Hiljaista on ollut kuin huopatossutehtaalla, mutta enpä jää kanniskelemaan asiaa. Suunta on jatkossakin todennäköisesti se, että tämä blogi päivittyy kerran pari vuodessa, koska resurssit ovat rajalliset ja tietyllä tavalla tämä blogi on jo ajanut asiansa. Eli kantanut sen muutosvaiheen ylitse kun jotakin äkillistä ja dramaattista tapahtuu, ja elämä muuttuu kertalaakista. Ja ihminen huomaa olevansa todella isojen muutosten keskellä, käymässä kamppailua ihan perus hengissäselviytymisestä.
Tämähän tässä ytimessä oli ja on ollut, sen myötä kun blogin avasin kevättalvella 2019, alkaessani keriä auki kuljettua matkaa. Ja etenkin avatessani ns. kipupisteitä joita matkan varrella on ollut. Eli kuljetun matkan kuvaus, kipua ja voimakasta tunnetta myöten.
Itselleni olennaista tässä kaikessa on valinta. Se, että oli elämä millaista tahansa, ihmisyydestä nousee jokin, joka ohjaa ja opastaa tekemään valinnan tai valintoja sen suhteen että päättääkö jäädä jumiin, vaiko valitseeko liikkua eteenpäin. Elämäntilanteessa jossa äkkisokeudut, tuon valinnan tekeminen pyytää hyvin paljon. On todella helppoa masentua, jäädä yksin ja päästää irti kaikesta. Ihan kaikesta. Etenkin jos ja kun asut metsän keskellä maaseudulla, jossa lähimpään taajamaan on yli kymmenen kilometriä matkaa. On todella helppoa jäädä kiinni kaikkeen sellaiseen mikä luo ja ylläpitää turvattomuutta, kuten sisäiset pelkotilat, ja jotka myös estävät eteenpäin suuntautuvan liikkeen. Elämäntilanteessa, jossa konkreettisesti elää joka päivä sitä tuntoa läpi että ”vielä jokin aika sitten minulla oli elämä, ajokortti ja auto, ja suhteellisen hyvin toimiva näkökyky. Tänään minulla on toinen silmä sokea, ja toinen sumussa, enkä oikeastaan näe ottaa edes yhtä itsenäistä askelta”.
On hyvin aromikasta ja vahvaa tuollaisessa elämäntilanteessa tehdä päätös siitä, että valitsen liikkua eteenpäin. Se herättää paljon epävarmuutta, ja epäuskoa myös, mutta kuten nyt olette saaneet lukea edellisistä päivityksistäni, kaikki on mahdollista. Työtä se teettää, ja nimenomaan tunnetasolla, samoin kuin sitä että jatkuvasti tekee uusia valintoja. Mutta on täysin mahdollista.
Nämä ovat niitä syitä, miksi haluan että tämä blogi jatkossakin löytyy täältä. Että kuljettu matka saa äänen. Ja että näkyy ja kuuluu ennen kaikkea se, että tekemällä päätöksiä ja valintoja, ja pysymällä noissa päätöksissä ja valinnoissa, ihminen voi toteuttaa muutoksen, oli sitten vammautunut tai ei. Eli muutosten tekeminen omassa elämässään ei ole vain ns. terveiden etuoikeus. Se on aivan yhtä lailla mahdollista myös meille vammaisille. Jos löytää itsensä uhriuden kehästä, kuten minä noin kolme vuotta sitten löysin, on tiedostettava asia ja tehtävä valintoja ja päätöksiä sen suhteen, haluaako tuohon kehään jäädä vaiko ei.
Yhden valinnan tein tuossa jokin aika sitten. Valitsin lähteä ehdolle tulevissa sotevaaleissa eli aluevaaleissa. Olen ehdolla Kaakkois-Suomen vaalipiirissä demarien listalla, ja äänestysalue on Etelä-Savo. Päivittelen säännöllisemmin kuulumisia ja ajatuksia sekä pohdintoja tästä kaikesta FB:n puolelta löytyvälle kunnanvaltuutettu sivulleni.
Niin ja hippeys ei ole tässä matkan varrella hävinnyt mihinkään. Jos jotain, niin se on vahvistunut. Sydän!
No sori, kun ei oo kuulunu päivityksii. Oon mie hengissä. Mut vähä semmost kitumista on ajoittain ollut. Sitä ku elää symbioosissa täällä maan ja metsän kanssa, ja sitku on tämmöne kevät, et lumet häipyy älyttömän aikaisin, ja on vaan kylmä kylmä kylmä ja kylmä, niinku koko ajan, niin alkaa kyllä syödä naista. Ihan tässä murrekin häviää, ja katoaa, ai kauheeta!
Mut oon mie saanu luotuu uutta elämää, kahtokee vaikka!
Basilikat siinä paistattelevat auringossa. Vieressä kaverina taitaa olla tomaatin taimia.
Kuvassa pieni tomaatin taimi, jossa ensimmäinen raakile jo ilahduttaa suuresti!
Kuvassa kissa istuu mietteliään näköisenä pöydällä, auringon valossa, kastelukannua tuijottaen. Käynnissä ehkä pohdinta siitä, kannattaisiko tunkea käpälä kannuun. Emäntä totesi siihen, että ei kannata.
Tämmöttissii. Oon mie vähän muutaki askarrellu, ajankuluks ja silleen. Nyt on ihan uus blogi, käy kurkkaa: Esteetön Savonlinnan seutu. Blogissa lähestytään Savonlinnaa ja lähiseutukuntaa esteettömän liikkumisen ja matkailun näkökulmasta. Mie ihan ite toimin koekaniinina, eli käyn testailee ja tsekkailee paikkoja. Siks, koska tämmöne on oikeesti tarpeen. 2020 -lukua eletään, ja Suomen matkailu on aivan älyttömässä kuopassa esteettömyys- ja saavutettavuus -asioiden suhteen. Niinku tää maa on muutenkin, siis monessa muussakin asiassa. Tämä on tosiasia, koska ns. normaalit terveet ihmiset elää niin erillään “meistä vammaisista”, et moni ei vaan tajuu ottaa erilaisuutta huomioon, koska kosketuspintaa ei ole.
