Kuljetuspalvelusoppa osa X

Hyvvee huomenta, ja kaunis huomen onkii! Sydän! Kylläpä meitä nyt on hellitty lämmöllä, sydän! Tomaatti kiittää, ja ihan oikeesti muuten kiittää, koska tomaatti erityisesti on lämmön rakastaja. Toisin kuin kaali- ja salaattikasvit, jotka tykkää vähän viileämmistä keleistä. Ja ehkä kurkkukin silleen, että kurkulla on tuo kosteusprosenttipuoli se mistä se kiittää erityisesti. Eli että on saunamaisesti kuumaa ja kosteaa.

Kuvassa kimppu kieloja maljakossa.
Kuvassa näkymä kasvimaalta. Raparperin vieressä kasvaa herneitä ja herneiden vieressä salaattia.

Nonni, siinähän ne tärkeimmät tulikin, eli puutarhanhoidollinen sepustus. Joo, on täällä oltu puutarhahommissakin käsiksi, tottakai ja tietenkin, ja mitäs muutakaan, mut on täälä touhuttu kaikkee muutakii. On semmone niin sanottu positiivinen sykli ollut menossa, jo pidempään, että asiat luistaa ja menee eteenpäin. Oikeesti, eikä vaan semmosta että kuvittelee että joku juttu lähtee wörkkii, ja sit se kuitenkin tyssää siihen. Ja tuo Esteetön Savonlinnan seutu -sivusto, jonka jokin aika sitten laitoin pystyyn, on kaiken tämän ulkopuolella ihan oma juttunsa, ja projektinsa, jonka tekeminen on tietenkin älyttömän kivaa ja mielenkiintoista. Koska saa tavata ihmisiä, ja jutella ihmisten kanssa erilaisista esteettömyyteen ja saavutettavuuteen liittyvistä haasteista, ja ylipäänsä matkailusta ja sen sellaista.

Ja sit tietysti se semmoinen iso ja painava asia, joka käynnistyi yli vuosi sitten, eli kuljetuspalvelusoppa, spesifisti liittyen Savonlinnan seudun/Sosterin alueen kuljetuspalvelualueen omavastuutaksoihin, on nyt nyt nytkähtänyt eteenpäin. Miehän tein reilu vuosi sitten asiasta juttua Näkövammaisten liiton Airut -lehteen, tässä linkki juttuun olkaa hyvät!, ja jutun lopussa todetaan että asiasta on tehty kantelu Aviin. Ja tuon jutun teon, sekä kantelun jälkeen, tässä on ollut yhtä sun toista, ja nimenomaan epämiellyttävää sellaista, liittyen kuljetuspalveluihin ja niitä ylläpitäviin tahoihin. Nimenomaan sosiaaliviranomaisiin sekä Mikkelin Taksikeskukseen ja erityisesti tapaan jolla molemmat tahot Vammaispalvelun asiakkaita kohtelevat. Ihmisten kohtelu on tässä nyt se avainsana, ja avainasia. Eli Ja silloin kun ihmisiä kohdellaan kuin paskaa, ylimielisesti, ylenkatseellisesti, asenteellisesti ja sen sellaista, voi sanoa että instanssien ongelmat kulkevat syvällä, jos ja kun tällaista asennetta löytyy esim. taksinvälityskeskuksen asiakaspalvelusta ja sairaanhoitopiirin sosiaaliviranomaisilta. Ja täällä syvässä idässä, susirajan seutuvilla, näitä asenteita kyllä löytyy. En tiiä liittyykö itä tähän mitenkään, mut syvyysulottuvuus kyllä liittyy, niinku peräsuolimielessä, ja silleen et jokin on niin syvää että aurinko ei sinne todellakaan paista.

Ja silleensähän se männöö, että kun jutut on syviä, niin ei niistä sitten jaksa kirjoitella, saati koko ajan jaksa niitä pyöritellä arjen elämässä, niinkun näitä kuljetuspalvelujuttuja, koska ne vie ihan hirveästi energiaa. Varsinkin, kun on tietoisuus siitä, että Aviin on laitettu kantelu, ja ainoo mitä voi tehhä on vaan ootella että mitä Avi ottaa kantaa. Hötkyyminen ja sen sellainen ei auta millään lailla.

Niin siinä sitten kävi, että tein kuljetuspalvelua käsittelevän/koskettavan kantelun vuosi sitten kesäkuun alussa, ja yli vuosi meni siihen että viranomainen reagoi asiaan. Jossain vaiheessa kevättä otin Aviin yhteyttä ja kysyin että mikä on meininki, koska 10 kk oli asian kanssa mennyt. Ja heidän oma arvionsa oli, että kantelujen keskimääräinen käsittelyaika on 8 kk. Niin kas vain nyt sitten, kun tuli pikku korona, ja vähän sotki palettia.

Mutta nyt, viime viikolla, asia nytkähti eteenpäin. Avi on tehnyt päätöksen/ratkaisun, ja asia alkaa selkiytyä. Mikä tärkeintä, Avi otti keissin itselleen käsittelyyn! Tekemäni kantelu on nyt saatettu päätökseen, sillä Avi aloittaa asiasta oman tutkimuksensa. Toivon, että tämä tarkoittaa sitä, että asia pengotaan läpikotaisin. (En tiedä Avin työskentelymetodeista mitään, joten en uskalla kommentoida asiaa enempää. Toiveitahan saa aina esittää, eikö!)

