Category: Silmä

Naistenpäivee!

Posted on by Sokkomaria

Hyvvee huomenta vuan mualimalle!

Heti alkaa sormi vääntää murteeks. En tiiä onko savvoo vaiko jotakin sinnepäin, mutta on se vaan jännä juttu tää homma, että “vaikka miten yrität käyttäytyy”, niin ei onnistu suoralla suomen kielellä 😉 No mutta, näillä mennään. Miepä yritän suoristoo ajatukset, upean kevättalviaamun auringon valossa, niin josko nuo sormetkii suoristuis näppäimistölä. 😉 😀

Hyvää naistenpäivää! Ja sen myötä myös tämän vuoden ensimmäistä postausta. En tiedä onko tässä postauksessa mitään ns. hyvää (huumoria…), mutta naistenpäivää on tietenkin asiallista muistaa ja viettää. Hyvin maltillinen toteamus, etenkin kun otetaan huomioon mitä tulee naisten yhteiskunnalliseen asemaan ja kohteluun ympäri maailmaa, myös täällä Suomessa. Airut -lehdessä oli viime vuonna pt. Marika Mäkisen kirjoittama juttu aiheesta – vammaisen naisen näkökulmasta katsottuna. Tässä linkki Airut -lehden juttuun, olkaa hyvät! Niin, kuinka moni “terve” ihminen tulee ajatelleeksi, että on olemassa myös vammaisia naisia, joiden joukossa on niitä keitä asia ja teema, eli naiseus ja siihen liittyvät asenteet, etenkin asennevammat, voi koskettaa todella kipeästi.

Täällä vammaisuuden ja vammautumisen pariin laskeutuminen on edelleen käynnissä. Todennäköisesti asian käsittelyyn menee loppuelämä. Minähän olen siis myös vammainen, vaikka vammaa ei ulkopuolelta, eli silmiini katsoen, voi havaitakaan. Ulkoisesti näytän ns. terveeltä, jos nyt näin voi sanoa. Jos en itse avaa suutani ja kerro asiasta, tai jos laitan valkoisen kepin pois, kukaan ei pysty päättelemään että olen näkövammainen. Ennen kuin kompastun ja kaadun, tai kävelen päin jotakin ja satutan itseni. Siksi koska en näe.

Nämä ovat isoja prosesseja kävellä läpi, siis sisäisesti. Minun pitää jotenkin pystyä “tekemään” muodonmuutos ns. terveestä näkevästä ihmisestä, ja naisesta, näkövammaiseksi ihmiseksi. Ja näkövammaiseksi naiseksi.

Mitä teen, ja miten toimin? Jäänkö laskemaan ns. menetyksiäni, eli kaikkia niitä asioita jotka elämässäni ovat muuttuneet tämän muutoksen myötä? Ajokortin ja oman auton menetystä, vapauden menetystä (sokea usein tarvitsee saattajan, riippuen siitä mihin mennään ja mitä tehdään, eli kyllä voi sanoa että itsenäinen elämä on pitkälti mennyttä kun näkö menee), ihmisiä jotka elämästäni ovat kaikonneet kun ovat kuulleet mitä on tapahtunut, terveydenhuollon “ammattilaisia”, joilla ei ole ollut mitään kykyä kohdata ja käsitellä äkillisen trauman kohdannutta ja traumaa läpikävelevää henkilöä, mikä on ollut äärimmäisen traumaattista minulle, sosiaaliviranomaisia jotka… En tiedä mitä. Usein eivät ainakaan noudata lakia, vaikka lähtökohta tulisi olla se, että lain noudattamisestahan kaikki lähtee.

Mitä teen? Jäänkö laskemaan tällaisia asioita? Sillä nämähän ovat myös niitä traumoja, kaiken sen menetys mihin olet ns. tottunut elämässäni – näet, eli näkösi toimii ns. normaalisti, ja voit toimia itsenäisesti. Itsenäinen liike. Eihän sitä tule edes ajatelleeksi. Ennen kuin et yhtäkkiä näekään. Juuri tapahtuneen äkillisyys on se mikä traumatisoi, ja pahasti. Monella, joka kantaa esim. perinnöllistä silmäsairautta, on vuosia aikaa sopeutua tilanteeseen. (Ei se asiaa välttämättä helpota millään lailla, mutta silti.) Minun kohdallani kaikki kävi suhteessa melko nopeasti. Elämäni muuttui hyvin rajusti vain muutamien päivien aikana.

Niin. Mitä teen ja miten toimin? No, tähän asti olen mm. lähtenyt liikkeelle. Etsinyt, testannut ja löytänyt rajojani. Pyrkinyt elämään mahdollisimman ns. normaalia elämää. Rajoitteita on joo, mutta on mahdollista, siis aidosti todella hyvin paljon mahdollista että ne ovat pitkälti vain omassa päässäni. Tottakai fysiikan lait rajoittaa, samoin kuin fyysinen vamma, ja esim. autoa ei enää ajeta. Mutta lähtökohtaisesti, kun pohtii olemisia ja tekemisiä, voi kysyä mikä rajoittaa? Todella.

Tähän voi vastata maan mainion tv-sarja Raidin päähenkilön Raidin sanoin: “niinpä”.

Niinpä. Niinpä niin. Niinpä eilenkin lähdin ja menin, väsynein silmin, Savonlinnan Kulttuurikellariin, tuohon maan mainioon hengen & sielun virkistyksen paikkaan, nauttimaan koko päivän mittaisesta Savonlinnan 1. kansanmusiikkipäivästä. Siis kerta kaikkiaan niin hienoa se, mitä Kulttuurikellari on tälle kaupungille tehnyt ja tuonut muassaaan, eli tervettä positiivisen hengen nostatusta!!!, ja kerta kaikkiaan mainiota ja aivan upeaa se, miten väki kertyi kellarin hämäryyteen eilen sankoin joukoin, jo aivan alkuiltapäivästä alkaen.

Kyllä yksi sokko sinne sekaan sopii. Pienten alkuhämmennysten ja sähläysten jälkeen ollaan opittu valitsemaan sokolle sopivia juomalaseja (tukevia, ei ohuijalkaisia viinilaseja jne.), ollaan opittu et sokko pärjää kepin kanssa hyvin, ja ei tarvii kenenkään sydän verellä huolehtia “et pärjääks se oikeesti??” Jep, kyllä se pärjää. On opittu et on hyvä kuitenkin aina välillä kysyä, ja tarkistaa “pärjäät sie?”, vaikka ollaan tietoisia myös siitä, et on sokon velvollisuus pyytää apua, jos hän kokee että hän ei pärjääkään.

