No. mie koitan pitää omasta sosiaaliturvasta huolta mm. kasvattelemalla asioita et sais ruokaa pöytään ja silleen. Mut ihan hei pitää sanoo ääneen et jos oisin täysin asialle antautunut luomuhippi, ja päätoiminen viljelijä eli että ois useempi hehtaari peltoo mistä yrittäisin elantoni repiä, niin ei kovin hyvin menis. Huh! Ei oo helppoo olla viljelijä, saati sitten luomu! Edes pienessä mittakaavassa, kyllä nimittäin töitä teetättää! Sori siitä että kesä tuli ja meni ilman ihanii tomaattipäivityksii, tai kaikenmaailman muita päivityksii, mutku täällä vedettiin takapakin kanssa jarrutusvaihteella, syystä että “oli hallaöitä toukokuussa”. Ja hippi oli niin innoissaan että oli roudannut tomskun taimia ulos, niin siitähän ne sit veti hernettä nenään ja kasvu hidastui noin kuukaudella. Aijjai! Kyllä hippi teki niin aloittelijan mokan että! Ens keväänä ollaanki sit antureiden ja sen sellaisten kanssa mittailemassa yölämpötiloja ennen kuin yhtääna ainoaa taimea laitetaan yöksi ulos.
Poikkeuksena kaalit, jotka onkin sitten ihan oma juttunsa. Kaalin siemenet laitan multiin viimeistään maaliskuussa, ja idätysrasiat roudaan ulos kylmillään olevaan kasvihuoneeseen, missä keväthankien loisteessa päivälämpötila nousee helposti yli kahteenkymmeneen asteeseen. Siellä ne kaalikasvien siemenet, niin ruusukaalit, keräkaalit, lehtikaalit, kyssäkaalit ja sen sellaiset kuulkaa itää hetkessä, eikä oo yöpakkasista moksiskaan! Ihan on hupsuu porukkoo, mutta niin se vaan menee. Ja lunta kun heität kylvöksille niskaan säännöllisesti, lumi sulaa ja kastelee pikkutaimet. Niin eipä oo kovin vaikeeta kaalin kasvatus! Hymiö.
Vaikeus on siinä, että kaali tarttee paljon ravinteita ja paljon tilaa. Yks ruusukaali pyytää semmosta puol metrii kertaa puol metrii pinta-alaa. Ja siihen paljon ravinteita, että se jaksaa kasvaa. Vielä isompi ongelma on se, että ai vinde kun kaiken maailman lepattavat tyypit, ja semmoset tosi pienet tyypit, tykkää rouskutella kaaleja! Kaalikoi kuulkaa haistaa kaalit monen kilometrin päästä, samoin kaaliperhonen. Niin kyllä siinä on kuulkaa tällä näkökyvyllä ihmettelemistä, kun yrität niitä perkeleen pieniä millin kokoisia sinttejä metsästää kaalin lehdiltä. Jostain syystä ne lentävät riesakkeet ei tykkää kyssäkaalista, joten vinkki vinkki siinä on helppo nakki! Ja ruusukaalissa on niin isot lepattavat lehdet, että niiltä on helppo bongata ja pyyhkiä tuholaisia pois.
Kukkakaali ja keräkaalit onkin sit hankalampii. Sen takia mie hermostuin tänä kesänä kukkiksiin, ja kun olin saanut ne maahan, totesin et antaapa olla. En lannoittanut koko kesänä, enkä hirveemmin edes perään katellut. Muuta kuin happamana totesin, et tais nyt mennä parempiin suihin miun kukkakaalit. Joka siis vielä se mahtava punainen lajike, eli Violetta di Sicilia, ihan vaan sen takii et miekii NÄKISIN jotain. Jee!
Nii eikö mitä! Olin jo unohtanu koko kaalit, kunnes yhtäkkii syyskuussa kävin niitä kattomassa, ja hitto siellähän oli komeita kukintoja! Ihan niinku useempi! Wau ja winde! Ihan huikeeta, kahtokee nyt! Jee!