Semmost se on, Mut Savonlinnan seudulla on paljon hienoi juttui, ja Olavinlinnan sisäpihallekin pääsee kuulkaa nykyään pyörätuolilla. Ja kuulinpa myös, että Oopperajuhlillaki on oma pyörätuolikatsomo! Vinde! Tää on oikeesti edistystä, koska linnahan on siis ehta keskiaikainen sotalinna, ja sen mukaista on liikkuminenkin siellä, et siinä ei todellakaan mitkään esteettömyys- ja saavutettavuusjutut oo millään tasolla mahdollisia, kun huomioidaan muinaismuistolaki ja sen sellaiset asiat linnan remontteja yms. juttuja ajatellen. Mut oikeesti tosi hienoo, et linnan pihalle ja oopperaan pääsee! Jei!
Kiva ku kävit kurkkaa blogii ja hyvää kevättä siulle! Sydän!
Heti alkaa sormi vääntää murteeks. En tiiä onko savvoo vaiko jotakin sinnepäin, mutta on se vaan jännä juttu tää homma, että “vaikka miten yrität käyttäytyy”, niin ei onnistu suoralla suomen kielellä 😉 No mutta, näillä mennään. Miepä yritän suoristoo ajatukset, upean kevättalviaamun auringon valossa, niin josko nuo sormetkii suoristuis näppäimistölä. 😉 😀
Hyvää naistenpäivää! Ja sen myötä myös tämän vuoden ensimmäistä postausta. En tiedä onko tässä postauksessa mitään ns. hyvää (huumoria…), mutta naistenpäivää on tietenkin asiallista muistaa ja viettää. Hyvin maltillinen toteamus, etenkin kun otetaan huomioon mitä tulee naisten yhteiskunnalliseen asemaan ja kohteluun ympäri maailmaa, myös täällä Suomessa. Airut -lehdessä oli viime vuonna pt. Marika Mäkisen kirjoittama juttu aiheesta – vammaisen naisen näkökulmasta katsottuna. Tässä linkki Airut -lehden juttuun, olkaa hyvät! Niin, kuinka moni “terve” ihminen tulee ajatelleeksi, että on olemassa myös vammaisia naisia, joiden joukossa on niitä keitä asia ja teema, eli naiseus ja siihen liittyvät asenteet, etenkin asennevammat, voi koskettaa todella kipeästi.
Täällä vammaisuuden ja vammautumisen pariin laskeutuminen on edelleen käynnissä. Todennäköisesti asian käsittelyyn menee loppuelämä. Minähän olen siis myös vammainen, vaikka vammaa ei ulkopuolelta, eli silmiini katsoen, voi havaitakaan. Ulkoisesti näytän ns. terveeltä, jos nyt näin voi sanoa. Jos en itse avaa suutani ja kerro asiasta, tai jos laitan valkoisen kepin pois, kukaan ei pysty päättelemään että olen näkövammainen. Ennen kuin kompastun ja kaadun, tai kävelen päin jotakin ja satutan itseni. Siksi koska en näe.
Nämä ovat isoja prosesseja kävellä läpi, siis sisäisesti. Minun pitää jotenkin pystyä “tekemään” muodonmuutos ns. terveestä näkevästä ihmisestä, ja naisesta, näkövammaiseksi ihmiseksi. Ja näkövammaiseksi naiseksi.
Mitä teen, ja miten toimin? Jäänkö laskemaan ns. menetyksiäni, eli kaikkia niitä asioita jotka elämässäni ovat muuttuneet tämän muutoksen myötä? Ajokortin ja oman auton menetystä, vapauden menetystä (sokea usein tarvitsee saattajan, riippuen siitä mihin mennään ja mitä tehdään, eli kyllä voi sanoa että itsenäinen elämä on pitkälti mennyttä kun näkö menee), ihmisiä jotka elämästäni ovat kaikonneet kun ovat kuulleet mitä on tapahtunut, terveydenhuollon “ammattilaisia”, joilla ei ole ollut mitään kykyä kohdata ja käsitellä äkillisen trauman kohdannutta ja traumaa läpikävelevää henkilöä, mikä on ollut äärimmäisen traumaattista minulle, sosiaaliviranomaisia jotka… En tiedä mitä. Usein eivät ainakaan noudata lakia, vaikka lähtökohta tulisi olla se, että lain noudattamisestahan kaikki lähtee.
Mitä teen? Jäänkö laskemaan tällaisia asioita? Sillä nämähän ovat myös niitä traumoja, kaiken sen menetys mihin olet ns. tottunut elämässäni – näet, eli näkösi toimii ns. normaalisti, ja voit toimia itsenäisesti. Itsenäinen liike. Eihän sitä tule edes ajatelleeksi. Ennen kuin et yhtäkkiä näekään. Juuri tapahtuneen äkillisyys on se mikä traumatisoi, ja pahasti. Monella, joka kantaa esim. perinnöllistä silmäsairautta, on vuosia aikaa sopeutua tilanteeseen. (Ei se asiaa välttämättä helpota millään lailla, mutta silti.) Minun kohdallani kaikki kävi suhteessa melko nopeasti. Elämäni muuttui hyvin rajusti vain muutamien päivien aikana.
Niin. Mitä teen ja miten toimin? No, tähän asti olen mm. lähtenyt liikkeelle. Etsinyt, testannut ja löytänyt rajojani. Pyrkinyt elämään mahdollisimman ns. normaalia elämää. Rajoitteita on joo, mutta on mahdollista, siis aidosti todella hyvin paljon mahdollista että ne ovat pitkälti vain omassa päässäni. Tottakai fysiikan lait rajoittaa, samoin kuin fyysinen vamma, ja esim. autoa ei enää ajeta. Mutta lähtökohtaisesti, kun pohtii olemisia ja tekemisiä, voi kysyä mikä rajoittaa? Todella.