Lämpö, joka syntyy kohtaamisista, kun menet hämäryyteen, sankan ihmisjoukon keskelle, etkä näe saati hahmota tilannetta, mutta sitten joku koskettaa sinua käsivarteen ja sanoo “Terve Maria”, ja oman nimensä, “se ja se tässä”. Ja tekee tämän, vaikka ei ole koskaan kuullutkaan Näkövammaisten liiton “virallisista ohjeista” liittyen siihen, miten esim. sokko kohdataan. Lämpö, lämpö sydämessä joka tällaisesta syntyy, on valtava. Se on ROIHU. Juurikin noin kohdataan ihminen ja ollaan hetki läsnä. Ja sitten tulee toinen, joka toteaa että “onpa meillä tupa täynnä, ja voi olla että ei löydy paikkaa siulle nyt”, ja siihen voi todeta että “perhettä on täällä jossain”, johon vastaus kuuluu “Okei no hei, lähetäänpä yhessä kahtomaan missä ne on!”

Tämmöset “pikkujutut”. Monille nämä ovat huomaamattoman pieniä juttuja ja asioita. Miulle nämä tällaiset “jutut” ovat nykyään maailmani sisältöä ja antia, ja usein myös sitä sellaista antia, jonka pohjalta syntyy tunnekokemus (ns. hyvä tai huono), jonka pohjalta syntyy prosesseja liittyen siihen minkälaisia ihmisiä elämääni haluan ja toivon läsnäoleviksi, ja missä haluan aikaani viettää, minkälaisten ihmisten parissa. Tällaisista asioista syntyy kodin tuntu. Ja ennen kaikkea tuntu siitä, että on aivan sama olenko vammainen vai vammaton. Että olen sakissa mukana siinä missä muutkin. Joo, kuljen kepin kanssa, mutta so what.

Tällaisista asioista on alkuvuoden 2020 teemat tehty. Muun muassa. Muutakin on, tietenkin, koska elämä on haitari, jonka syvyys ja laajuus on ajoittain käsittämätön. Niin hyvässä kuin pahassa. Asenne, ja asenteen valitseminen (kyllä se on täysin mahdollista. Jos joku väittää että omaa asennetta ei voi valita, en usko.) etenkin suhteessa elämään, siihen onko uhri vaiko haluaako olla jotakin muuta, on olennaista.

Loppukevennyksenä voi todeta, että tottakai täälä ollaan touhuttu myös puutarhajutskien äärellä, sillä kasvukausihan on jo kiivaana käynnissä!! Esikasvatettavien kasvien suhteen nimittäin, kuten paprikan, tomaattien, chilien, yrttien ja sen sellaisten kanssa. Kurkkua, kurpitsaa, kesäkurpitsaa ym. kylvetään sitten lähempänä kesää, koska niillä on lyhyempi esikasvatusaika kuin esim. tomaatilla.

Kiitos siulle kun kävit kurkkaa blogii!! Sydän!! Kaikkee hyvvee naistenpäivänä, ja muutenkii!!

Ihan pimmeetä hommoo

Posted on by Sokkomaria

No tiälä tuas, sorvin iärelä. Tavvoo savvoo siis!

Mie yritän kirjottoo immeisiks, ja puhhuu suomee enkä savvoo. Vaikka virallisestihan tiälä ei ees savvoo puhuta, kun savonkarjalan rajaseuvulla kerran ollaan. Eli ei kenenkään maalla, sen takia kun tää silloin joskus kauan sitten oli Ruotsin itäraja, ja Venäjän läntinen raja. Tää seutu. missä mie nyt oon.

Muutaman kerran on käyny mielessä. että on se kyllä ollu hommoo kun ihmiset on sokeutunut siihen mualiman aikaan, silloin joskus kauan sitten. Voin vaan kuvitella miten silmänpainetauti on posauttanut silmiä konkreettisesti hajalle, ja ties mitä kaikkee muuta. Huhhuh.

Tämmöstä käy aina joskusmielessä, kun huomaa miten nykyteknologiasta on apua monissa asioissa. Niinku tietotekniikasta, älypuhelimista (vaikka joskus kyllä tuntuu että ne on ihan älyvapaita puhelimia) ja sen sellaisesta. Nyt syksyn aikana oon ollu teknologian äärellä. kun havahduin semmoseen asiaan että kahoha sie sokko, otsalamppu vois olla ihan kätevä ja pätevä täällä puskissa! Onhan tiälä sentään sähköt (jepjep) ja pihavalot joo, mut silti. Ai että ois kätevä saunan lämmityksessäkin kun ois kädet vapaana, ja valo sohottais otsalta millon minnekin. Ai että!

Tuumasta toimeen siis. Piäkaupungin reissulla tuli luuhattua Itiksen teknologia-aiheiset kaupat läpi, sillä se jos mikä on kätevää kun oot Iiriksessä kuntoutuksessa: Iiriksen ovelta on muutama hassu sata metriä Itikseen. Jei! Ihan deluxe-elämää verrattuna täällä puskissa kykkimiseen, siis jos ajatellaan pelkästään sitä että pääset kävellen johonkin. (Mut jos aatellaan muita asioita, niin kun korven kutsua ja omaa rauhaa, niin niin. Kylläpäs muuttuu ääni kellossa.)

Niin kävin sit paikan päällä toteamassa, että Itiksen myymälöissä oli kalliilla rahalla semmottissii taskulamppui, et enhän mie ees nähny niitten valoja. Kun tehot oli niin pieniä, että voi hyvän tähen. Gigantissa oli yks ainoo naurettavan pieni taskulamppumalli, josta ois pitäny pulittaa 30 euroo. Totesin että no way, en edes näe kun lamppu on päällä. Ja otsalamppuja ei OLLUT OLLENKAAN. MISSÄÄN. Mikä näitä kauppoja vaivaa.

Että olin sitten ilmastorikollinen ja tilasin netistä. Ihan kuulkaa Amazonilta. Vähän päälle neljällä kympillä sain kaksi todella isotehoista otsalamppua, ja yhden oikein sopivan taskulampun. Näin se nyt sit meni. Postilakko hidasti tahtia juu, mut nyt sit paketti tuli perille, ja täällä ollaan leikitty valoleikkejä pimeässä, kirjaimellisesti, koko rahan edestä. Hymiö! Ja nyt jos tulloo sähkökatkos, niin ei haittoo! Otsalampun kanssa näkee touhuta ihan kaikkee, niin kauan kun näkö vielä pelittää edes jotenkuten.