Tadaa, Violetta di Sicilia! Kuvassa sama lajike joko raakana tai ylikypsänä. Veikkaan ensimmäistä, mutta eipä menoa haitannut ja vinde että oli hyvän makuinen!Kuvassa ruusukaalin varsin, jossa ruusukkeet kasvavat ja kypsyvät kaalinlehtien kainalossa. Sieltä niitä nyt sitten loka-marraskuun aikana kerätään ruuaksi. Ai vinde että ovat hyviä! Verrattuna kaupan ruusukaaleihin jotka ei maistu miltään!
Tämmöstä! Eli kyl tääl ollaan ihan tosi tunnollisesti eletty hippielämää, lapioitu paskaa kirjaimellisesti ja konkreettisesti mm. eräällä lannanhakureissulla, että hippi sai puutarhaan MONTA SÄKKIÄ hevonpaskaa, että voi taas ens kesänä kasvatella kaikenlaista niinku luomusti. Kukkapenkkiremontti ja monta sen sellaista olennaiselta tuntuvaa asiaa on tekemättä, ja ei voi tietää jääkö kokonaan tekemättäkin, mut se on semmosta. Metsäkoti on alla, ja on täällä touhuttu, enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Mikä nyt sitten kenenkin mittari on, mut kyl mie sanon et jos jumalauti kaali kasvaa ilman et sitä koko kesänä on kertaakaan lannoitettu, ja tekee viel tuommosen kukinnon, niin ihan hyvin on asiat! 😀 Noh, voishan sitä kritisoida että vastaavasti valkosipulisato jäi aika hervottoman pieneksi, siis sipulin koko, mut hippi niiskauttaa nenäänsä siihen ja sanoo että “se oli ensikertalaisen moka”. Ens kesänä otetaan uusiks! Tai itseasiassa jo tänä syksynä, koska kyseessä on talvivalkosipuli joka laitetaan maahan loppusyksystä.
Mut hei, ollaan täällä liikkeeskin oltu, koronast huolimatta, ja ihan on maailma niinku ennallaan, tai puitteet ainakii. Linna on vielä pystyssä, ja hirmu ihanii syksyisii maisemii on Savonlinnan kaupungissa, ja kaikkialla lähiseuduilla. Saimaa! Sydän! Ja auringonkukkapeltojakin on täällä kasvanut tänä kesänä, oijjoi ja aijjai!
Niin ja hipin hilpeyttä lisää myös se, että vaikka välillä on hankalaa, ku silmiin koskee, ja väsyttää tosi paljon ja silleen, niin silti voi sanoo et kyllä tästä on oikeesti elämä saatu. Nyt tulee kaks vuotta syksyl täyteen, tai itseasias tuli jo, siitä ku sairastuin ja tapahtui se pommi, mitä ei ikinä aatellu omalle kohalleen tulevan, ja vinde et oli raskasta ja ihan perkeleen painavaa kaks vuotta sitten tähän aikaan. Mut nyt voi sanoo et se setti on vedetty huolella läpi, ja Valossa taas kuljetaan. Ai että. Jotain tästä kertoo sekin, että hippi on sen verran voimissaan, että aloittaa syksymmällä myös meditaatiopiirin vetämisen. Ai ku niinku siis niin kutkuttavan viherpiiperomaista täällä Keskustan syvillä sydänmailla, jossa isännät ja emännät vetelee haulikot kainaloissa puskissa ettimässä kaltaisiani hippejä maalitaulukseen. Ai että! Ja keskellä kaikkea tätä mie kuulkaa oon kutsunu meditaatiopiirin koolle. Sydän.
Ihana on syys, nautitaanpa kaikesta mistä voidaan! Ja niin hienoo ku kävit kurkkaa blogii, jee! Sydän!
Maurinmalva. Ah. Pieni palanen auringonkukkapeltoa. Ah.Syksyinen metsätie. Kaunista on!Näkymä Olavinlinnalle linnan takapuolelta. Näkymä Olavinlinnalle linnan etupuolelta, syyskuun viimeisenä päivänä 2020.
