Sokeuduin syksyllä 2018 äkillisesti puhjenneen silmänpainetaudin eli glaukooman seurauksena. Lääkäri(e)n mukaan tauti on kehittynyt pitkään, mutta se ilmentyi hyvin äkillisesti. Ehkä joskus myöhemmin kerron miten. Käytännössä silmiin kehittyi painetta, jotka tuhosivat näköhermoja. Näön menetys on sen verran laaja, että vaikka vielä on vähäinen määrä näkökykyä jäljellä, olen virallisesti näkövammainen ja sokean statuksella.
Glaukoomaa hoidetaan silmätipoilla ja painelääkkeillä (pilleri). Näköhermojen vaurioituminen on länsimaisen lääketieteen mukaan peruuttamaton.
Mikäli sinua kiinnostaa sokeus ja miten se määritellään, ole hyvä ja tutustu esimerkiksi Näkövammaisten liiton sivuihin.
Kaiken tämän tapahtuessa olin 41-vuotias.
Nyt, reilut puoli vuotta myöhemmin, yritän toipua elämäni suurimmasta traumasta. Hieman on haastetta piisannut.
Asun Savonlinnan seudulla, maalla. Korvessa. Kuitenkin sillä tavalla korvessa, että naapurit ovat lähellä, ja kaupunkiin eli Savonlinnaan on kohtuullinen matka. Olen tehnyt hartiavoimin töitä sen eteen, että voin asua tässä paikassa. Sokeutuminen ei muuta suunnitelmia asumisen osalta millään lailla. Olen elämäni aikana asunut pääkaupunkiseudulla, yhdessä toisessa isommassa kaupungissa jossa opiskelin, sekä ulkomailla. Savonlinnan seudulle tulin aikanaan takaisin, koska halusin tulla takaisin kotiin. Ja olla ja elää täällä. Rakentaa elämän tänne. Ei mennyt mikään silleen kuin ajattelin, saati siten kuin toivoin, mutta täällä olen edelleen. Metsän syli on paras koti, etenkin tällaisessa elämäntilanteessa, jossa voimavarat ovat kortilla, ja niille pitää saada täydennystä joka päivä. Luonto on minun laturini ja suurin parantajani.
Blogissani pyrin kuvaamaan elämää ja arkea muutoksen keskellä. Millaista on kun yksi aisti himmenee ja lakkaa toimimasta? Äkkiseltään voin vastata, että minulla on erinomainen kuulo. Ja kun sanon erinomainen, tarkoitan sitä, että kuuloaistini on todella terävä. Kuulen esimerkiksi metsän sekä sieltä tulevat äänet, todella hyvin, pienetkin rapinat. Joten asuminen keskellä metsää on viimeinen asia mikä pelottaa. Luonto on ystävä, vanha tuttu, joka ottaa aina avosylin vastaan. Ihmiset tässä enemmän arveluttavat, aina ajoittain. Sokon on kuitenkin pakko oppia luottamaan, myös kysymään apua ventovierailta, joten onhan tässä melkoiset perusharjoitukset menossa monen asian suhteen.
Mitäs muuta. Ainii. Mie siis tein viestintää työkseni, olin mm. yksin yrittäjä useita vuosia, ja tein sen sekalaisia viestintähommia ja toimittajan hommia. Oon myös opiskellut alaa. Eli tää kirjoittamis- ja viestimishomma on vähän niinku verissä. Ja kaikkia keitä ottaa päähän puhekielinen tyylini kirjoittaa: voi hitsi. Ei mahda mitään. Mie puhun suomee ja savvoo, ja savonkarjaloo, niinku tiälä savonlinnan seudulla puhutaan. Ja tuun aina puhumaanki. Oma blogi on oma blogi, ja näillä mennään. Jos pilkun päällä haluat seistä nyt, suosittelen Pirkko Leinon Hyvää Suomea -kielioppikirjaa, tai sitten esim, Kielikellon verkkojulkaisuihin tutustumista!
Sokea. Piste. 