Siis niin helkatin pimeetä on ollu, kun ne ihanat lumet mitkä silloin lokakuussa satoi, otti ja lähti. Niin turkasen törkeen pimeetä. että ai helkatti sentään. Kyllä on kirponu välillä. Mut nyt kyllä ihan oikeesti helpotti kun sai nuo extravalot, ja nyt ei tarvi enää miettii et mites nyt sit, jos ja kun pitää pimeellä lähtee liikkeelle. On heijastinliivit, pinkit tietenkin (!!) ja kaiken maailman heijastimia myös, ja nyt on myös sit nuo otsalamput. Joista toisessa vielä palaa takana semmone punane merkkivalo. Just takaraivon kohdalla. Eli jos auto tulee, edestä tai takaa, niin takuulla näyn. Sitä paitti sokkokeppi on myös heijastin, se koko keppi. Eli kyllä näkyy auton valoissa.

Nii et ei nyt sit ennää ookkaan niin pimmeetä hommoo!

Kiitti ku kävit kurkkaa blogii ja oikein hyvää marraskuun loppua ja alkavaa joulukuuta just siulle!! Sydän! Muista heijastaa ittes kauniiks koristeeks kun kävelet pimeellä, niin näyt maailmalle!

Ruska

Posted on by Sokkomaria

Huomenta. Jos oisin täyssokko, en tiedä laittaisinko tällaista postausta. Eli postausta, joka pääasiassa koostuu valokuvista.

On tullut tässä kuljetun matkan varrella selväksi, että moni näkevä ei ymmärrä miten valkoisen kepin kanssa kulkeva henkilö “voi nähdä”. Eli ei ole tietoutta siitä, että myös nk. huono näköisillä on oikeus käyttää valkoista keppiä. Että keppi ja kepin käyttö ei ole rajattu pelkästään täysin sokeiden käyttöön.

Minäkään en tiennyt. Yhtään mitään. Näistä asioista ennen vammautumistani. Nyt ehkä tiedän vähän jotakin.

Eli jos ja kun näette/havaitsette valkoisen kepin kanssa kulkevan henkilön, joka mahdollisesti kuvaa, tai muuten toimii tavalla joka viittaa siihen, että ko. henkilö käyttää näköaistiaan, havaintonne hyvin todennäköisesti pitää paikkansa: kyseessä on todennäköisesti huono näköinen henkilö, joka on keskittynyt sillä hetkellä käyttämään jäljellä olevaa näkökykyään johonkin sellaiseen asiaan mikä näkökykyä vaatii.

Mie käytin tässä männä päivinä näkökykyäni mm. alla olevien kuvien ottamiseen. Ja useaan otteeseen mietin että miten maailma onkaan Kaunis. Ja että miten kiitollinen olen, että näen vielä edes sen verran, että pystyn tällaisia kuvia ottamaan.

Kiitos ku kävit kurkkaa blogii! Sydän!

Kuvat on otettu Savonlinnassa Olavinlinnan lähistöllä, Linnakadun vanhalla puutaloalueella. Kuvat ovat minun ottamiani. Blogin mahdollisia täysin sokeita kuulijoita varten jokaiseen kuvaan on laitettu nk. alt-teksti, eli vaihtoehtoinen kuvateksti siinä vaiheessa kun kuvat on ladattu WordPressin palveluun.

Kuvassa ruska asussa hehkuva koivu Savonlinnan Riihisaaren rannassaja taustalla sininen Saimaa.
Kuvassa syysaurinko paistaa kivimuuriin jonka päällä on ruskasta punaiseksi värittyneitä köynnöksiä.
Kuvassa yksityiskohta Linnankadun puutalomiljöön puuaidasta.
Kuvassa on vanha puutalo kuvattu syksyisenä aurinkoisena päivä jolloin ruskan värit korostuivat.
Kuvassa on syksyinen maisema ja taustalla Olavinlinna.

Jo saapuu syys

Posted on by Sokkomaria

Huomenta päiväkirjalle! Pitkästä aikoo! 🙂

Hengissä ollaan juu! Ja kohtuu hyväs voinnis kans, vaikka silmähommeleiden puolesta on ollu kuluneen “kesäloman” aikana jos jonniimoista rumbaa, ja onpahan taas tuo Kuopijon seutukii tullu uuestaan tutuks. Tarkemmin sanottuna Kys, eli Kuopijon Yliopistollinen Sairaala.

Kehitti justiisa siinä kesäkuun loppupuolella nimittäi silimätulehuksen, tarkemmi sanottuna värikalvon tulehduksen. Että ei kun päivystykseen, täällä Sosterixissa, ja sieltä sitte hurukyytiä Kuopijoon. Päivystykses ei osattu sanoo yhtää mitään, ja vaik lääkäri (päivystävä yleislääkäri) tutki ja tutki, niin ei mittään löytäny silmistä. Soitti sitte päivystäjälle, kun tiälä Sosterixin päässä siis silmähommat menee silleesti et silmäpoli on päiväpoli, ja iltaisin ja viikonloppuisin ei oo päivystystä. Niin tiältä sitte konsultoijjaan joko Kysiä tai Joensuuta. Niin liäkäri sitten soitti päivystävälle silmälääkärille, joka totes että tänne vaan. Ja niinhä se oli, kun vihdoin niillä kunnon silmätutkimuslaitteilla silmää tutkittiin, et lääkäri heti miten bongas sieltä tulehuksen.

Mie sitte tulin kysyneeks et mitenkä ois käyny jos tulehdus ois jääny bongaamatta. Lääkäri totes siihen, et siinä tapaukses seurauksena ois ollut verkkokalvon rappeuma, ajan myötä, ja sen myötä sokeus. Et verkkokalvoo ei pystyttäis enää hoitamattoman tulehduksen jäljiltä fiksaamaan. Mitäs siihen voi enää todeta, muuta ku et “kiva ku pääs lääkäriin!!” Jees!

Että tämmösel pikku episodil sitte alotin tän niin sanotun “kesälomani”, ja tuossahan tuo on männy. Tulehdus parantui omaa tahtiaan, ku sain semmoset lääkkeet et tippoi piti tunkee silmiin aluks kaheksan kertaa päivässä (!!! Jessus mikä rumba ja laskeminen siinäkin!), ja on sit kyenny elää kuitenkin ihan kohtuu normaalii elämää. Onneks! Kyl ois risonu ja rieponu jos ois tullu jotain semmosta mikä ois vieny toimintakyvyn. Et kyl se niin kutsuttu kiitollisuuden astia on semmonen, minkä äärellä täällä on tullu aika paljon aikaa vietettyy kuluneen kesän aikana. Ja on tullut nähtyy ystävii, tuttui ja armaita sukulaisiikii, sydän! Ja kaikkii semmosii ihmisii keitä on mahdollisuus nähdä ja tavata itseasiassa aika harvoin. Ja pääsin käymään jopa pikku kesäretkelläkin tuolla eteläisen Suomen puolen, tai ainakii jotai sinne päin. 😀 Kyydit järjestyi oikein kivasti, niin et sokkokin pääs liikkeelle. Savonlinja on kyl ihan huippu!! Varsinkin tapa ja tyyli jol hyö hoitaa heiän asiakaspalveluu, eli sieltä kyllä tulee vastaus joka viestiin ja yhteydenottoo, kunhan ensin kerkiivät omassa päässään selvittelee asian että osaavat vastata kysymyksiin ja palautteisiin. Siel on oivallettu mitä asiakaspalvelu on!