Hyvvee huomenta, ja kaunis huomen onkii! Sydän! Kylläpä meitä nyt on hellitty lämmöllä, sydän! Tomaatti kiittää, ja ihan oikeesti muuten kiittää, koska tomaatti erityisesti on lämmön rakastaja. Toisin kuin kaali- ja salaattikasvit, jotka tykkää vähän viileämmistä keleistä. Ja ehkä kurkkukin silleen, että kurkulla on tuo kosteusprosenttipuoli se mistä se kiittää erityisesti. Eli että on saunamaisesti kuumaa ja kosteaa.
Kuvassa kimppu kieloja maljakossa.
Kuvassa näkymä kasvimaalta. Raparperin vieressä kasvaa herneitä ja herneiden vieressä salaattia.
Nonni, siinähän ne tärkeimmät tulikin, eli puutarhanhoidollinen sepustus. Joo, on täällä oltu puutarhahommissakin käsiksi, tottakai ja tietenkin, ja mitäs muutakaan, mut on täälä touhuttu kaikkee muutakii. On semmone niin sanottu positiivinen sykli ollut menossa, jo pidempään, että asiat luistaa ja menee eteenpäin. Oikeesti, eikä vaan semmosta että kuvittelee että joku juttu lähtee wörkkii, ja sit se kuitenkin tyssää siihen. Ja tuo Esteetön Savonlinnan seutu -sivusto, jonka jokin aika sitten laitoin pystyyn, on kaiken tämän ulkopuolella ihan oma juttunsa, ja projektinsa, jonka tekeminen on tietenkin älyttömän kivaa ja mielenkiintoista. Koska saa tavata ihmisiä, ja jutella ihmisten kanssa erilaisista esteettömyyteen ja saavutettavuuteen liittyvistä haasteista, ja ylipäänsä matkailusta ja sen sellaista.
Ja sit tietysti se semmoinen iso ja painava asia, joka käynnistyi yli vuosi sitten, eli kuljetuspalvelusoppa, spesifisti liittyen Savonlinnan seudun/Sosterin alueen kuljetuspalvelualueen omavastuutaksoihin, on nyt nyt nytkähtänyt eteenpäin. Miehän tein reilu vuosi sitten asiasta juttua Näkövammaisten liiton Airut -lehteen, tässä linkki juttuun olkaa hyvät!, ja jutun lopussa todetaan että asiasta on tehty kantelu Aviin. Ja tuon jutun teon, sekä kantelun jälkeen, tässä on ollut yhtä sun toista, ja nimenomaan epämiellyttävää sellaista, liittyen kuljetuspalveluihin ja niitä ylläpitäviin tahoihin. Nimenomaan sosiaaliviranomaisiin sekä Mikkelin Taksikeskukseen ja erityisesti tapaan jolla molemmat tahot Vammaispalvelun asiakkaita kohtelevat. Ihmisten kohtelu on tässä nyt se avainsana, ja avainasia. Eli Ja silloin kun ihmisiä kohdellaan kuin paskaa, ylimielisesti, ylenkatseellisesti, asenteellisesti ja sen sellaista, voi sanoa että instanssien ongelmat kulkevat syvällä, jos ja kun tällaista asennetta löytyy esim. taksinvälityskeskuksen asiakaspalvelusta ja sairaanhoitopiirin sosiaaliviranomaisilta. Ja täällä syvässä idässä, susirajan seutuvilla, näitä asenteita kyllä löytyy. En tiiä liittyykö itä tähän mitenkään, mut syvyysulottuvuus kyllä liittyy, niinku peräsuolimielessä, ja silleen et jokin on niin syvää että aurinko ei sinne todellakaan paista.
Ja silleensähän se männöö, että kun jutut on syviä, niin ei niistä sitten jaksa kirjoitella, saati koko ajan jaksa niitä pyöritellä arjen elämässä, niinkun näitä kuljetuspalvelujuttuja, koska ne vie ihan hirveästi energiaa. Varsinkin, kun on tietoisuus siitä, että Aviin on laitettu kantelu, ja ainoo mitä voi tehhä on vaan ootella että mitä Avi ottaa kantaa. Hötkyyminen ja sen sellainen ei auta millään lailla.