Tähän voi vastata maan mainion tv-sarja Raidin päähenkilön Raidin sanoin: “niinpä”.
Niinpä. Niinpä niin. Niinpä eilenkin lähdin ja menin, väsynein silmin, Savonlinnan Kulttuurikellariin, tuohon maan mainioon hengen & sielun virkistyksen paikkaan, nauttimaan koko päivän mittaisesta Savonlinnan 1. kansanmusiikkipäivästä. Siis kerta kaikkiaan niin hienoa se, mitä Kulttuurikellari on tälle kaupungille tehnyt ja tuonut muassaaan, eli tervettä positiivisen hengen nostatusta!!!, ja kerta kaikkiaan mainiota ja aivan upeaa se, miten väki kertyi kellarin hämäryyteen eilen sankoin joukoin, jo aivan alkuiltapäivästä alkaen.
Kyllä yksi sokko sinne sekaan sopii. Pienten alkuhämmennysten ja sähläysten jälkeen ollaan opittu valitsemaan sokolle sopivia juomalaseja (tukevia, ei ohuijalkaisia viinilaseja jne.), ollaan opittu et sokko pärjää kepin kanssa hyvin, ja ei tarvii kenenkään sydän verellä huolehtia “et pärjääks se oikeesti??” Jep, kyllä se pärjää. On opittu et on hyvä kuitenkin aina välillä kysyä, ja tarkistaa “pärjäät sie?”, vaikka ollaan tietoisia myös siitä, et on sokon velvollisuus pyytää apua, jos hän kokee että hän ei pärjääkään.
Lämpö, joka syntyy kohtaamisista, kun menet hämäryyteen, sankan ihmisjoukon keskelle, etkä näe saati hahmota tilannetta, mutta sitten joku koskettaa sinua käsivarteen ja sanoo “Terve Maria”, ja oman nimensä, “se ja se tässä”. Ja tekee tämän, vaikka ei ole koskaan kuullutkaan Näkövammaisten liiton “virallisista ohjeista” liittyen siihen, miten esim. sokko kohdataan. Lämpö, lämpö sydämessä joka tällaisesta syntyy, on valtava. Se on ROIHU. Juurikin noin kohdataan ihminen ja ollaan hetki läsnä. Ja sitten tulee toinen, joka toteaa että “onpa meillä tupa täynnä, ja voi olla että ei löydy paikkaa siulle nyt”, ja siihen voi todeta että “perhettä on täällä jossain”, johon vastaus kuuluu “Okei no hei, lähetäänpä yhessä kahtomaan missä ne on!”
Tämmöset “pikkujutut”. Monille nämä ovat huomaamattoman pieniä juttuja ja asioita. Miulle nämä tällaiset “jutut” ovat nykyään maailmani sisältöä ja antia, ja usein myös sitä sellaista antia, jonka pohjalta syntyy tunnekokemus (ns. hyvä tai huono), jonka pohjalta syntyy prosesseja liittyen siihen minkälaisia ihmisiä elämääni haluan ja toivon läsnäoleviksi, ja missä haluan aikaani viettää, minkälaisten ihmisten parissa. Tällaisista asioista syntyy kodin tuntu. Ja ennen kaikkea tuntu siitä, että on aivan sama olenko vammainen vai vammaton. Että olen sakissa mukana siinä missä muutkin. Joo, kuljen kepin kanssa, mutta so what.
Tällaisista asioista on alkuvuoden 2020 teemat tehty. Muun muassa. Muutakin on, tietenkin, koska elämä on haitari, jonka syvyys ja laajuus on ajoittain käsittämätön. Niin hyvässä kuin pahassa. Asenne, ja asenteen valitseminen (kyllä se on täysin mahdollista. Jos joku väittää että omaa asennetta ei voi valita, en usko.) etenkin suhteessa elämään, siihen onko uhri vaiko haluaako olla jotakin muuta, on olennaista.
Loppukevennyksenä voi todeta, että tottakai täälä ollaan touhuttu myös puutarhajutskien äärellä, sillä kasvukausihan on jo kiivaana käynnissä!! Esikasvatettavien kasvien suhteen nimittäin, kuten paprikan, tomaattien, chilien, yrttien ja sen sellaisten kanssa. Kurkkua, kurpitsaa, kesäkurpitsaa ym. kylvetään sitten lähempänä kesää, koska niillä on lyhyempi esikasvatusaika kuin esim. tomaatilla.
Kiitos siulle kun kävit kurkkaa blogii!! Sydän!! Kaikkee hyvvee naistenpäivänä, ja muutenkii!!
Sorvin iärelä tuassiisa. Nyt on ihan hyvä tunne nakutella näppäimistöä, joulukuun pimeydessä, kun vihdosta viimein on vähän saanu kiinni semmosen tunteen syrjästä että “ehkä tästä kaikesta hengissä selvitään”. Kun ohan se aikamoista. Se, että näkö menee. Ja varsinki se, että se tapahtuu silleen noppeella, niinku miulle kävi. Jotkut viisaat puhuu traumasta. Mie en tiiä, muuta kun että vitukseenki hankalaa on ajoittain ollu. Ihan kaikkien asioiden kanssa. Koska KUN ET NÄE, niin kyllä menee homma vaikeeks. Siihen ei mikään auta, selitykset ja sen sellaiset. Kun näkö menee, se on hyvin konkreettista. Oot nokallas joka kynnyksessä, pöydältä tippuu tavarata koska vahingossa huitaiset ne alas, jos ne on laitettu pöydän reunalle eikä pöydän keskelle (näkövammaisten kattaus on se, että kaikki on pöydän keskellä), värittömät ja läpinäkyvät esineet hajoaa, kun en vaan näe niitä ja vahingossa tiputat ne tai rikot jne. Esim. kahvinkeitin hajosi. Vähän aikaa oli varakahvinkeitin käytössä. ja kyllä olin helisemässä lasipannun kanssa. Oli selvä asia, että uusi kahvinkeitin on sit jotain muuta kuin lasipannu. Se on joko termospannu, tai jotain muuta. Päädyin muuhun, ja hommasin perkolaattorin. Olen tyytyväinen. Erottuu tälläkin näkökyvyllä, ja ennen kaikkea suodatin on metallia, joten ei tarvii miettii meneekö rikki vaiko ei.