Puutarhahommelit on silleen, et ei tiiä itkeekö vai nauraako. Kesän teema on ollu kuivuus, ja seuraukset sen mukaiset. Tomaattisato kypsyy vasta nyt, eli syyskuulle asti venyi se asia, ja kurkkuja ei tullu just lainkaan. Samoin papujen kans aika nihkeetä. Ja ekat kesäkurpitsat tuolla vasta nyt kasvaa ns. oikeissa mitoissa, siinä missä normikesänä saa jo kesäkuun lopulla keräillä kesäkurpitsasatoa. Salaattii on tullu, koska oon kastellu niitä, samoin jokunen sipuli. Herne on ainoo mikä on pärjänny tosi hyvin, eli onneks laitoin sekä sokerihernettä että ruokahernettä ihan reilusti. Tein niin sanotun testikylvön, eli summamutikas kylvin X määrän herneitä sinne sun tänne, koska en osannu arvioida paljonko niit pitäis laittaa et sais ees jotain satoo. Nyt tiiän. Ja vahingos onnistuin kylvää ihan kohtuu hyvän määrän, silleen et kokonaisuudest saa omaan pakkaseen ja riittää kivasti jakoonkin. Ai että ! Mut tomaatti, voi tomaatti sentään! Ja kurkku. Sekä kurpitsat! Nyt vasta kaikki on lähteny kunnol kasvuun, koska kesän ekat kunnon sateet tuli vasta elokuun alkupuolella, ja kyl nyt tomaatti kukkii, ja pari kurkkuukin hulluna kasvaa. Samoin kun kurpitsa. Mut syyskuus ollaa jo, eli sen tietää et ei täs enää kovin pitkin kasvukautta oo jäljellä.

Hippi on kuitenki onnellinen kaikest tästä, koska kuivuudest huolimatta on selvää et puutarharemppa mitä täs on tehty käsipelillä viimeiset kolme vuotta, eli siis lapio kourassa rakennettu puutarha ihan alusta alkaen uudelleen, ei oo menny hukkaan. Oon kaikest huolimati onnistu tekee perusduunin kunnolla, eli rakentaa kasvualustat semmosiks et siel kasvit oikeesti kasvaa. Se on iso juttu se. Hirmusen duunin se on ottanu, mut on hitto vieköön sen arvoista. Koska se mitä nyt tarvii enää tehä, on vuotuinen ylläpito, eli kitkee ja pitää huolta kasvualustojen ravinteista. Ja nyt voi sit testailla erilaisten kasvualustojen ylläpitoo myös, eli pitää yhden hiekkapohjaisena, yhden runsasmultaisena, yhden vähän happamampana jne. ja tsekkailla siin samal sit et minkälaiset kasvit viihtyy missäkii. Sipuli on kyl viel vähä mysteeri, en tajuu sipulin sielunelämää. Märästä se EI tykkää, semmoses kasvualustas alkaa sipulin naatti mätänee, mut mistä se sit kovasti tykkäis, sitä en oo viel keksiny.

Kasvukauden harmitus oli se, et kuivuuden takii valkosipulihommelit meni persiilleen. En vaan jaksanu kantaa niille vettä, koska ne oli puutarhan kauimmaises nurkas, ja se oli sit siinä. MUTTA siihen viereen kylvetyt porkkanat, jotka kylvin jo ehkä vähän turhan aikaisin eli toukokuun alus, lähtivät sit vihdoin kasvuun ja onhän tää ihan sairaan magee juttu et ekaa kertaa elämässäni saan edes jonkinlaisen porkkanasadon omasta maasta tänä vuonna! Woot woot!!! Ai että voi ihminen onnellinen yksistä porkkanoista!!! 😀 Ja nyt myös tiiän minkälaisest kasvualustast porkkana tykkää, eli jatkossa sitten porkkakylvöjä suunnitellessa pystyn huomioimaan tämän asian. Multainen, kuohkea ja ravinteikas maa! Jes!

Kesään on mahtunu paljon muutaki ku puutarhajuttui, kesähän on Savonlinnan seudun “priima-aikaa”, koska Savonlinna on kesäkaupunki. Eli jos ei haluu, niin ei tält seutukunnalt kyl tarvii kesän aikana yhtään mihinkään poistuu lomailee. Kaikenmaailman touhuu ja tekemistä on lähellä, ja vähän kauempanakin, ja semmosii asioi myös mihin sokkokii voi osallistuu. Ja kesän lopulla on myös aivan mahtavat Luontoelokuvafestarit (www.sinff.fi), jotka vietti tänä vuonna 10. syntymäpäiväänsä! Woot! Miun kaveri käynnisti ne festarit silloi kymmene vuotta sitte, ja tippa linssis istuin ja ihmettlin et mihi hittoo tää kymmene vuotta on oikei hävinny. Mut nii se vaan on hujahtanu johonki. Vaiherikkaita vuosia ovat kyllä olleet, sitä ei voi sanoa etteikö olis tullu elämää elettyy ja koettuu. Sydän.

Viralliset asiat, etenki Sosterixiin liittyen, ovat siinä mieles muuttuneet et helmikuusta kesäkuuhun kestäneen jonkinlaisen “väännön” jälkeen ärähdin taxii keskukseen kesäkuus, et nyt vois kehittää jostain vähän asiallisempaa sävyä tähän hommaan. Et ei asiakkait tarvii kohdella ku paskaa. Sen jälkeen siel vaihtu tyyppi, joka miun viesteihi on vastannu, ja sen jälkeen on ollu asiallist äänensävyy. Mut tosiaan helmikuusta saakka, jolloin tää kuljetuspalvelu-uudistus tapahtui, oon saanut osakseen sellaista aivan apinamies-tason örinää virallisesta asiakaspalvelusta. Sosterixin osaltahan henki on ollu se, et Vammaispalvelu ei juurikaan taksii-asioita koskeviin yhteydenottoihin vastaa, vaan heti pompottaa ne eteenpäin jonnekii. Tää on ollut alusta (helmikuusta) meininki. Eli vastuun siirto.