Niin siinä sitten kävi, että tein kuljetuspalvelua käsittelevän/koskettavan kantelun vuosi sitten kesäkuun alussa, ja yli vuosi meni siihen että viranomainen reagoi asiaan. Jossain vaiheessa kevättä otin Aviin yhteyttä ja kysyin että mikä on meininki, koska 10 kk oli asian kanssa mennyt. Ja heidän oma arvionsa oli, että kantelujen keskimääräinen käsittelyaika on 8 kk. Niin kas vain nyt sitten, kun tuli pikku korona, ja vähän sotki palettia.
Mutta nyt, viime viikolla, asia nytkähti eteenpäin. Avi on tehnyt päätöksen/ratkaisun, ja asia alkaa selkiytyä. Mikä tärkeintä, Avi otti keissin itselleen käsittelyyn! Tekemäni kantelu on nyt saatettu päätökseen, sillä Avi aloittaa asiasta oman tutkimuksensa. Toivon, että tämä tarkoittaa sitä, että asia pengotaan läpikotaisin. (En tiedä Avin työskentelymetodeista mitään, joten en uskalla kommentoida asiaa enempää. Toiveitahan saa aina esittää, eikö!)
Yli vuosi meni siihen, että päästiin tähän pisteeseen. Milloin asiassa mahdollisesti tulee ns. lopullinen päätös, eli että Avi saa asian (kuljetuspalvelun omavastuutaksat) tutkittua, siitä ei ole mitään käsitystä. Mutta se, että Avi ottaa asian käsittelyynsä, eli käynnistää asiasta oman tutkinnan, on tietenkin vahva signaali siitä että asiassa on jotain. Ja tähän nyt sit kaikki ne klassiset sanonnat “ei savua ilman tulta” ja sen sellaiset. Sosiaaliviranomainen Sosterissa on koko tämän ajan tiukasti kieltänyt sen, että asiassa olisi mitään perää, ja tiukasti ohittanut koko asian. Millään lailla ei ole Sosiaalipalvelujen johto ottanut kuuleviin korviinsa tätä taksa-asiaa. Ja he siis aidosti pitävät oikeutettuna sitä, että kuljetuspalvelun omavastuutaksoja voi tuosta noin vain korotella. Vaikka näinhän ei ole, koska asiakaspalvelulaki sanelee nimenomaan sen, että kuljetuspalvelun omavastuutaksat eivät saa ylittää julkisen liikenteen taksoja. Piste.
Aivan käsittämätöntä on sosiaaliviranomaisen touhu. Aivan käsittämätöntä.
Suhteessa kaikkeen asian tiimoilta läpielettyyn, joka on ollut painavaa, raskasta, valotonta, synkkää ja sitä ihtiään, nyt on hyvin kiitollinen olo kun elämme juhannusviikkoa läpi, ja posti kantoi hyviä uutisia Avista. Pitka, siis niin pitkältä tuntunut prosessi on tietyiltä osin saatettu päätökseen, ja asia nytkähti eteenpäin. En kiinnity asian lopputulokseen, toivon vain oikeudenmukaisuutta. Ratkaisu tulee sitten joskus kun tulee. Sitä on turha miettiä nyt. Pääasia on se, että asia on nyt siellä käsittelyssä, ja että sosiaaliviranomaisen omavaltaisuudelle laitetaan rajat, ja että heKIN joutuvat toimimaan lakien mukaisesti. Ei Sosterissa mitään omia lakeja ole, ihan samat lait siellä pätee kuin muuallakin.