Kaiken tuollaisen yllä kuvatun myötä näkövamma on hyvin konkreettista. Ja tuosta puuttuu liike ja liikkuminen, josta en jaksa nyt edes aloittaa. Niinku taxii -asiat ja sellaset. Et kyl siin saa käydä ittesä kanssa prosessii, kun näkö menee. Ihan kaiken suhteen. Etenkin sen asian kanssa, että onko elämä enää elämisen arvoista. Niin on se aika auvoisa juttu, kun alkaa löytää itsestään semmosia sävyjä, et ehkä tästä vielä kuitenkin päästään elämään käsiks, ja noustaan uuteen eloon. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.
Kevennystä tarvitaan aika paljon, sillonku elämä vetää kölin alta ja kovalla. Ja on tosi karua ku ite tajuaa sen, et kevennystä tarvittais, mut jos ja kun elämäntilanne on semmone, et se ei paljon kevennyksille tarjoa mahdollisuuksia. Tuntuu et aika pitkään on vedetty semmosta settiä läpi. Sit on niinku jatkuva tuplaveetutus päällä kun tajuat et tarttis oikeesti keventää, aika monellakin sektorilla, mut se ei nyt vaan onnistu, koska sosiaaliviranomainen sitä, koska lääkäri tätä, koska silmä sitä, koska näkötilanne tätä. koska koska koskakoskakoska. Jne.
Niin se, et löydät ittes marraskuun pimeydessä, keskellä pimeimmän loskaisimman ajan ydintä kirkonkylältä kahvilasta osallistumasta japanilaiseen TEESEREMONIAAN ja mykyjen valmistukseen (dumplings) on kuulkaa ihmeellistä.
Varsinkin se, et voit vaan olla ja unohtaa kaiken muun. Ja se, et ne tyypit ketkä siellä on läsnä, touhuaa kaikkii normi touhui, eikä puutu siun näkövammaan sanallakaan. Se, et saat olla rauhassa semmone ku oot, ja kukaan EI HÖSSÄÄ siinä vieressä koko ajan tyyliin “pärjäät sä, onks sul kaikki hyvin, tarviit sä jotain”. Vaan saat vaan olla rauhassa ja muovailla sormilla semmosta hassua limaisen oloista tahnaa, joka on just sitä mykytaikinaa, ja josta pitäis jonku ihmeen kautta ja avulla saada syntymään niitä MYKYJÄ.
Että oli sitten oikeesti tosi kiva ilta, ja aidosti pitkästä aivan älyttömän kiva puhuu vähän Lontoon kieltä ja tavata muilta mailta tulleita matkustavaisia, ja kuulla vähän mitä maailman tuulet kuiskivat heidän suullaan. Tämmöstä kaikkee ihmettä voi oikeesti sattuu ja tapahtuu pienelläkin kylällä, johon saapuu ihmisiä eri puolilta maailmaa, koska kylän yhdellä lailla sijaitsee entinen kyläkoulu, joka on nykyään myös jonkinlaisessa residenssi- ja sitä kautta matkailumajoitus käytössä.
Yläpuolella olevassa kuvassa on myky, joka on japanilainen jälkiruoka. Illan aikana opimme, että mykyjä valmistetaan ainakin riisijauhosta, ilmeisesti myös vehnäjauhosta. Myky itsessään on suorastaan mauton, ja se nautitaan lisukkeiden, esimerkiksi hillon tai makeisten kera teeseremonian aikana. Myky valmistetaan tekemällä ensin taikina, sitten muotoilemalla itse mykyt, jonka jälkeen niitä keitetään kuumassa vedessä kaksi minuuttia, ja jäähdytetään kylmässä vedessä useampi minuutti. Sitten myky on valmis koristeltavaksi ja syötäväksi.
Kuvassa on yksi illan emännistä, japanilainen taiteilija joka oli jostakin saanut ja löytänyt tiedon paikallisesta residenssistä, jossa hän oli asunut jonkin aikaa. Mykyjen valmistaminen ja pienen sekä lyhyenkön teeseremonian järjestäminen oli jotakin mitä hän halusi jakaa kyläläisten kanssa. Henkilökohtaisesti olin otettu kaikesta tästä, ja useamman kerran illan aikana mietin itsekseni, että jos vastaava tapahtuma olisi järjestetty Hesassa, tai jossain pääkaupunkiseudulla, olisi varmaan jäänyt lähtemättä. Ihan siksi, että olisin ajatellut että kuitenkin siellä on niin paljon ihmisiä, että alkaa ahdistaa, enkä mahdu joukkoon. Täällä oli päinvastoin, eli osanottajia oli vain muutama, ja ilta sujui todella leppoisissa merkeissä. Oli hyvin rauhallinen ja levollinen olo.
Tässä erään osanottajan tekemät mykyt ennen koristelua. Eli hän muovaili mykytaikinasta mykyt oman mielensä mukaisesti. Opimme nimittäin, että mykyjen valmistuksessa ei ole sääntöjä: ne voivat olla minkä kokoisia ja näköisiä tahansa. Nämä kuvassa olevat mykyt odottivat vielä koristelua, sitten ne olivat valmiita syötäviksi.
Kuvan lasilautasella, ja sen alla olevalla valkoisella lautasella on japanilaisen emäntämme valmistamia mykyjä. Tältä niiden siis ehkä pitäisi näyttää! Hymiö. Siksi hymiö, koska japanilainen emäntämme painotti useaan otteeseen, että mykyt saavat ja voivat olla minkä näköisiä tahansa. Ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, miltä niiden tulisi näyttää.