Nää kommunikaatio- ja viestintä-asiat on ihan oma lukunsa, ja oon täs kuluneen puolen vuoden aikana oppinu aika paljon kaikenlaista mm. lainsäädännöstä koskien kaikkia näitä asioita, niin taxii-asioit kuin ylipäänsä sosiaaliviranomaisen vastuuta hoitaa asiat asiakaskunnan suuntaan. Tutkimukset johtivat siihen, et lähetin oman kunnan kunnanjohtajalle tuos joku aika sitte semmosen “puolivuotiskoosteen” koko täst taxii-revohkast ja ylipäänsä näist sosiaalipuolen asioista, koskien sitä miten Sosterix on nää hoitanu. Esim. kuljetuspalvelupäätöksissä, eli siin virallises päätökses jonka asiakas saa Vammaispalvelust, jos todetaan et hän on oikeutettu kuljetuspalveluun, käytetään edelleen yhtä tiettyä sanankäännettä, josta eduskunnan oikeusasiamies on huomauttanut sosiaaliviranomaisia jo vuonna 2006. Pikkujuttu ehkä sinänsä, mutta kyseinen sanankäänne “enintään”, eli että kuljetuspalvelua myönnetään “enintään” X määrä kuukaudessa, on sellainen joka luo vahvan mielikuvan siitä että muuta ei tipu. Ja näinhän asia ei ole. Ja miullekaan kukaan Vammaispalvelusta ei oo sanallakaan avannut tätä asiaa, eikä montaa muutakaan asiaan, joista heidän olis pitänyt kertoa. Jo viime syksynä, kun sairastuin. Asia on virallisesti siten, että asiakkaalle on myönnettävä kyytikertoja/määriä per kk sen mukaan mikä asiakkaan tarve on. Piste. Siinä ei oo mitään enimmäismäärää. Piste.

Et tälleen nää asiat aukeaa, pitkällä aikavälillä. Ja ikinä en ois näistä jutuista, joita on monta tällaista “pikku yksityiskohtaa”, jotka oikeesti vaikuttaa rajoittavalla tavalla asiakkaan elämään. saanu tietää jos en iteksein ois pengoskellu asioit. Mites ne asiakkaat, ketkä ei pysty itekseen asioit pengoskelee? Niinpä. Ja aika monta kanteluu on näist jutuis tehty eduskunnan oikeusasiamiehelle männä vuosina, joka on antanut kannanottoi mm. viranomaisen tiedotusvelvollisuuteen liittyen (eli et PITÄÄ tiedottaa asiakaskunnalle muutoksista joita on tulossa, kuten nyt esim. kuljetuspalvelumuutos), joita Sosterixis ei oo toteutettu lainkaan.

Osoite-asia, josta hermostuin sillo helmikuussa ihan totaalisesti tuon kuljetuspalvelu-uudistuksen tiimoilta, on myös yks niist jutuist mihin oikeusasiamies on ottanu kantaa. Lopputulema on se, et asiakkaalta ei voida edellyttää täsmällistä osoitetta kyytiä tilattaessa. Jep. Ja et kyyti PITÄÄ olla tilattavissa vaikka täsmällistä katuosoitetta ei oliskaan asiakkaan tiedossa. Esimerkiksi joku “julkinen maamerkki”, sanotaan vaikka nyt eduskuntatalo, tai tääl Slinnan seudul vaiks Slinnan kaupungintalo tai tuomiokirkko pitää käydä osoitteesta, et asiakas voi tilata kyydin.

Kannattaa olla sitkee ja tutkii asioit. Vaiks mite ois tunne siitä, et eessä on aivan kauhee urakka, ja vuoren kokoinen este, josta ei ikinä selvii hengissä. saati et siihen ikinä tulis saamaan mitää tolkkuu. Kannattaa oikeesti olla sitkee ja yrittää, jos asia on semmonen et se on itelle tärkee, ja varsinkin jos sen selvittämine saattais palvella aika montaa muutakin ihmistä jollai lailla positiivisesti, tarkoittaen sitä et sen selvittäminen vois esimerkiks auttaa monia ihmisiä arjen elämässä positiivisel ja rakentaval taval.

Mie nimittäin kaiken tän rumban ja rullan päätteeks huomasin, et nyt aletaan tulla siihen mitä oon täs koko ajan hakenu: vaiks on ollu vaikeeta, hankalaa, ajoittain suorastaan tuskallista, ja ennen kaikkea on kieltämättä myös ollu niit fiiliksii et “oon ihan sekopää muija, koska miul on niin sitkeesti se käsitys et ei asiat voi mennä näin niinku viranomaistaho väittää, mut ku ne vaan väittää ja väittää et asiat menee näin, ja et musta on valkoinen ja et valkoinen on musta”, nii siit huolimatta on todellakin kannattanu tää kaikki! Ku on vaan seurannu omaa vainuaan sitkeesti, välillä kysynyt apuja, ja välillä sitten tutkiskellut ja pengoskellut itse sitä, tätä ja tuota, niin sieltä on alkanut löytyy ihan oikeeta ja aitoo LAINSÄÄDÄNTÖÖ alta, ja dokumentteja joissa SELKEELLÄ SUOMEN KIELELLÄ selitetään mitä mikäkin lakipykälä tarkottaa. Ja nimenomaan kuljetuspalveluu silmällä pitäen. Sekä spsiaaliviranomaisten toimintaa silmällä pitäen.

Eduskunnan oikeusasiamiehen keissit on yks tämmöne apuväline, et jos tarvetta on selvitellä jotai tiettyy keissii nii kantsii mennä tutkii oikeusasiamiehen sivuja. Siel on hakutoiminto josta voi hakee tehtyjä päätöksiä tietyillä hakusanoilla. Niinku esim. kuljetuspalvelu.

Tällä tavoin oon pikkuhiljaa, pala palalta. löytäny ns. kättä pidempää, jota kautta on nyt vihdoin alkanu hahmottuu se laajempi kuvio joka ollu tosi pirstaleinen: lait ja asetukset ovat olemassa. Paikoin ne ovat tosi laajoja ja tulkinnanvaraisia. Mut sosiaalipuolel ne (käsittääkseni) lähtee siitä, et asiakkaan etu ON AINA TURVATTAVA. Et osiaaliviranomaisen tulee toimia sillä tavoin, ja sellaisilla tavoilla, et asiakkaan etu edellä mennään.