Tarkoituksella en kirjoita asiasta enempää yksityiskohtia, koska etenkin nämä kuljetuspalvelu-asiat ovat sellaisia että nämä tuntuvat hämmentävän ihmisiä, joilla ei ole tietoa näistä asioista. Ja ihan päättäjilläkin, esimerkiksi Sosterin kuntayhtymän hallituksessa, menee sekaisin Kela-taksi ja kuljetuspalvelu-taksi, jotka ovat kaksi täysin eri asiaa. No takseja kumpikin juu, mutta ajot ovat täysin eri teemaisia, ja näitä ajoja sanelee laki. Eli kyseessä ei ole mikään pikkujuttu, vaan taustalla on oikeasti lainsäädäntö. Joten se, että esimerkiksi kunnan tai kaupungin Vammaispalvelun kuljetuspalvelua uudistetaan, kuten täällä Savonlinnan seudulla tehtiin, on todella iso juttu. Ja siinä tarvitaan lakien asiantuntemusta. Ja luulisi, että sosiaaliviranomainen sellaista hommaisi, jos ei omasta takaa sellaista ole. Että homma hoituisi niin sanotusti juridisesti oikein. (Kun onhan kaupungeilla lakimiehet yms., ja luulis että sairaanhoitopiiri sais ja vois heidän palvelujaan jollain lailla, vaikka sisäisenä siirtona, saada käyttää. Niinhän sitä luulis.) Mutta totuus on Suomen maassa monin paikoin aivan toisenlainen, ja todella moni ihminen on saanut kärsiä ja joutunut kärsimään nimenomaan kuljetuspalveluun liittyvien asioiden vuoksi. Tämä on vähän niin kuin sote-muutos on ollut valtakunnan tasolla useille hallituksille, eli iso ja kavala ansa, joka saattaa nykäistä maan alta. Kuljetuspalvelu on monille kunta- ja kuntayhtymäpäättäjälle samantyyppinen asia: ehkä hieman iso ja pelottava, josta ei ymmärretä paljoakaan. Taitaa olla monelle sosiaaliviranomaistahon edustajallekin näin, valitettavasti.
Mut joo. Tämän tilannepäivityksen myötä voin helpottunein sydämin kulkea kohti keskikesän juhlaa ja siitä kohti syventyvää ja kypsyvää kesää. Sydän! Juttelin puhelimessa sen Avin ylitarkastajan kanssa, joka tätä asiaa käsitteli, ja vie eteenpäin, ja olo on syvästi helpottunut. Hyvin ystävällinen ja kuunteleva henkilö, jolla on erittäin laaja lakien tuntemus sekä osaaminen. Olen valtavan helpottunut, koska kyllä se on niin että oma luottamukseni kaiken maailman viranomaistahoihin on syvästi rapautunut tässä oman sairastumiseni matkalla. Kun olen tuota kusipäisyyttä ja asioiden hoitamista vasemmalla kädellä osakseni Sosterista saanut, ämpäritolkulla, myös Näönkuntoutuksesta, niin ei voi sanoa muuta kuin että eipä oo luottoa. Ei millin vertaa. Avin yhteydenotto oli kuitenkin aivan muuta, ja sain hyvin tyhjentävät vastaukset kysymyksiini ja ennen kaikkea ystävällisen neutraalia asiakaspalvelua, ilman jotain ihmeellistä vammaisasenteita, joita sosiaali- ja terveysviranomaisten edustajien taholta aina hehkuu ulospäin. Se on kyllä ihme juttu heillä, oikea ammattitauti, tai voisko sanoo penikkatauti, kun eipä se oikeesti kovin asiallista ole asiakaskuntaa kohtaan.
Tähän loppuun vielä tämmönen puujalkavitsimäinen kuva: miten näkövammainen tyyppi hoitaa puutarhaa? Ja esimerkiksi tunnistaa kasvien väliset rivivälit? No silleen, että taatusti tuntuu, siihen pisteeseen asti että vaikka kompastuu!
Kuvassa kuva kasvimaalta, jonne on aseteltu paksuja koivukeppejä merkiksi erottelemaan kasvien väliset rivivälit.
Ja ihan lopuksi vielä kuva kesäiseltä Kerimäeltä, pääsin käymään siellä pari viikkoa sitten. Kirkko oli paikallaan, ja Kahvila Kaivopirtti myös! Siinä on muuten kahvila, jossa on terassi silleen et sinne pääsee myös pyörätuolilla, sinne talon toiselle puolelle! Wc-hommelista en oo ihan varma, että löytyykö sieltä inva-wc, mut hei selviää soittamalla ja kysymällä! Facebookista heidät ainakin löydät! Ja tuo maan mainio näkymä kirkolle avautuu Kaivopirtin terassilta!
Kuvassa Kerimäen puukirkko, maailman suurin puukirkko.