Tämmöst täl kertaa. Kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! Sydän !! Mahtavaa joulukuuta Siulle!! Toivon, et saat ja pystyt tekee joulukuusta, ja tulevast joulust, just semmosen mikä on Siulle oman näköistä ja TUNTUU HYVÄLTÄ. Sydän!!
Jaha. On sitte jonnii verran aekoo vierähtänä viimesestä.
Että terve vuan, päeväkirjallekkii. Uamukahvin iärelä tiälä istun ja ihmettelen. Kaverin kans just soiteltii, hää on kohtsillään tulossa tänne hakemaan ihelleen tomaatin taimia. Miekun siis oon tämmöne harrastelijapuutarhuri, niin tottakai mie kasvattelen kaikenlaista, niinku myös tomaattii. Ja tottakai sormi sit aina vähä lipsahtaa niihe siemenien kansa. Ja sit käyp aina vähä silleen, et taimia on ihan älytön määrä. Niinku vähän siihen malliin, et normaalisti joku ehkä kasvattaa itelleen parisenkymmentä taimea. Niin meikäläisellä oli sit semmoset 120 taimea tuossa jossain vaiheessa. Niin siinä oot kuule sit helisemässä niiden kanssa, että hittoonko ne laitetaan.
Onneks on kavereita, jotka jeesaa hädässä. Ja nyt alkaakin olla siinä mielessä “viimeiset ajat käsillä” taimien istuttamisen suhteen, et jos oikeesti meinaa saada satoa tomskuista ennenku syyskylmät ja hallat tulee, niin niitä on alettava lykkiä maahan. Tai ruukkuun. Tai mihin ikinä. Joka tapauksessa alettava istuttaa ns. viimeiselle kasvupaikalleen. Toki lajikkeesta riippuu paljon, eli miten nopeakasvuinen ja satoisa ompi istutettu lajike. Ja lajikkeitahan riittää. about 20 000, eli on mistä valita. Tomaatti on yks runsaimmista kasveista, siis lajikkeiden määrän suhteen, mitä maa päällään kantaa.
Pääasiallisesti näistä syistä johtuen, eli kaikkeen puutarhurointiin liittyvään hommaan liittyen kevätkausi ihan hullua aikaa, varsinkin jostain maaliskuun puolivälistä eteenpäin kesäkuun puoliväliin asti. Kesäkuun puoliväliä pidetään perinteisesti ns. turvarajana sille, et viimeistään silloin voi lykätä peltoon kaikkia hallan arkoja kasveja myös, että sitten ei enää tuu halla. Mut tottakai sitä haluaa laittaa jo aiemmin, koska kasvukausi on niin pirun lyhyt.
Nyt voip sannoo et onneks on ollu puutarhurointihommoo tiällä, koska on täs ollu kaikkee muutakin ihan reilulla kauhalla ammennettuna. Niin paljo yhes vaihees kaikkee, ja nimenomaan paskaa sellaista, et aika kireeks vetäs kyllä viisarit meikäläisen kellotaulus. Kaikest en viiti alkaa avautuu täällä, mut sen voin sanoo et suurin sonta on nyt rämmitty läpi ja nyt se on ohi, ja että voi jumankauta että Näkövammaliitto ja nimenomaan kuntoutuskeskus Iiris on kyllä semmost settii, että ilman liiton tyyppejä ja työntekijöitä, jotka todella suurella sydämellä, antautumuksella ja vakaumuksella tekevät työtänsä, meikäläinen saattais keikkua ihan jossain toisessa sfäärissä tällä hetkellä.
Mut tääl ollaan hei, ja nyt voi sanoo et iha oikeesti pyyhkii iha kohtuu hyvin. Perkeleellisesti väsyttää, ihan ku ois vetäny jonku loputtoman sadan vuoden vaellukselta tuntuvan marssin, mut ei haittaa, koska on tietoisuus siitä et suurin sonta on nyt takana. Aivan mielettömän upean avun sain ja oon saanut, monelta eri taholta Iiriksestä, sekä liiton oikeusapuneuvonnasta, useaan otteeseen. Ja sen tuen voimin oon jaksanu eteenpäin.
Kun valitettavasti se vaan on silleen, et tälleen paikallistasolla mm. sairaanhoitopiirin touhu on tosi tylyä, melkeinpä voisi sanoa julmaa, ja valitettavasti on myös niin et lääkärit, myöskään ylilääkärit, eivät ole tehtäviensä tasalla. Niin asiakashan se sitten on, joka kaikista näistä asioista kärsii. Ennen muuta siinä mielessä, että asiakkaan asioiden hoito viivästyy ja viivästyy, koska lääkärit ei vaan hoida hommiaan sillonkun niiden pitäis. On se kuulkaa jännä juttu et näin voi olla, ja ikävä kyllä kai aika mones paikkaa onkin, ottaen huomioon sen, et aika paljon esim. lääkäreille maksetaan siitä, et he hoitais työnsä vastuullisesti.
Ja sit semmonen pikkujuttu, et sairaanhoitopiirin näönkuntouttaja, tai anteeks näönkuntoutussuunnittelija, sit meni ja irtisanoi ittensä duunistaan, niin tottakai se vaikuttaa myös siihen miten asiakkaan paperihommat hoituu. Vai hoituuko ollenkaan. Mie sit tipahin tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Vaikka viimeisellä tapaamiskerralla näönkuntouttaja niin vakuutti, et hän hoitaa hommat silleen et miun asiat on hoidossa, ja että en tipu tyhjän päälle. No, ei voi muuta sanoa kuin sen et eipä menny homma niinku Strömsössä, ja sain osakseni ihan jotain muuta.
En oo kuntoutuksesta täällä just mitään puhunut, syystä että on ollut aika vaikee yhtälö koko paikallistason kuntoutus. Ehkä voin jatkossa, jotain siitä haastellakin, mut palataanpa siihen. Semmost settii oli sairaanhoitopiirin järjestämä kuntoutus, et pitää ihan oikeesti funtsia, varmaan aika pitkäänkin, et mitä ihmettä se kuntoutuksen nimikkeellä, tai sen nimikkeen alla, tapahtuva touhu oikein olikinaan. Eli palataan asiaan joo. Sit joskus.