Kaiken tämän myötä oon saanu rauhan. Nyt pystyn laskeutuu siihen maltillisen toiminnan tilaan, mitä oon itestäni hakenu ja ettiny. Eli et pystyn antaa asioiden olla, ja keräilen pikkuhiljaa lisää materiaalia ja jatkan tutkimista ja asioiden selvittämist. Ja sit taas jossain kohtaa rykäisen jonku lehtijutun ehkäpä vaikka kuljetuspalvelu-asioista, ja voip olla että vähän muistakii Sosterixin asioista, ihan vaan ystävällisen eleenä ja suukkona Sosterixin suuntaan. 🙂 Sydän. (Voin hoidattaa itteeni Kysissä. Sitä en tiiä miten sinne pääsen, mut jos lähen liftaa, niin takuulla dokumentoin kaikki reissut, ja sit aletaanki keskustelee sairaanhoidon tasosta ja tilasta noin yleisel tasol Suomes + aiheesta nimeltä KELA-TAXI. 😀 )

Eli kannatti niin sanotusti vääntää. Tässä tapauksessa pitää puolensa taxii-keskuksen kanssa, ja samalla myös sosiaaliviranomaisten kanssa. Koska kaiken tämän myötä ollaan nyt siinä kohtaa et on rauhallinen ja selkeä olo. Väsyttää joo, rumba on ollu ihan hirvee. Mut nyt tiiän et tästä selvitään.

Ennen kaikkee tiiän myös sen, koska löysin sen tiedon eduskunnan oikeusasiamiehen papereista, että KUNTA EI VOI VÄISTÄÄ VASTUUTAAN KULJETUSPALVELU-ASIOISSA. Vaikka palvelu toteutettaisiin ostopalveluna, niinku Sosterix nyt ostaa kuljetuspalvelua Taxii-keskukselt, niin silti Sosterix on vastuullinen taho. Samoin myös ne kunnat, kuten miu oma kunta, joka ostaa kuljetuspalvelun ostopalveluna Sosterixilta. Oikeusasiamiehen yhes keissis, jos käsitellään nimenomaan vastuu-asiaan kuljetuspalveluihin liittyen, lukee selväl suomen kielel mustaa valkosel, et kunta on AINA vastuussa palvelun järjestämisestä.

Tämän, ja monta muutakin asiaa lähetin ystävällisesti tiedoksi oman kuntani kunnanjohtajalle, kuljetuspalvelu-asioihin liittyen. Sanotaan niinku vaikka et ystävällisenä muistutuksena. 🙂

Kiva ku kävit kurkkaa blogii!! Sydän! Mahtavaa alkavaa syyskuuta just Siulle!

Valoilmiöitä ja systeemin pohja

Posted on by Sokkomaria

Huhhuh, rakas päiväkirja. Vihdoin on ollut muutaman hetken rauha. Aidosti rauhallinen ja levollinen olo. Tuntuu että ehkäpä ensimmäisiä kertoja sitten koko kuluneen reilun puolen vuoden aikana. Syksy oli, varsinkin tunne-elämän osalta, melkoista mylläkkää, jolloin tuntui että koko elämän perusta on liikkeessä. Niin kuin Liisalle kävi, kun hän tippui kanin koloon ja päätyi Ihmemaahan. Yhtäkkiä alhaalla oli ylhäällä, ja ylhäällä oli alhaalla. Pienestä tuli suurta, ja suuri kutistui, jopa mikroskooppisen pieneksi. Liisan kokemus kuvaa jollain tavalla ja tasolla sitä sisäistä tilaa, mitä itse koin ja olen kokenut kulkevani läpi. Kaikki muuttui ja muuttuu, ihan kaikki, vaikka tietyllä tavalla hyvin moni asia pysyi ja on pysynyt ennallaan. Ainoa asia mikä ei ole muuttunut, on kissalan väki, sillä kissahenkilö(t) odottaa edelleen palvelua entiseen malliin 😀 Raikuva palaute kajahtaa heti, jos ihminen kissan mielestä vitkastelee 😉 Onhan se mukavaa, että jokin asia elämässä pysyy vakiona 😀 ❤

Rauhaa edelsi äkillinen näössä tapahtunut muutos, joka synnytti ja loi huolen ilmapiirin. Hoitoon hakeutuminen, ja varsinkin pääsy, tuntui hyvin hankalalta. Siihen liittyen on ollut tässä tämän vuoden puolelta kokemuksia, joista en nyt vielä kirjoita tänne. Mutta pääasiassa näistä syistä johtuen putosin jonnekin mustaan aukkoon silmä-asian kanssa, ja olisin jäänyt sinne makaamaan, ellei ulkopuolisen tahon hyväntahtoinen neutraalilta pohjalta annettu neuvo olisi tavoittanut minua. Kerrankin kuulin, kun joku yrittää aidosti tarjota apua. Sen enempiä asiaa miettimättä laitoin rattaat pyörimään, eli soitin Sosterixin päivystykseen, ja vietin yhden illan siellä.

On kuulkaa niin herkullista mennä sairaalan päivystykseen selittämään “kuinka näet valo-ilmiöitä”. On siis todella kerta kaikkiaan semmoinen herkku-aihe nuo valoilmiöt, että voi että sentään. Ihan sitä alkaa odottaa, että kohta jono valkotakkisia seisoo edessä, pyytäen mukaansa “tuonne jonnekin missä saat ruiskeen suoneen, ja pääset vähän lepäilemään”. Noh, päätin, asiantuntevia neuvoja saatuani, jonka mukaan äkillisesti silmiin ilmestyvät valoilmiöt voivat viitata esim. verkkokalvon repeämään, tai johonkin muuhun vakavaan asiaan, että otanpa tällä kertaa riskin. Tuli valkotakkiset tai ei. Näkökykyä on niin vähän jäljellä, että saako valkotakkisten pelko miut ohittamaan silmän asianmukaisen hoidon? Melkein sai. On kuulkee jännä juttu, miten tiukassa nämä “mielenpuolen stigmat istuu meissä, eli että oot hullu, jos puhut valoilmiöistä, ja varsinkin lääkärille??”

No, päivystyksen kunniaksi pitää sanoa se, että ensinnäkin koko homma sujui varsin sutjakkaasti, siihen taisi kaikkinensa mennä aikaa parisen tuntia. Toisekseen tulin kuulluksi, ihan ensimmäistä kontaktia eli puhelinsoittoa myöten, ja kolmannekseen lääkäri otti minut vakavasti. Kyseli myös valoilmiöiden laadun hyvin tarkkaan. Eli näkeekö valosta läpi vaiko ei, liikkuuko valoilmiö silmän mukana kun silmää liikuttaa jne. Koska Slinnan silmäpoli on päiväpoli, ei täällä ilmeisesti useimmiten, ainakaan arkena, ole päivystävää silmälääkäriä, joten päivystyksestä sitten konsultoidaan Kysia tai Joensuuta silmätapauksien osalta. Päivystävä lääkäri soitti Kysiin, josta kerrottiin mahdolliset diagnoosit, ja samalla todettiin että hoitoa näihin asioihin on tarjolla vasta seuraavana päivänä. Joensuuhun lääkäri ei ottanut yhteyttä, tai ei ainakaan kertonut miulle jos niin teki.