Hyvvee kessee kaikille! Sydän! Kiitos kun kurkkasit blogii!
Sorvin iärelä tuassiisa. Nyt on ihan hyvä tunne nakutella näppäimistöä, joulukuun pimeydessä, kun vihdosta viimein on vähän saanu kiinni semmosen tunteen syrjästä että “ehkä tästä kaikesta hengissä selvitään”. Kun ohan se aikamoista. Se, että näkö menee. Ja varsinki se, että se tapahtuu silleen noppeella, niinku miulle kävi. Jotkut viisaat puhuu traumasta. Mie en tiiä, muuta kun että vitukseenki hankalaa on ajoittain ollu. Ihan kaikkien asioiden kanssa. Koska KUN ET NÄE, niin kyllä menee homma vaikeeks. Siihen ei mikään auta, selitykset ja sen sellaiset. Kun näkö menee, se on hyvin konkreettista. Oot nokallas joka kynnyksessä, pöydältä tippuu tavarata koska vahingossa huitaiset ne alas, jos ne on laitettu pöydän reunalle eikä pöydän keskelle (näkövammaisten kattaus on se, että kaikki on pöydän keskellä), värittömät ja läpinäkyvät esineet hajoaa, kun en vaan näe niitä ja vahingossa tiputat ne tai rikot jne. Esim. kahvinkeitin hajosi. Vähän aikaa oli varakahvinkeitin käytössä. ja kyllä olin helisemässä lasipannun kanssa. Oli selvä asia, että uusi kahvinkeitin on sit jotain muuta kuin lasipannu. Se on joko termospannu, tai jotain muuta. Päädyin muuhun, ja hommasin perkolaattorin. Olen tyytyväinen. Erottuu tälläkin näkökyvyllä, ja ennen kaikkea suodatin on metallia, joten ei tarvii miettii meneekö rikki vaiko ei.
Kaiken tuollaisen yllä kuvatun myötä näkövamma on hyvin konkreettista. Ja tuosta puuttuu liike ja liikkuminen, josta en jaksa nyt edes aloittaa. Niinku taxii -asiat ja sellaset. Et kyl siin saa käydä ittesä kanssa prosessii, kun näkö menee. Ihan kaiken suhteen. Etenkin sen asian kanssa, että onko elämä enää elämisen arvoista. Niin on se aika auvoisa juttu, kun alkaa löytää itsestään semmosia sävyjä, et ehkä tästä vielä kuitenkin päästään elämään käsiks, ja noustaan uuteen eloon. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.
Kevennystä tarvitaan aika paljon, sillonku elämä vetää kölin alta ja kovalla. Ja on tosi karua ku ite tajuaa sen, et kevennystä tarvittais, mut jos ja kun elämäntilanne on semmone, et se ei paljon kevennyksille tarjoa mahdollisuuksia. Tuntuu et aika pitkään on vedetty semmosta settiä läpi. Sit on niinku jatkuva tuplaveetutus päällä kun tajuat et tarttis oikeesti keventää, aika monellakin sektorilla, mut se ei nyt vaan onnistu, koska sosiaaliviranomainen sitä, koska lääkäri tätä, koska silmä sitä, koska näkötilanne tätä. koska koska koskakoskakoska. Jne.
Niin se, et löydät ittes marraskuun pimeydessä, keskellä pimeimmän loskaisimman ajan ydintä kirkonkylältä kahvilasta osallistumasta japanilaiseen TEESEREMONIAAN ja mykyjen valmistukseen (dumplings) on kuulkaa ihmeellistä.
Varsinkin se, et voit vaan olla ja unohtaa kaiken muun. Ja se, et ne tyypit ketkä siellä on läsnä, touhuaa kaikkii normi touhui, eikä puutu siun näkövammaan sanallakaan. Se, et saat olla rauhassa semmone ku oot, ja kukaan EI HÖSSÄÄ siinä vieressä koko ajan tyyliin “pärjäät sä, onks sul kaikki hyvin, tarviit sä jotain”. Vaan saat vaan olla rauhassa ja muovailla sormilla semmosta hassua limaisen oloista tahnaa, joka on just sitä mykytaikinaa, ja josta pitäis jonku ihmeen kautta ja avulla saada syntymään niitä MYKYJÄ.