Yli vuosi meni siihen, että päästiin tähän pisteeseen. Milloin asiassa mahdollisesti tulee ns. lopullinen päätös, eli että Avi saa asian (kuljetuspalvelun omavastuutaksat) tutkittua, siitä ei ole mitään käsitystä. Mutta se, että Avi ottaa asian käsittelyynsä, eli käynnistää asiasta oman tutkinnan, on tietenkin vahva signaali siitä että asiassa on jotain. Ja tähän nyt sit kaikki ne klassiset sanonnat “ei savua ilman tulta” ja sen sellaiset. Sosiaaliviranomainen Sosterissa on koko tämän ajan tiukasti kieltänyt sen, että asiassa olisi mitään perää, ja tiukasti ohittanut koko asian. Millään lailla ei ole Sosiaalipalvelujen johto ottanut kuuleviin korviinsa tätä taksa-asiaa. Ja he siis aidosti pitävät oikeutettuna sitä, että kuljetuspalvelun omavastuutaksoja voi tuosta noin vain korotella. Vaikka näinhän ei ole, koska asiakaspalvelulaki sanelee nimenomaan sen, että kuljetuspalvelun omavastuutaksat eivät saa ylittää julkisen liikenteen taksoja. Piste.

Aivan käsittämätöntä on sosiaaliviranomaisen touhu. Aivan käsittämätöntä.

Suhteessa kaikkeen asian tiimoilta läpielettyyn, joka on ollut painavaa, raskasta, valotonta, synkkää ja sitä ihtiään, nyt on hyvin kiitollinen olo kun elämme juhannusviikkoa läpi, ja posti kantoi hyviä uutisia Avista. Pitka, siis niin pitkältä tuntunut prosessi on tietyiltä osin saatettu päätökseen, ja asia nytkähti eteenpäin. En kiinnity asian lopputulokseen, toivon vain oikeudenmukaisuutta. Ratkaisu tulee sitten joskus kun tulee. Sitä on turha miettiä nyt. Pääasia on se, että asia on nyt siellä käsittelyssä, ja että sosiaaliviranomaisen omavaltaisuudelle laitetaan rajat, ja että heKIN joutuvat toimimaan lakien mukaisesti. Ei Sosterissa mitään omia lakeja ole, ihan samat lait siellä pätee kuin muuallakin.

Tarkoituksella en kirjoita asiasta enempää yksityiskohtia, koska etenkin nämä kuljetuspalvelu-asiat ovat sellaisia että nämä tuntuvat hämmentävän ihmisiä, joilla ei ole tietoa näistä asioista. Ja ihan päättäjilläkin, esimerkiksi Sosterin kuntayhtymän hallituksessa, menee sekaisin Kela-taksi ja kuljetuspalvelu-taksi, jotka ovat kaksi täysin eri asiaa. No takseja kumpikin juu, mutta ajot ovat täysin eri teemaisia, ja näitä ajoja sanelee laki. Eli kyseessä ei ole mikään pikkujuttu, vaan taustalla on oikeasti lainsäädäntö. Joten se, että esimerkiksi kunnan tai kaupungin Vammaispalvelun kuljetuspalvelua uudistetaan, kuten täällä Savonlinnan seudulla tehtiin, on todella iso juttu. Ja siinä tarvitaan lakien asiantuntemusta. Ja luulisi, että sosiaaliviranomainen sellaista hommaisi, jos ei omasta takaa sellaista ole. Että homma hoituisi niin sanotusti juridisesti oikein. (Kun onhan kaupungeilla lakimiehet yms., ja luulis että sairaanhoitopiiri sais ja vois heidän palvelujaan jollain lailla, vaikka sisäisenä siirtona, saada käyttää. Niinhän sitä luulis.) Mutta totuus on Suomen maassa monin paikoin aivan toisenlainen, ja todella moni ihminen on saanut kärsiä ja joutunut kärsimään nimenomaan kuljetuspalveluun liittyvien asioiden vuoksi. Tämä on vähän niin kuin sote-muutos on ollut valtakunnan tasolla useille hallituksille, eli iso ja kavala ansa, joka saattaa nykäistä maan alta. Kuljetuspalvelu on monille kunta- ja kuntayhtymäpäättäjälle samantyyppinen asia: ehkä hieman iso ja pelottava, josta ei ymmärretä paljoakaan. Taitaa olla monelle sosiaaliviranomaistahon edustajallekin näin, valitettavasti.