Asia siis jäi siihen, ja sain lähtöpassit kotiin, sen tiukan neuvon kera että pitäis nyt olla levossa. Ja että aamulla Slinnan silmäpolilta soitetaan. Roomalaisilla töissä oleva ystäväni tähän kaikkeen totesi, että “putosin systeemin osalta montun pohjalle”, eli että sain nyt konkreettisen kokemuksen siitä kun systeemi pettää hoittoon hakeutuvan potilaan kohdalla. (Ai mitkä ihmeen roomalaiset?? No täällähän sitä kirjailin asiaan liittyvästä symbolisesta näkökulmasta.)

Noh, seuraavana aamuna systeemi taas nappasi kopin, kun Slinnan silmäpolilta soitettiin ja pyydettiin tulemaan paikan päälle. Mie sitten Kela-taxiita soittamaan, mikä vähän jännitti, koska vakiotaksi oli muussa ajossa ja piti asioida Pro-Keskuksen kanssa. Nyt voip sannoo, että ensimmäise kerra sain kokemuksen siitä, että Pro-Keskuksen kanssa homma toimi. Ja hyvin toimikin. Keskuksen kautta tilattu Kela-taksi pitäisi soittaa edellisenä päivänä kello 14 mennessä. Ensimmäistä kertaa soitin “pikakyydin päivystyksellisistä syistä johtuen”, ja hittolainen vieköön homma toimi. Taxii saapui vajaan tunnin sisällä soitosta. Mikä on oikeasti nopeaa toimintaa, ottaen huomioon koko hässäkän ja kaikki ongelmat jotka ovat liittyneet Pro-Keskuksen toimintaan. Lisäksi keliolosuhde satunnaisesti helpotti juuri kyseisellä hetkellä, eli taxii pääsi pihaan asti, ja päästiin pihasta poiskin 😉 Eikö oo jännä juttu 😀

Että siinä sitä sitte rahjustettiin pitkin hampai silmäpolille. En oo siellä syksyn jälkeen käynykkää, koska lääketieteellisen tahon näkökulmasta kahottuna hoitosuunnitelma on semmone, että käyntejä, joita sanotaan kontrollikäynneiks, ei edellytetä kovin usein. Silmänpaineen mittaukset voi hoittaa tk:ssakin, eli jossain terveyskeskuksessa. Niinku oon hoitanu. Kotimittarihan ois hitokseenki hieno, ja Suomes on firma joka niit valmistaa, mut en tiiä mitenkä monta tonnii semmone maksaa. Todennäköisesti ainakii kaks. Nuo silmänpainemittarit mitä tk:lla tms. on käytössä, on normisti semmosii parin tonnin hintasia.

Noh, lopulta sitä tuassiisa seisottii polin aulassa, ja kylläpähä ahisti. Ku mistä sitä tietää että minkälaine “kuolemantuomio” sitä taas tällä kertaa napsahtaa niskaan. Kun oma havainto on vaan se, että näkö renkkaa ja vinksottaa, ja “näkyy valoilmiöitä”. Niin eipä sitä osaa kummempia diagnooseja maallikko siinä tehdä. Muuta kuin todeta, että “jotain tapahtuu silmäs”.

Hoitajathan on polilla aina aivan mahtavia. Selittäävät asioita ja saavat asioita tapahtumaan. Se on tuo “liäkärkunta” eli lääkäärikunta, joka meikäläisen namiskoihin yleensä osuu, silleen ikävällä tavalla, että kalakauppias alkaa nousta kaloineen pintaan. (Ai mikä kalajuttu?? No sitä samaa linkkii jos klikkaa sinne symboliikka-juttuu mihin äsken linkkasi, niin sieltä löytyy!) Niin kyl minuu tietenkin jännitti, et mitenkä hitola tää koko juttu männööpi, varsinkin kun niinki “uskottava” keissi saapuu ovesta sisään että ihan valoilmiöitä havaitsee ja silleen. Että koskakohan ihan oikeesti pääsen lepositeisiin makoilemaan.

Loppusyksystä sain kuulla, polille soittaessani jonkin asian perästä, lääkärivaihdoksista, lähinnä koskien sitä että “hoitava lääkärini” (onko nykyään sellaisia??) on jatkanut matkaa toisaalle. Eli lähtenyt Slinnasta pois. Niin kyllähän se vähän yllätti, kun lääkäri kutsui vastaanotolle, ja siellä olikin tuttu henkilö vastassa. Toki myönnetään että ensireaktioni oli hieman tyyliä “pitäisköhän tässä nyt juosta karkuun kun vielä ehtii”. Kun ei ehkä ihan putkeen mennyt syksyllä “kaikki jutut”, kun oli tuo kalakauppias aika voimallisesti läsnä koko syksyn ajan. Huomasin myös tokaisevani jotakin tyyliin “Luulin että et enää ole täällä”, johon sain hyvin tyynen vastauksen “No minä olen nyt tässä”. No mitäpä tuohon nyt voi sanoa. Joten en asiaa sen enempää kommentoinut.

Siinä sitten istuttiin ja ihmeteltiin, ja kylläpä se kalakauppias sieltä pomppasi taas ihan kivasti esille. Huomasin kiukuttelevani kaikki mahdolliset asiat mistä nyt ihminen voi kiukutella. Ei hävettänyt itse tilanteessa, mutta jälkikäteen sitäkin enemmän. Siitä huolimatta, että on tietoisuus siitä, että jos luottamusta ei ole, niin ei kyllä ole kiukun ilmaisujakaan. Eli näemmä luottamusta on, kun kiukkuakin nousi 😉 Mutta silti nousi häpeä, sitten myöhemmin. Joten on kieltämättä myös ihan hyvä huomata, ja myös jälkikäteen muistaa, että lääkärillä pitää pokka asiakkaan kiukuttelua kuunnellessaan. Ja että lääkäri ei myöskaan revennyt nauruun niissä kohdissa, omissa häpeän aallonpohjissani, joissa totesin ääneen valoilmiöitä kuvatessani, hyvin puolustelevasti, että “en ole syönyt sieniä, enkä oo vetäny mitään muitakaan psykedeelejä!” Hyvin piti pokka. Sydän.