Että oli sitten oikeesti tosi kiva ilta, ja aidosti pitkästä aivan älyttömän kiva puhuu vähän Lontoon kieltä ja tavata muilta mailta tulleita matkustavaisia, ja kuulla vähän mitä maailman tuulet kuiskivat heidän suullaan. Tämmöstä kaikkee ihmettä voi oikeesti sattuu ja tapahtuu pienelläkin kylällä, johon saapuu ihmisiä eri puolilta maailmaa, koska kylän yhdellä lailla sijaitsee entinen kyläkoulu, joka on nykyään myös jonkinlaisessa residenssi- ja sitä kautta matkailumajoitus käytössä.
Yläpuolella olevassa kuvassa on myky, joka on japanilainen jälkiruoka. Illan aikana opimme, että mykyjä valmistetaan ainakin riisijauhosta, ilmeisesti myös vehnäjauhosta. Myky itsessään on suorastaan mauton, ja se nautitaan lisukkeiden, esimerkiksi hillon tai makeisten kera teeseremonian aikana. Myky valmistetaan tekemällä ensin taikina, sitten muotoilemalla itse mykyt, jonka jälkeen niitä keitetään kuumassa vedessä kaksi minuuttia, ja jäähdytetään kylmässä vedessä useampi minuutti. Sitten myky on valmis koristeltavaksi ja syötäväksi.
Kuvassa on yksi illan emännistä, japanilainen taiteilija joka oli jostakin saanut ja löytänyt tiedon paikallisesta residenssistä, jossa hän oli asunut jonkin aikaa. Mykyjen valmistaminen ja pienen sekä lyhyenkön teeseremonian järjestäminen oli jotakin mitä hän halusi jakaa kyläläisten kanssa. Henkilökohtaisesti olin otettu kaikesta tästä, ja useamman kerran illan aikana mietin itsekseni, että jos vastaava tapahtuma olisi järjestetty Hesassa, tai jossain pääkaupunkiseudulla, olisi varmaan jäänyt lähtemättä. Ihan siksi, että olisin ajatellut että kuitenkin siellä on niin paljon ihmisiä, että alkaa ahdistaa, enkä mahdu joukkoon. Täällä oli päinvastoin, eli osanottajia oli vain muutama, ja ilta sujui todella leppoisissa merkeissä. Oli hyvin rauhallinen ja levollinen olo.
Tässä erään osanottajan tekemät mykyt ennen koristelua. Eli hän muovaili mykytaikinasta mykyt oman mielensä mukaisesti. Opimme nimittäin, että mykyjen valmistuksessa ei ole sääntöjä: ne voivat olla minkä kokoisia ja näköisiä tahansa. Nämä kuvassa olevat mykyt odottivat vielä koristelua, sitten ne olivat valmiita syötäviksi.
Kuvan lasilautasella, ja sen alla olevalla valkoisella lautasella on japanilaisen emäntämme valmistamia mykyjä. Tältä niiden siis ehkä pitäisi näyttää! Hymiö. Siksi hymiö, koska japanilainen emäntämme painotti useaan otteeseen, että mykyt saavat ja voivat olla minkä näköisiä tahansa. Ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, miltä niiden tulisi näyttää.
Tämmöst täl kertaa. Kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! Sydän !! Mahtavaa joulukuuta Siulle!! Toivon, et saat ja pystyt tekee joulukuusta, ja tulevast joulust, just semmosen mikä on Siulle oman näköistä ja TUNTUU HYVÄLTÄ. Sydän!!
Mie yritän kirjottoo immeisiks, ja puhhuu suomee enkä savvoo. Vaikka virallisestihan tiälä ei ees savvoo puhuta, kun savonkarjalan rajaseuvulla kerran ollaan. Eli ei kenenkään maalla, sen takia kun tää silloin joskus kauan sitten oli Ruotsin itäraja, ja Venäjän läntinen raja. Tää seutu. missä mie nyt oon.