Mut joo. Tämän tilannepäivityksen myötä voin helpottunein sydämin kulkea kohti keskikesän juhlaa ja siitä kohti syventyvää ja kypsyvää kesää. Sydän! Juttelin puhelimessa sen Avin ylitarkastajan kanssa, joka tätä asiaa käsitteli, ja vie eteenpäin, ja olo on syvästi helpottunut. Hyvin ystävällinen ja kuunteleva henkilö, jolla on erittäin laaja lakien tuntemus sekä osaaminen. Olen valtavan helpottunut, koska kyllä se on niin että oma luottamukseni kaiken maailman viranomaistahoihin on syvästi rapautunut tässä oman sairastumiseni matkalla. Kun olen tuota kusipäisyyttä ja asioiden hoitamista vasemmalla kädellä osakseni Sosterista saanut, ämpäritolkulla, myös Näönkuntoutuksesta, niin ei voi sanoa muuta kuin että eipä oo luottoa. Ei millin vertaa. Avin yhteydenotto oli kuitenkin aivan muuta, ja sain hyvin tyhjentävät vastaukset kysymyksiini ja ennen kaikkea ystävällisen neutraalia asiakaspalvelua, ilman jotain ihmeellistä vammaisasenteita, joita sosiaali- ja terveysviranomaisten edustajien taholta aina hehkuu ulospäin. Se on kyllä ihme juttu heillä, oikea ammattitauti, tai voisko sanoo penikkatauti, kun eipä se oikeesti kovin asiallista ole asiakaskuntaa kohtaan.

Tähän loppuun vielä tämmönen puujalkavitsimäinen kuva: miten näkövammainen tyyppi hoitaa puutarhaa? Ja esimerkiksi tunnistaa kasvien väliset rivivälit? No silleen, että taatusti tuntuu, siihen pisteeseen asti että vaikka kompastuu!

Kuvassa kuva kasvimaalta, jonne on aseteltu paksuja koivukeppejä merkiksi erottelemaan kasvien väliset rivivälit.

Ja ihan lopuksi vielä kuva kesäiseltä Kerimäeltä, pääsin käymään siellä pari viikkoa sitten. Kirkko oli paikallaan, ja Kahvila Kaivopirtti myös! Siinä on muuten kahvila, jossa on terassi silleen et sinne pääsee myös pyörätuolilla, sinne talon toiselle puolelle! Wc-hommelista en oo ihan varma, että löytyykö sieltä inva-wc, mut hei selviää soittamalla ja kysymällä! Facebookista heidät ainakin löydät! Ja tuo maan mainio näkymä kirkolle avautuu Kaivopirtin terassilta!

Kuvassa Kerimäen puukirkko, maailman suurin puukirkko.

Hyvvee kessee kaikille! Sydän! Kiitos kun kurkkasit blogii!

Kevättä, vihdoin! Ja uus blogi!

No sori, kun ei oo kuulunu päivityksii. Oon mie hengissä. Mut vähä semmost kitumista on ajoittain ollut. Sitä ku elää symbioosissa täällä maan ja metsän kanssa, ja sitku on tämmöne kevät, et lumet häipyy älyttömän aikaisin, ja on vaan kylmä kylmä kylmä ja kylmä, niinku koko ajan, niin alkaa kyllä syödä naista. Ihan tässä murrekin häviää, ja katoaa, ai kauheeta!

Mut oon mie saanu luotuu uutta elämää, kahtokee vaikka!

Kuvassa on pieni valkoinen taimilaatikko ikkunalaudalla kirkkaassa auringon valossa. Laatikossa on basilikan ja tomaatin taimia.
Basilikat siinä paistattelevat auringossa. Vieressä kaverina taitaa olla tomaatin taimia.
Kuvassa on lähikuva pienestä tomaatista, jonka varressa kasvaa hedelmän raakile.
Kuvassa pieni tomaatin taimi, jossa ensimmäinen raakile jo ilahduttaa suuresti!
Kuvassa on auringon valossa paistattelevat tomaatin taimet.
Kuvassa rykelmä tomaatin taimia paistattelee ikkunan ääressä kevätauringon valossa.
Kuvassa harmaan valkoinen kissa istuu pöydällä ja katselee kastelukannua.
Kuvassa kissa istuu mietteliään näköisenä pöydällä, auringon valossa, kastelukannua tuijottaen. Käynnissä ehkä pohdinta siitä, kannattaisiko tunkea käpälä kannuun. Emäntä totesi siihen, että ei kannata.

Tämmöttissii. Oon mie vähän muutaki askarrellu, ajankuluks ja silleen. Nyt on ihan uus blogi, käy kurkkaa: Esteetön Savonlinnan seutu. Blogissa lähestytään Savonlinnaa ja lähiseutukuntaa esteettömän liikkumisen ja matkailun näkökulmasta. Mie ihan ite toimin koekaniinina, eli käyn testailee ja tsekkailee paikkoja. Siks, koska tämmöne on oikeesti tarpeen. 2020 -lukua eletään, ja Suomen matkailu on aivan älyttömässä kuopassa esteettömyys- ja saavutettavuus -asioiden suhteen. Niinku tää maa on muutenkin, siis monessa muussakin asiassa. Tämä on tosiasia, koska ns. normaalit terveet ihmiset elää niin erillään “meistä vammaisista”, et moni ei vaan tajuu ottaa erilaisuutta huomioon, koska kosketuspintaa ei ole.