Niin tämmösii sit kun kävelet läpi, samalla kun yrität sopeutuu siihen et oot sairastunut ja sen myötä vammautunut, ja sit se taho jonka pitäis sinua tukea, eli nimenomaan näönkuntoutus, osoittautuukin vähän joksikin muuksi, niin kyl siin alkaa happi loppuu aika nopeella. En tarvii elämääni toista äitiä, enkä ketään tai mitään kontrolloimaan miun asioita, vaan se mitä tarviin on rinnalla kulkeminen ja läsnäolo.
Näitä asioita oon saanu Iiriksestä. Todella selkeästi ja vahvasti. Niin vahvasti, että on ollut hyvin turvallinen olo. Tässä mielessä kaikki on aivan mielettömän hyvin, ja paremmin kuin hyvin, ja oon syvästi kiitollinen jokaisesta eletystä hetkestä. Myös niistä vaikeista kohdista. Koska, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, vaikeiden kohtien läpielämisen kautta osaa oikeesti arvostaa hyvää sit ku hyvä osuu kohdalle. Kun ensin on saanu paskaa, ja roppakaupalla. niin sit kyl erottaa hyvän kun sitä osakseen saa. Ja osaa jatkossa tehdä valintoja sen mukaan.
Ja eihän täs vielä kaikki, kun ne taxii-hässäkätkii sit iski päälle silleen isol vaihteel. Et ihan voip sannoo, et on yhen näkövammasen elämäs ollu kyl ihan riittävästi säpinää kuluneen kevään aikana.
Taxii-hommeleist sen verran, et mie ratkaisin asian sit sillä tavalla et lähin tekee koko hommast lehtijuttuu. Oli aika haastava setti, siis varsinkin taustoituksen ja taustatietojen kaivamisen osalta, kun tällä näkökyvyllä ei moni asia suju enää niinku Strömsössä.
Ens viikol ilmestyy miun kirjoittama taxii-juttu Näkövammaliiton Airut-lehdessä, ja tulihan tuota ihan tosissaan suoli rullalla tehtyy hommii asian parissa. Kun sen homman tiimoilta nimittäin selkis pari juttuu, ja osoittautui et Sosterixil ei sit tosiaan ookkaan nii puhtaat jauhot pussis ku mitä sieltä mielellään on annettu ymmärtää. Ja tapasin joo Vammaispalvelun päällikön ja Sosterixin sosiaalipalveluiden ylimmän pomon, tulosaluejohtajan, lehtijutun tekemisen tiimoilta haastattelun merkeissä, ja nää kaks tyyppii on sit tosiaan vastuussa koko taxii-muutoksesta. Ja ikävä kyllä on sanottava, että heil ei oo mitään realistista käsitystä siitä, mitä nää jutut aiheuttaa, siis tämmöset taksimuutokset, Vammaispalvelun asiakkaan elämässä, ja kyllä on melko ilmeistä myös se et eipä heitä paljoo myöskään kiinnosta. Puheet on yhtä, mut teot ja toiminta on täysin toista. Vahva ristiriita ompi näiden kahden asian välillä.
Niin tämmös kaikkee tääl on tullu teluttuu, tässä kevään ja alkavan kesän aikana. Nyt oon nää hommat vihdoin ja viimein ohi, ja ylipäänsä kaikkien näiden muutosten myötä mitä tääl on tapahtunut, on todella pitkästä aikaa semmone olo et elämä voittaa. Ja isolla liekillä.
Ja nyt sit yhtäkkiä, kaiken halavatun sirkuksen jälkeen, eletäänkin jo kesää! On lämmintä ja kaikkee! Nii oon sit vaan ollu ihan hoomoilasena täällä, ja tehny sen minkä oon jaksanu, puutarhassa ja millon minkäkin muun asian suhteen, ja yrittäny antaa itelleni sitä aikaa ja tilaa lepäämiseen, mitä oisin jo viime syksynä tosi kipeästi tarvinnut. Mut se ei vaan ollut mahdollista, hyvin monesta eri syystä johtuen. Nyt se on mahdollista, ja vihdoin on rauha, myös sisäisesti, hyvin hyvin monen ison asian – ja muutoksen – suhteen ja kanssa, joita tässä viime syksystä alkaen/lähtien on saanut/joutunut elämään läpi. Vihdoin on rauha, ja on niin siunattu asia että ollaan tässä, juuri nyt, alkavan kesän kynnyksellä.
Tähä loppuu viel vähä kuvii kasveist ja kasvihommeleist.
Kiva ku kävit kurkkaa blogii ja mahtavaa päivää siulle!!! Toivon siulle myös mitä mahtavinta kesän aikaa, ja kaikkea sitä mitä itse omaan kesääsi toivot läsnäolevaksi! Sydän!
Kuvassa taimia ulkoilemassa kevään viileydessä, siksi pohjalla on styrox-laatikot.Joskus muinoin ulos istettu jouluhyasintti on edelleen hengissä. Sieltä se vaan nousi hangen alta ja kukki niin kauniisti.Vähän jotain uuttakin yritän opetella, eli tällä kertaa chilien kasvatusta. Ihan putkeen ei oo menny, kirvat ovat valitettavasti olleet riesana. Mutta vielä on taimet hengissä!Lisää chilin ja paprikan taimia. Jotka ovat nyt jo paljon isommissa astioissa ja ulkona lämpimässä paikassa. Kirvat hävisivät kun taimet pääsivät ulos.Kasvihuone on suhteessa aika pieni, mutta täysin riittävä tämän huushollin tarpeisiin. Tässä kuva kasvihuoneesta sen jälkeen kun ensimmäiset asukit eli tomaatin taimet pääsivät asettumaan paikoilleen. Kuvan ottamisen jälkeen on tapahtunut hurjaa kasvua. Elämän voima on ihmeellinen!Kuvassa esikasvatuksessa ollut hampun taimi. Lajike on Finola F1, eli kyse on öljyhampusta, eli jalostetusta lajikkeesta, jossa huumauainepitoisuudet eivät ylitä sallittua rajaa. Näin ollen kotiviljely on sallittua. Hamppua kokeilen nyt ensimmäistä kertaa hyötykasvina, sen pitäisi auttaa rikkaruohoihin sekä parantaa maaperän laatua.Kuvassa öljyhampun kukinto.