Muutaman kerran on käyny mielessä. että on se kyllä ollu hommoo kun ihmiset on sokeutunut siihen mualiman aikaan, silloin joskus kauan sitten. Voin vaan kuvitella miten silmänpainetauti on posauttanut silmiä konkreettisesti hajalle, ja ties mitä kaikkee muuta. Huhhuh.
Tämmöstä käy aina joskusmielessä, kun huomaa miten nykyteknologiasta on apua monissa asioissa. Niinku tietotekniikasta, älypuhelimista (vaikka joskus kyllä tuntuu että ne on ihan älyvapaita puhelimia) ja sen sellaisesta. Nyt syksyn aikana oon ollu teknologian äärellä. kun havahduin semmoseen asiaan että kahoha sie sokko, otsalamppu vois olla ihan kätevä ja pätevä täällä puskissa! Onhan tiälä sentään sähköt (jepjep) ja pihavalot joo, mut silti. Ai että ois kätevä saunan lämmityksessäkin kun ois kädet vapaana, ja valo sohottais otsalta millon minnekin. Ai että!
Tuumasta toimeen siis. Piäkaupungin reissulla tuli luuhattua Itiksen teknologia-aiheiset kaupat läpi, sillä se jos mikä on kätevää kun oot Iiriksessä kuntoutuksessa: Iiriksen ovelta on muutama hassu sata metriä Itikseen. Jei! Ihan deluxe-elämää verrattuna täällä puskissa kykkimiseen, siis jos ajatellaan pelkästään sitä että pääset kävellen johonkin. (Mut jos aatellaan muita asioita, niin kun korven kutsua ja omaa rauhaa, niin niin. Kylläpäs muuttuu ääni kellossa.)
Niin kävin sit paikan päällä toteamassa, että Itiksen myymälöissä oli kalliilla rahalla semmottissii taskulamppui, et enhän mie ees nähny niitten valoja. Kun tehot oli niin pieniä, että voi hyvän tähen. Gigantissa oli yks ainoo naurettavan pieni taskulamppumalli, josta ois pitäny pulittaa 30 euroo. Totesin että no way, en edes näe kun lamppu on päällä. Ja otsalamppuja ei OLLUT OLLENKAAN. MISSÄÄN. Mikä näitä kauppoja vaivaa.
Että olin sitten ilmastorikollinen ja tilasin netistä. Ihan kuulkaa Amazonilta. Vähän päälle neljällä kympillä sain kaksi todella isotehoista otsalamppua, ja yhden oikein sopivan taskulampun. Näin se nyt sit meni. Postilakko hidasti tahtia juu, mut nyt sit paketti tuli perille, ja täällä ollaan leikitty valoleikkejä pimeässä, kirjaimellisesti, koko rahan edestä. Hymiö! Ja nyt jos tulloo sähkökatkos, niin ei haittoo! Otsalampun kanssa näkee touhuta ihan kaikkee, niin kauan kun näkö vielä pelittää edes jotenkuten.
Siis niin helkatin pimeetä on ollu, kun ne ihanat lumet mitkä silloin lokakuussa satoi, otti ja lähti. Niin turkasen törkeen pimeetä. että ai helkatti sentään. Kyllä on kirponu välillä. Mut nyt kyllä ihan oikeesti helpotti kun sai nuo extravalot, ja nyt ei tarvi enää miettii et mites nyt sit, jos ja kun pitää pimeellä lähtee liikkeelle. On heijastinliivit, pinkit tietenkin (!!) ja kaiken maailman heijastimia myös, ja nyt on myös sit nuo otsalamput. Joista toisessa vielä palaa takana semmone punane merkkivalo. Just takaraivon kohdalla. Eli jos auto tulee, edestä tai takaa, niin takuulla näyn. Sitä paitti sokkokeppi on myös heijastin, se koko keppi. Eli kyllä näkyy auton valoissa.
Nii et ei nyt sit ennää ookkaan niin pimmeetä hommoo!
Kiitti ku kävit kurkkaa blogii ja oikein hyvää marraskuun loppua ja alkavaa joulukuuta just siulle!! Sydän! Muista heijastaa ittes kauniiks koristeeks kun kävelet pimeellä, niin näyt maailmalle!
Sokea. Piste. 