Semmost se on, Mut Savonlinnan seudulla on paljon hienoi juttui, ja Olavinlinnan sisäpihallekin pääsee kuulkaa nykyään pyörätuolilla. Ja kuulinpa myös, että Oopperajuhlillaki on oma pyörätuolikatsomo! Vinde! Tää on oikeesti edistystä, koska linnahan on siis ehta keskiaikainen sotalinna, ja sen mukaista on liikkuminenkin siellä, et siinä ei todellakaan mitkään esteettömyys- ja saavutettavuusjutut oo millään tasolla mahdollisia, kun huomioidaan muinaismuistolaki ja sen sellaiset asiat linnan remontteja yms. juttuja ajatellen. Mut oikeesti tosi hienoo, et linnan pihalle ja oopperaan pääsee! Jei!

Kiva ku kävit kurkkaa blogii ja hyvää kevättä siulle! Sydän!

Naistenpäivee!

Hyvvee huomenta vuan mualimalle!

Heti alkaa sormi vääntää murteeks. En tiiä onko savvoo vaiko jotakin sinnepäin, mutta on se vaan jännä juttu tää homma, että “vaikka miten yrität käyttäytyy”, niin ei onnistu suoralla suomen kielellä 😉 No mutta, näillä mennään. Miepä yritän suoristoo ajatukset, upean kevättalviaamun auringon valossa, niin josko nuo sormetkii suoristuis näppäimistölä. 😉 😀

Hyvää naistenpäivää! Ja sen myötä myös tämän vuoden ensimmäistä postausta. En tiedä onko tässä postauksessa mitään ns. hyvää (huumoria…), mutta naistenpäivää on tietenkin asiallista muistaa ja viettää. Hyvin maltillinen toteamus, etenkin kun otetaan huomioon mitä tulee naisten yhteiskunnalliseen asemaan ja kohteluun ympäri maailmaa, myös täällä Suomessa. Airut -lehdessä oli viime vuonna pt. Marika Mäkisen kirjoittama juttu aiheesta – vammaisen naisen näkökulmasta katsottuna. Tässä linkki Airut -lehden juttuun, olkaa hyvät! Niin, kuinka moni “terve” ihminen tulee ajatelleeksi, että on olemassa myös vammaisia naisia, joiden joukossa on niitä keitä asia ja teema, eli naiseus ja siihen liittyvät asenteet, etenkin asennevammat, voi koskettaa todella kipeästi.

Täällä vammaisuuden ja vammautumisen pariin laskeutuminen on edelleen käynnissä. Todennäköisesti asian käsittelyyn menee loppuelämä. Minähän olen siis myös vammainen, vaikka vammaa ei ulkopuolelta, eli silmiini katsoen, voi havaitakaan. Ulkoisesti näytän ns. terveeltä, jos nyt näin voi sanoa. Jos en itse avaa suutani ja kerro asiasta, tai jos laitan valkoisen kepin pois, kukaan ei pysty päättelemään että olen näkövammainen. Ennen kuin kompastun ja kaadun, tai kävelen päin jotakin ja satutan itseni. Siksi koska en näe.

Nämä ovat isoja prosesseja kävellä läpi, siis sisäisesti. Minun pitää jotenkin pystyä “tekemään” muodonmuutos ns. terveestä näkevästä ihmisestä, ja naisesta, näkövammaiseksi ihmiseksi. Ja näkövammaiseksi naiseksi.

Mitä teen, ja miten toimin? Jäänkö laskemaan ns. menetyksiäni, eli kaikkia niitä asioita jotka elämässäni ovat muuttuneet tämän muutoksen myötä? Ajokortin ja oman auton menetystä, vapauden menetystä (sokea usein tarvitsee saattajan, riippuen siitä mihin mennään ja mitä tehdään, eli kyllä voi sanoa että itsenäinen elämä on pitkälti mennyttä kun näkö menee), ihmisiä jotka elämästäni ovat kaikonneet kun ovat kuulleet mitä on tapahtunut, terveydenhuollon “ammattilaisia”, joilla ei ole ollut mitään kykyä kohdata ja käsitellä äkillisen trauman kohdannutta ja traumaa läpikävelevää henkilöä, mikä on ollut äärimmäisen traumaattista minulle, sosiaaliviranomaisia jotka… En tiedä mitä. Usein eivät ainakaan noudata lakia, vaikka lähtökohta tulisi olla se, että lain noudattamisestahan kaikki lähtee.

Mitä teen? Jäänkö laskemaan tällaisia asioita? Sillä nämähän ovat myös niitä traumoja, kaiken sen menetys mihin olet ns. tottunut elämässäni – näet, eli näkösi toimii ns. normaalisti, ja voit toimia itsenäisesti. Itsenäinen liike. Eihän sitä tule edes ajatelleeksi. Ennen kuin et yhtäkkiä näekään. Juuri tapahtuneen äkillisyys on se mikä traumatisoi, ja pahasti. Monella, joka kantaa esim. perinnöllistä silmäsairautta, on vuosia aikaa sopeutua tilanteeseen. (Ei se asiaa välttämättä helpota millään lailla, mutta silti.) Minun kohdallani kaikki kävi suhteessa melko nopeasti. Elämäni muuttui hyvin rajusti vain muutamien päivien aikana.