Tutkimukset ovat aina hyvin perusteelliset. En tiedä muista lääkäreistä, kokemusta on muutamista, mutta noin niin kuin yleisellä tasolla en voi mennä sanomaan kuinka perusteellisesti muut silmälääkärit silmiä tutkivat. Sen tiedän että tämä henkilö, joka syksyllä oli “hoitava lääkärini”, on hyvin perusteellinen. Ja selittää asioita, jos kysyn. Ja nyt sitten, kun oli tutkittu, tutkittu ja mitään ei löydy, ja asiakas alkaa hermostua että on seonnut lopullisesti, niin tutkitaan sitten vielä lisää. Ja myös kuvattiin silmä. Niin sieltäpä sitten löytyi.

Irronnut lasiainen. Siinä vaiheessa tipahdin tuolille ja nostin kädet pystyyn. Helpotuksen tunne oli aivan valtava. Ensinnäkään en ole menettänyt jälleen yhtä vähistä jäljellä olevista näköhermoista. Toisekseen äkillisesti tapahtuneen näön muutokselle löytyy looginen selitys. Kolmanneksi valoilmiöille löytyy looginen selitys – eli että lasiainen on todennäköisesti irrotessaan venyttänyt verkkokalvoa, mutta ei kuitenkaan ole aiheuttanut repeämiä verkkokalvoon. Kiitos tämän perusteellista työtä tekevän lääkärin, joka jaksaa vielä kaiken lisäksi kuunnella potilaan kiukut ja kitinät, kaikki tämä avautui ymmärrykseeni, ja lopulta toi mukanaan selkeyden, joka aina tuo mukanaan rauhan. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tapahtui näin. On myös hyvin perusteltua sanoa, että ensimmäistä kertaa sitten koko tapahtuneen näön menetyksen. Koska ehdin tässä välissä jo monet kyyneleet vuodattaa, näön äkillisistä muutoksista johtuen, että olen taas sokeutunut lisää, ja että en halua elää umpisokean elämää. En halua. Tämä lääkärikäynti toi toivon sinne missä toivoa ei ollut, ja sen myötä rauhan sinne, missä rauhaa ei ollut.

Ensin saan tuen, ystävällisen neutraalin tuen ja vinkin avun piiriin hakeutumiseen liittyen, ja sitten lopulta saan myös itse avun, vaikka välissä olikin reissu päivystykseen joka jäi ns. hukkareissuksi avun saannin osalta. Lisäksi joku toinen lääkäri olisi aivan hyvin voinut jättää kuvat ottamatta, jolloin olisin potilaana jäänyt epätietoisuuden tilaan, enkä olisi välttämättä koskaan tullut lasiais-asiasta tietoiseksi. Mutta nyt kun kuvat otettiin, ja siellä kuulemma aivan selvästi näkyi irronnut lasiainen, niin koko asia sai kerta heitolla selityksen, ja ennen kaikkea selvisi että mitään vakavaa, ja peruuttamatonta ei ole tapahtunut. En ollut lasiaisesta koskaan kuullutkaan, ja myöhemmin kun etsin asiasta tietoa, selvisi että kyseessä on ilmeisen yleinen ilmiö, jonka suurin osa ihmisistä kohtaa ikääntymisen myötä. Lasiaisen irtoamiseen ei ole tarjolla hoitoa. Joten apu jota lopulta sain, oli tässä tapauksessa tietoisuuden lisääntyminen, se että asiakkaana ymmärsin mitä minussa, kropassani ja silmissäni tapahtuu. Eritoten sain selkeyden siihen, että “en ole hullu”, huolimatta siitä että näkökentässä paistaa aurinko, vaikka aurinko ei todellakaan paista yhtään missään muualla. Kaiken tämän selviämisen ja selkiytymisen myötä huolitaakkojen kantaminen jäi välittömästi siihen. Välittömästi. Harvoin olen saanut näin välittömiä reaktioita kokea, ruumiillisella tasolla, mikä on aina viesti, ainakin miulle, siitä että ihmisessä tapahtuu syvän tason rentoutuminen ja vapautuminen, mikä puolestaan on iso askel eteenpäin paranemisen tiellä.

Tarinan ydinpointti lienee se, että jos omassa näkökentässä alkaa havaita äkillisesti ilmeneviä valoilmiöitä, esim. valopalloja tai etenkin salamoita, niin kannattaa epäröimättä hakeutua silmälääkärin pakeille. Lasiaisesta jos hankkii tietoa, samalla löytyy infoa myös siitä minkä muunlaisten silmään liittyvien näköilmiöiden tiimoilta kannattaa välittömästi hankkiutua lääkäriin, jos ei muuta niin päivystyksen kautta.

Tällaisia steppejä itsekin täällä opettelen. Viime syksynä päätin, että se jos mikä miun tulee näkövammaisena oppia, että miten erotella silmiin liittyvät vaivat, oireet ja “hälytyskohdat”, joiden tiimoilta alan näppäillä päivystyksen numeroa. Se ei ole helppoa. Ajoittain silmissä on paljon tuntemuksia, ja voi sanoa että moni niistä on sellainen että tekisi mieli juosta lääkäriin. Suurin osa näistä tuntemuksista ilmeisesti lähtökohtaisesti menee kategoriaan “vaaraton”. Näköharhat, kuten valoilmiöt, ovat aina hälytysmerkki jostakin, ja silloin lääkäriin tulee hakeutua. Tällainenkin vanha jäärä alkaa vähitellen asiaa oppia. Tällä kertaa ulkopuolelta saadun asiantuntevan neuvon tukemana, mutta ensikerralla ehkä jo ihan itse. Koska tuleehan näitä, seuraavia kertoja.

Olis niin paljon kirjoitettavaa simistä, näkemisestä, näkökyvystä, virallisesta sairaanhoitojärjestelmästä, asiakkaan kokemuksista tässä järjestelmässä, tukirakenteista tai asioista jotka on alunperin tarkoitettu tukirakenteiks, kuten taxii, mutta jotka ovat alkaneet vääristyä vankiloiksi ja isoksi hankaluuksiksi asiakkaille, joiden toimintakyky ei oo ns. normaalin tasolla, jne. Olis paljon kirjoitettavaa sokeain elämästä, kuten apuvälineistä (sokeain keppi, teknologiset apuvälineet) jne., ja tietysti Näkövammaisten kuntoutuskeskus Iiriksestä. Toivon että joku päivä pääsen näihin asioihin käsiksi. Myös opaskoiriin, joista miulla ei kyllä vielä oo mitään kokemusta, ja hyvin vähän tietoa. Paljon on kaikenlaista mitä toivon voivani sanoittaa. Katsotaan mitä tulevat päivät tuovat tullessaan.

Kiitos ku kävit kurkkaa blogii!! Hyvvee viikonlopppuu siulle! ❤