Jo vain, rakas päiväkirja. Alakaa vihertee, silleen pienesti ja hennosti, mutta vihreetä on jo näkyvissä ❤
Tässä nouseepi uutta elämee! Ai mite pientä 😀 Mutta niin vahvaa! Mustasilmäsusannat sieltä herräilöö elämän sykliin ❤
Laitoin tuossa männäpäivinä varmaan satakunta siementä multiin. Aiemmi oon semmosta kylvölauttoo, tai lautasta, yrittänä, mihin siemnet laitetaan lautaselle, tai syvempää astijaan, rei’itetyn muovikelemun alle. Ja sielä on paljo kosteutta, vaikka sitten kostutettu talouspaperi piälä. Mut se on vua tosiasjat tunnustettava. Ei näilä silimilä, tai tällä yhelä silimälä, ennee semmone homma tälle tarhurile toimi. Voe elämä. Mutta ihan kyllä voep myös sannoo, että mie turroon mieluummin mullan kansa, on nii ihana tunne ku suap hiplata multoo ja siementä sinne lykkii. Nii ei se kylvölautase menetys tässä nyt nii kovi kirpase. Ihan kylä kiva ol huomata, että on joku asija mikä ei kirpase. ❤
Tässä ol kylvölaatasviritys, mutta ku mie en vua ennee niä. Parit piiperot sieltä iha itämään lähti, noista lokeroista jotka on nimetty eri lajikkeile, ja sain ne pelastettuu multiin kasvammaan. Mutta pari idätystä hajos näppihe kun en vua nähny kunnolla. Ja siinä se itu sitten mäni rikki.
Kylä on tehnä syvämmelle hyvvee tää viherrys. Kaikenlaise turbulenssi jäläkee. Sosterix ja taxii-jutut on ollunna mielessä joo, ja laitoin päättävile tahoile Vammaispalveluun ison pitkän ja oikee tuikeen viesti, ihmetelköö sitä nyt sitte, jos hyö niitä etes lukkoo. Heleppoha semmone sähköposti on ohittoo. Mutta ihe oon tyytyväine, nyt mäni palaute sinne minne pitikii, ihan oikeesee osotteesee. Ja semmosella iänelä, että kyllä varsin mäni pointtikii perile. Vastoopko sieltä kukkaa ikinä, sen näkö männessään. Oon tyytyväine siihe, että omala nimelä kirjotin, ja että varsinnii sanoin sen että “jokaisen kirjoittamani sanan takana seison.” Ja sitten losautin koko paketin auki. Ja pistin vastuut sinne minne ne kuuluu. Hyö ite ovat tämän tien valinneet, tuhannen ihmise puolesta. Nyt on aika kahella peiliin.
Yks ei taija peiliin kahella, vuan jättää aiheuttamasa sotku muile. Haapala nakuttelloo kolumnissaa päällimmäisijä tunnelmija auki asijaan liittye. Aatelkee, yks immeine sai tämmöse kalapalliikin ja helevetin possaka aikaseks taksilain uuvistuksela, ja monen tuhanne ihmise elämä on männy helevetiks tän takija. Ja nyt sitte ite lähtöö litomaan paremmile kalavesile. Että heippatirallaa vua Bernerile. Kiitti kaloista! Ai jumalauti että siun kättes jäläkiä tiälä kuule eletään läpi, hyvi konkreettisesti.
Muutakii on ollunna. Mutta niistäpä ehkä myöhemmin. Viherrys on nyt piällimmäisenä, kun tästä niin suap sitä tarpeellista ravintoo. Syvänkii rauhottuu ja nakuttaa hittaammin. Rennommin ja letkeemmin.
Tässä tulloopi tabascoo. Se on niinku chilin alalaji. Ikinä en oo moista kasvattana, niin nyt sitte opetellaan. Aiku tuntuup mukavale! ❤
Avu vastaaottamista on tullunna mietittyy aika paljo. Ku tuntuup siinä niinku haastetta piisoovan. Se on kylä tiukassa että yksi pittää pärjätä, ja ihe kaikki osata. Ihan kaikki. On nii hito hyvät mallit siihe suana isommilta omenapuilta, että tää pikkuhippiomena ei oikei muuta oo oppina. Nyt ku oot sokko, niin niinku pakko oppija. Mut eiku sitä vua on hito pitkäle mänty sokkonakkii sillee että “mie ite ja mie ite”. Keneltäkkäähä en mittää vastaa ota. Tietäjänkii torppaan aina ku mahollista. Ja jos ei onnistu, nii sitte lähetää sieltä ovet paukkue litomaan. Se ku o aika hyvä vainuumaan kaikenlaiset torppaukset, sun muut jutut, nii siitä tahtoop jiähä kiinni verekseltää.
Kaikkiha tietää VETin. Paitsi mie en tienny. Opin että se o semmone terapiatittelintuure isoista painavista sanoista: “vaativan erikoistason terapeutti”. Miun ystävä kävi tiälä olemassa, ja naureskel miule, silleen veikeesti kahellen ja muikeesti hymmyillen että “sie oot VET”. Mie olin että täh. “No oot oot. Vaativan erikoistason TORPPAAJA.” Sitte se rykäs siihe perrään että “siula on läheisyyen kansa vissii vähä juttuloita, että ei meinaa immeiset oikein piästä lähele”. Miula män siinä vaiheessa karhumallas viärään kurkkuun, ja tais osa lentee hangellekkii. Hitokseen kiva ku on kavereita! Ai että!