Niin. Mitä teen ja miten toimin? No, tähän asti olen mm. lähtenyt liikkeelle. Etsinyt, testannut ja löytänyt rajojani. Pyrkinyt elämään mahdollisimman ns. normaalia elämää. Rajoitteita on joo, mutta on mahdollista, siis aidosti todella hyvin paljon mahdollista että ne ovat pitkälti vain omassa päässäni. Tottakai fysiikan lait rajoittaa, samoin kuin fyysinen vamma, ja esim. autoa ei enää ajeta. Mutta lähtökohtaisesti, kun pohtii olemisia ja tekemisiä, voi kysyä mikä rajoittaa? Todella.

Tähän voi vastata maan mainion tv-sarja Raidin päähenkilön Raidin sanoin: “niinpä”.

Niinpä. Niinpä niin. Niinpä eilenkin lähdin ja menin, väsynein silmin, Savonlinnan Kulttuurikellariin, tuohon maan mainioon hengen & sielun virkistyksen paikkaan, nauttimaan koko päivän mittaisesta Savonlinnan 1. kansanmusiikkipäivästä. Siis kerta kaikkiaan niin hienoa se, mitä Kulttuurikellari on tälle kaupungille tehnyt ja tuonut muassaaan, eli tervettä positiivisen hengen nostatusta!!!, ja kerta kaikkiaan mainiota ja aivan upeaa se, miten väki kertyi kellarin hämäryyteen eilen sankoin joukoin, jo aivan alkuiltapäivästä alkaen.

Kyllä yksi sokko sinne sekaan sopii. Pienten alkuhämmennysten ja sähläysten jälkeen ollaan opittu valitsemaan sokolle sopivia juomalaseja (tukevia, ei ohuijalkaisia viinilaseja jne.), ollaan opittu et sokko pärjää kepin kanssa hyvin, ja ei tarvii kenenkään sydän verellä huolehtia “et pärjääks se oikeesti??” Jep, kyllä se pärjää. On opittu et on hyvä kuitenkin aina välillä kysyä, ja tarkistaa “pärjäät sie?”, vaikka ollaan tietoisia myös siitä, et on sokon velvollisuus pyytää apua, jos hän kokee että hän ei pärjääkään.

Lämpö, joka syntyy kohtaamisista, kun menet hämäryyteen, sankan ihmisjoukon keskelle, etkä näe saati hahmota tilannetta, mutta sitten joku koskettaa sinua käsivarteen ja sanoo “Terve Maria”, ja oman nimensä, “se ja se tässä”. Ja tekee tämän, vaikka ei ole koskaan kuullutkaan Näkövammaisten liiton “virallisista ohjeista” liittyen siihen, miten esim. sokko kohdataan. Lämpö, lämpö sydämessä joka tällaisesta syntyy, on valtava. Se on ROIHU. Juurikin noin kohdataan ihminen ja ollaan hetki läsnä. Ja sitten tulee toinen, joka toteaa että “onpa meillä tupa täynnä, ja voi olla että ei löydy paikkaa siulle nyt”, ja siihen voi todeta että “perhettä on täällä jossain”, johon vastaus kuuluu “Okei no hei, lähetäänpä yhessä kahtomaan missä ne on!”

Tämmöset “pikkujutut”. Monille nämä ovat huomaamattoman pieniä juttuja ja asioita. Miulle nämä tällaiset “jutut” ovat nykyään maailmani sisältöä ja antia, ja usein myös sitä sellaista antia, jonka pohjalta syntyy tunnekokemus (ns. hyvä tai huono), jonka pohjalta syntyy prosesseja liittyen siihen minkälaisia ihmisiä elämääni haluan ja toivon läsnäoleviksi, ja missä haluan aikaani viettää, minkälaisten ihmisten parissa. Tällaisista asioista syntyy kodin tuntu. Ja ennen kaikkea tuntu siitä, että on aivan sama olenko vammainen vai vammaton. Että olen sakissa mukana siinä missä muutkin. Joo, kuljen kepin kanssa, mutta so what.

Tällaisista asioista on alkuvuoden 2020 teemat tehty. Muun muassa. Muutakin on, tietenkin, koska elämä on haitari, jonka syvyys ja laajuus on ajoittain käsittämätön. Niin hyvässä kuin pahassa. Asenne, ja asenteen valitseminen (kyllä se on täysin mahdollista. Jos joku väittää että omaa asennetta ei voi valita, en usko.) etenkin suhteessa elämään, siihen onko uhri vaiko haluaako olla jotakin muuta, on olennaista.

Loppukevennyksenä voi todeta, että tottakai täälä ollaan touhuttu myös puutarhajutskien äärellä, sillä kasvukausihan on jo kiivaana käynnissä!! Esikasvatettavien kasvien suhteen nimittäin, kuten paprikan, tomaattien, chilien, yrttien ja sen sellaisten kanssa. Kurkkua, kurpitsaa, kesäkurpitsaa ym. kylvetään sitten lähempänä kesää, koska niillä on lyhyempi esikasvatusaika kuin esim. tomaatilla.

Kiitos siulle kun kävit kurkkaa blogii!! Sydän!! Kaikkee hyvvee naistenpäivänä, ja muutenkii!!

Hyvvee on

Hyvää uutta vuotta 2020!! Sydän!!

Kuvassa on punavihreä kynttilä jossa palaa tuli, ja teksti hyvää uutta vuotta!
Kuvassa on sytytetty kynttilä, jonka alla on teksti Hyvää uutta vuotta!

Jep jep. Hyvin taas lähti blogin päivitys käyntiin. Kerkesin jo pitkät pätkät kirjoitella sitä sun tätä, kun sormi lipsahti näppäimistöllä ja sinne mänt kaikki. Ilmeisesti bittiavaruuden tuuliin, koska eipä löytynyt luonnostakaan mistään. Ja WP kuitenkin tallentaa luonnokset automaattisesti, tai on ainakin tähän mennessä tallentanut. Noh, ehkä tätä mysteeriä voi tulkita vaikka niin, että kirjoitin täyttä sontaa, jota ei kannattanutkaan julkaista. Joten otetaanpa uusiksi. 😀

Jotain kirjoittelin elämänmuutoksesta, joka tässä viimeisen parin vuoden aikana on tapahtunut, ja jota tässä etenkin kuluvan vuoden 2019 aikana on eletty läpi. Että ei oo ollu heleppoo, koko juttu, eikä oo vieäläkään. Mutta silti postauksen otsikko on mikä koska, koska se on totta.

“Hyvvee on” on vanha sanonta meillä päin. Pätee niin ruokaa kuin moneen muuhunkin asiaan. Kaikesta siitä, tai niistä isoista paskoista huolimatta mitä omas elämäs on tapahtunut ja yhäkin meneillään tietyillä tasoilla ja tietyissä asioissa, olen sitä mieltä että elämä on jollain lailla kirkastunut ja saanut sellaista syvyysulottuvuutta jota ennen ei ole ollut läsnä Moni ns. terve ihminen elää kuin haamu, haaveillen “jostain paremmasta”, mutta ei koskaan lähde toteuttamaan tuota parempaa konkreettisesti. Jatkaa vaan haaveiluaan, ja päätyy ilta toisensa jälkeen tv:n eteen, valitettavan usein myös kaljatölkin tai jonkun alkoholijuoman kanssa. Ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähtee. Elämä on yhtä suorittamista, jossa ei ole mielekästä sisältöä.

Moni ei voi käsittää lainkaan sitä, että miten ihminen jolle on käynyt näin kuten “minulle on käynyt” voi kokea asioiden olevan hyvin. Että elämä ei olekaan täys katastrofi ja kammottava painajainen.

Niin no. On tässä tullut elämää elettyä, monen väristä ja oloista, ja asuttua eri paikoissa ulkomaita myöten. Että ihan untuvikko en enää ole. Ja on tullut koettua monenmoista, myös ns huonossa, eli oman osani olen vaikeuksista saanut. Ja tiedän vahvasti mitä sisällötön elämä on, mitä pelkkä “aamulla töihin, töissä painetaan kuin hullu, ja illalla kotiin reporankana ja mitään et jaksa” -tyyppinen elämä on.

Kyllä on paljon asioita omassa arjessani, joista voisin valittaa, jatkuvalla syötöllä. Ihan tosi monta asiaa.

Valittaminen unohtuu siinä vaiheessa, kun tapaat muita kohtalotovereita, ja etenkin niitä keillä on mennyt liikuntakyky, tai jotka ovat sekä sokeita että pyörätuoliin sidottuja koko ikänsä. Siinä vaiheessa tajuaa hyvin konkreettisesti sen, mitä itsellä on vielä jäljellä. Ja miten paljon sitä arvostaa. Että vaikka toimeentulo on niukkaa, ja tosi paljon vaikeuksia ja hankaluuksia arjessa on, niin silti on aivan mieletön lahja se, että saa ja voi elää ja hengittää edes tällä tavoin päivästä toiseen. Uhriutuminen on valinta. Tosi moni uhriutuu, ja koen että ymmärrän aika hyvin miksi niin käy. Valitettavasti meidän virallinen sairaanhoitojärjestelmämme myös tukee uhriutumista, koska monilla ammattilaisillakaan ei aidosti ole ammattitaitoa työskennellä trauma-asiakkaiden kanssa. Tämä on erittäin surullinen tosiasia, josta moni haluaa vaieta. Mutta heti kun ihmiselle käy kuten minulle käy, asiakkaan roolissa törmää ammattilaisiin jotka ovat aivan kädettömiä kaltaiseni potilaan/asiakkaan kanssa, ja päällimmäiseksi tilanteissa nousee heidän oma hätänsä siitä miten he selviytyvät tilanteesta. Ja asiakkaan/potilaan asia jää pahnan pohjimmaiseksi. Joten mm. tätä taustaa vasten on erittäin ymmärrettävää se, että moni trauma-asiakas ja potilas vaipuu epätoivon kuiluun. Koska sieltä ei pääse ylös ilman todella tukevaa, osaavaa ja asiantuntevaa apua. Jolla on asenne kohdillaan.