Että siinä sitä immeinen sai tuassiisa kuulla olevansa. Eihä tuoho mitä voinu sannoo. Tottuus on aina semmone, että se hiljentää, ku ei siihe oikei mittää voi sannoo, varsinkaa sillo jos ei miellytä ❤ Että silleesä miustakii tul VET, mut ei kuitenkaan niinku virallise terapiataho edustajana, vaan enempi niinku torppaaja hommii erikoistunneena asijakkaana. Voi kyynel! Näi sitä oppii ihestää iha uusija puolija!
Oha se myönnettävä tuo viherryksenkii kansa että se on silleesä, että siinä suap tuhertoo iha rauhassa. Ei tarvihe miettii männöökö kasviloila herne nennään millo mistäkii syystä, tai mistä suunnalta tulo turpaan tai kuka käyp ilikeeks. Ja tulloo noi ylpiäsä hyvä olo ku suap hiplailla kasveja ja multoo. Ja miel rauhottuu iha hirmusesti. Mutta helepost siihe suattaap myös erakoituu, varsinnii ku on tuon taxi-hyöväyksen kansa tuommosta paskoo. Että ei ees haluva ajatella koko asijoo, saati sitten kyytijä soitella. Noh, pittää vua yrittee hyövätä, pien pala kerrallaan.
Rypemise hetkinä oon miettinä aika paljo sitä, että voipko siihe uskoo että se mitä yks immeine sai aikaseks, yhelä piätökselä, on täysin korjattavissa. Välilä se tuntuu niin mahottomalta tässä muassa, ja mualimassa uskoo, että kyllä niitä asijoita voip muuttoo. Ku ylläältä päi rikkovat kaike, ne kenen pitäs tietee paremmin. Mut hyä vaa rikkovat, ja sit juoksevat karkuu vastuitaan. Tätä on tuassiisa tullunna mietittyy. Päättäjie roolija tässä kaikessa.
Kyllä se vua aina vaikehe kohtije ja epäusko jäläkee siltä tuntuu, että asijoihi voip vaikuttoo. Vaikka se mite mahottomalta näyttäs. Siihe suattaa aikoo männä, ehkä pitkäkii tovi, mutta en voi muuta ku uskoo että paskatkii päätökset on korjattavissa. Pitää vua löytee oikeet keinot. Melskoomine ja riitely ei auta kettää eikä mittää. Tiukka asialinja pittää olla, ja sitkeesti pyssyy asija juuressa kiini. Eikä säikähtee mittää, eikä kettää. Ja tiukasti vua etteenpäin, oma asijasa kansa. Muutki herree siihen kaveriks rinnalle kulkemmaa, ku huomoovat että hitto tuoha o tosissaan, ja että kyllä sitä voip vaikuttoo kun vua yrittää.
Ihe aion selevittee tuota taksilakija, ja sen kiemuroita. Ja sitä, millä lailla tämmöne Sosterixin taksiuuvistus on oikeesti lailline, vai onko. Suapko immeisten yksityisyyttä rikkova kimppakyyvveillä? Suapko immeisten liikkumisen vappautta rajottoo tuolleesa, niinku taxissa nyt rajotettaa tuo osotteen vaatimisen tiimoilta. Pysähtyyhän herraisä tavan taxikii sinne minne asijakas haluvaa, eikä asijassa oo mittää ongelmoo. Nii kyllä on nyt jossain jottai mättää ja isosti. Tähä kaikkee mänö varsi hirmusesti aikoo, mutta mänköö. Onpaha sokolla jotakii tekemistä josta vois hyötyy monet muutkii immeiset. Että jos just sie joka tätä luvet, satut olemaan Bernerin taksilain asijantuntija, ja siula ei oo just nyt muuta tekemistä niin viskooppa meililä kiitos, ja kerro miule mistä löyvän asijasta lisätietoo ja mistä löytyy asijaan erikoistunut asijantuntija taho, niinku vaikka joku oikeusoppinut, keneltä voip kyssyy neuvvoo huokeilla kustannuksilla. Kiitos!
Herneet ne o lähtenä hyvästi kasvuu. En tiijä mitä näilä tien, mutta hitokseenko kiva näitä on hiplata! Aijjai! ❤
Kiitos ku kävit kurkkaa blogii! Kaunista päivää siulle! ❤
Kalapaliikin jälkeen aina vähä kalavajetta. Jossai pitää uusia fisuja synnytellä ja kasvatella. Oon ehkä universumin lottovoittaja, ku asun Metsäkodis.
Nosta vettä. Kanna vettä.
Zen.
Mieli lepää ja sydän sykkii. Tasaiseen tahtiin. Yhtään ei käyrä viuhdo tai vinguta ylimääräistä kurvia. Ai että. Onnenmuija.
Pilko puita. Kanna puita. Roudaa puita.
Kuvassa ystävän tekemät lapaset.
Ja lapasetkii tuommoset mansikat! Löysin ne postilaatikost yks kerta, ku potkukelkalla sinne päräytin kahtomaan oisko saalista. Ai että ❤ Iha minuu varten neulottu, rakkauvella. Vähä piti itkee tihrustaa. Alpakavillaa. Änkyröin, et ehä mie voi noi hienoja käyttee, ku tuhrautuuvat heti. “Ne voi pestä, käyttöö varten ne on tehty!” Aika täpäkkä vastaus kilahti takaisin melkein samoin tein. Se on täpäkkä täti, se miun Ystävä. Roomalaisil töissä, toisel puolel Suomee, mut sydän on kyl puhasta gallaialaista kultaa ❤
Että selevä. Käytetää nyssi lapasii. Ja joka paikassa ne onkii ollu mukana sen jälkeen. Autolla ku ajo, nii en voinu lapasii käyttää. Lipeksivät ratissa. Nii on täs nyt yks kaunis asia mikä on autosta luopumisen myötä tullu eläväks. Lapaset on tullu uuestaan miun elämään. ❤
Sokea. Piste. 