Asenne. Siitä tässä on kyse.

Kiitos että kävit kurkkaa blogia. Sydän. Blogin päivitys jatkuu ensi vuonna. Millä tahdilla, sitä en tiedä. Mutta jatkuu kuitenkin.

Paljon hyvvee onnee siun uuteen vuoteen ja tulevalle vuosikymmenelle!

Kevennystä

Sorvin iärelä tuassiisa. Nyt on ihan hyvä tunne nakutella näppäimistöä, joulukuun pimeydessä, kun vihdosta viimein on vähän saanu kiinni semmosen tunteen syrjästä että “ehkä tästä kaikesta hengissä selvitään”. Kun ohan se aikamoista. Se, että näkö menee. Ja varsinki se, että se tapahtuu silleen noppeella, niinku miulle kävi. Jotkut viisaat puhuu traumasta. Mie en tiiä, muuta kun että vitukseenki hankalaa on ajoittain ollu. Ihan kaikkien asioiden kanssa. Koska KUN ET NÄE, niin kyllä menee homma vaikeeks. Siihen ei mikään auta, selitykset ja sen sellaiset. Kun näkö menee, se on hyvin konkreettista. Oot nokallas joka kynnyksessä, pöydältä tippuu tavarata koska vahingossa huitaiset ne alas, jos ne on laitettu pöydän reunalle eikä pöydän keskelle (näkövammaisten kattaus on se, että kaikki on pöydän keskellä), värittömät ja läpinäkyvät esineet hajoaa, kun en vaan näe niitä ja vahingossa tiputat ne tai rikot jne. Esim. kahvinkeitin hajosi. Vähän aikaa oli varakahvinkeitin käytössä. ja kyllä olin helisemässä lasipannun kanssa. Oli selvä asia, että uusi kahvinkeitin on sit jotain muuta kuin lasipannu. Se on joko termospannu, tai jotain muuta. Päädyin muuhun, ja hommasin perkolaattorin. Olen tyytyväinen. Erottuu tälläkin näkökyvyllä, ja ennen kaikkea suodatin on metallia, joten ei tarvii miettii meneekö rikki vaiko ei.

Kaiken tuollaisen yllä kuvatun myötä näkövamma on hyvin konkreettista. Ja tuosta puuttuu liike ja liikkuminen, josta en jaksa nyt edes aloittaa. Niinku taxii -asiat ja sellaset. Et kyl siin saa käydä ittesä kanssa prosessii, kun näkö menee. Ihan kaiken suhteen. Etenkin sen asian kanssa, että onko elämä enää elämisen arvoista. Niin on se aika auvoisa juttu, kun alkaa löytää itsestään semmosia sävyjä, et ehkä tästä vielä kuitenkin päästään elämään käsiks, ja noustaan uuteen eloon. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Kevennystä tarvitaan aika paljon, sillonku elämä vetää kölin alta ja kovalla. Ja on tosi karua ku ite tajuaa sen, et kevennystä tarvittais, mut jos ja kun elämäntilanne on semmone, et se ei paljon kevennyksille tarjoa mahdollisuuksia. Tuntuu et aika pitkään on vedetty semmosta settiä läpi. Sit on niinku jatkuva tuplaveetutus päällä kun tajuat et tarttis oikeesti keventää, aika monellakin sektorilla, mut se ei nyt vaan onnistu, koska sosiaaliviranomainen sitä, koska lääkäri tätä, koska silmä sitä, koska näkötilanne tätä. koska koska koskakoskakoska. Jne.

Niin se, et löydät ittes marraskuun pimeydessä, keskellä pimeimmän loskaisimman ajan ydintä kirkonkylältä kahvilasta osallistumasta japanilaiseen TEESEREMONIAAN ja mykyjen valmistukseen (dumplings) on kuulkaa ihmeellistä.

Varsinkin se, et voit vaan olla ja unohtaa kaiken muun. Ja se, et ne tyypit ketkä siellä on läsnä, touhuaa kaikkii normi touhui, eikä puutu siun näkövammaan sanallakaan. Se, et saat olla rauhassa semmone ku oot, ja kukaan EI HÖSSÄÄ siinä vieressä koko ajan tyyliin “pärjäät sä, onks sul kaikki hyvin, tarviit sä jotain”. Vaan saat vaan olla rauhassa ja muovailla sormilla semmosta hassua limaisen oloista tahnaa, joka on just sitä mykytaikinaa, ja josta pitäis jonku ihmeen kautta ja avulla saada syntymään niitä MYKYJÄ.

Että oli sitten oikeesti tosi kiva ilta, ja aidosti pitkästä aivan älyttömän kiva puhuu vähän Lontoon kieltä ja tavata muilta mailta tulleita matkustavaisia, ja kuulla vähän mitä maailman tuulet kuiskivat heidän suullaan. Tämmöstä kaikkee ihmettä voi oikeesti sattuu ja tapahtuu pienelläkin kylällä, johon saapuu ihmisiä eri puolilta maailmaa, koska kylän yhdellä lailla sijaitsee entinen kyläkoulu, joka on nykyään myös jonkinlaisessa residenssi- ja sitä kautta matkailumajoitus käytössä.

Kuvassa on mykytaikinasta muotoiltu myky, eli japanilainen jälkiruoka. Myky on valmistettu riisijauhoista ja se on hyvin mauton. Myky on pienehkö, jopa sormen pään kokoinen jälkiruoka, joka nautitaan teen kera.

Yläpuolella olevassa kuvassa on myky, joka on japanilainen jälkiruoka. Illan aikana opimme, että mykyjä valmistetaan ainakin riisijauhosta, ilmeisesti myös vehnäjauhosta. Myky itsessään on suorastaan mauton, ja se nautitaan lisukkeiden, esimerkiksi hillon tai makeisten kera teeseremonian aikana. Myky valmistetaan tekemällä ensin taikina, sitten muotoilemalla itse mykyt, jonka jälkeen niitä keitetään kuumassa vedessä kaksi minuuttia, ja jäähdytetään kylmässä vedessä useampi minuutti. Sitten myky on valmis koristeltavaksi ja syötäväksi.

Kuvassa yksi illan emännistä, japanilainen vieras, joka halusi opettaa meille miten valmistetaan mykyjä.

Kuvassa on yksi illan emännistä, japanilainen taiteilija joka oli jostakin saanut ja löytänyt tiedon paikallisesta residenssistä, jossa hän oli asunut jonkin aikaa. Mykyjen valmistaminen ja pienen sekä lyhyenkön teeseremonian järjestäminen oli jotakin mitä hän halusi jakaa kyläläisten kanssa. Henkilökohtaisesti olin otettu kaikesta tästä, ja useamman kerran illan aikana mietin itsekseni, että jos vastaava tapahtuma olisi järjestetty Hesassa, tai jossain pääkaupunkiseudulla, olisi varmaan jäänyt lähtemättä. Ihan siksi, että olisin ajatellut että kuitenkin siellä on niin paljon ihmisiä, että alkaa ahdistaa, enkä mahdu joukkoon. Täällä oli päinvastoin, eli osanottajia oli vain muutama, ja ilta sujui todella leppoisissa merkeissä. Oli hyvin rauhallinen ja levollinen olo.

Kuvassa on lautanen, jolla on hyvin pienikokoisia valmiita mykyjä yhdeksän kappaletta.

Tässä erään osanottajan tekemät mykyt ennen koristelua. Eli hän muovaili mykytaikinasta mykyt oman mielensä mukaisesti. Opimme nimittäin, että mykyjen valmistuksessa ei ole sääntöjä: ne voivat olla minkä kokoisia ja näköisiä tahansa. Nämä kuvassa olevat mykyt odottivat vielä koristelua, sitten ne olivat valmiita syötäviksi.

Kuvassa on lasikulho, jossa on japanilaisen emäntämme valmistamia mykyjä. Ne ovat hyvin pieniä. Lasikulhon alla on lautanen, jolla on myös muutamia mykyjä.

Kuvan lasilautasella, ja sen alla olevalla valkoisella lautasella on japanilaisen emäntämme valmistamia mykyjä. Tältä niiden siis ehkä pitäisi näyttää! Hymiö. Siksi hymiö, koska japanilainen emäntämme painotti useaan otteeseen, että mykyt saavat ja voivat olla minkä näköisiä tahansa. Ei ole olemassa mitään sääntöä siitä, miltä niiden tulisi näyttää.

Tämmöst täl kertaa. Kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! Sydän !! Mahtavaa joulukuuta Siulle!! Toivon, et saat ja pystyt tekee joulukuusta, ja tulevast joulust, just semmosen mikä on Siulle oman näköistä ja TUNTUU HYVÄLTÄ. Sydän!!

Ihan pimmeetä hommoo

No tiälä tuas, sorvin iärelä. Tavvoo savvoo siis!

Mie yritän kirjottoo immeisiks, ja puhhuu suomee enkä savvoo. Vaikka virallisestihan tiälä ei ees savvoo puhuta, kun savonkarjalan rajaseuvulla kerran ollaan. Eli ei kenenkään maalla, sen takia kun tää silloin joskus kauan sitten oli Ruotsin itäraja, ja Venäjän läntinen raja. Tää seutu. missä mie nyt oon.

Muutaman kerran on käyny mielessä. että on se kyllä ollu hommoo kun ihmiset on sokeutunut siihen mualiman aikaan, silloin joskus kauan sitten. Voin vaan kuvitella miten silmänpainetauti on posauttanut silmiä konkreettisesti hajalle, ja ties mitä kaikkee muuta. Huhhuh.

Tämmöstä käy aina joskusmielessä, kun huomaa miten nykyteknologiasta on apua monissa asioissa. Niinku tietotekniikasta, älypuhelimista (vaikka joskus kyllä tuntuu että ne on ihan älyvapaita puhelimia) ja sen sellaisesta. Nyt syksyn aikana oon ollu teknologian äärellä. kun havahduin semmoseen asiaan että kahoha sie sokko, otsalamppu vois olla ihan kätevä ja pätevä täällä puskissa! Onhan tiälä sentään sähköt (jepjep) ja pihavalot joo, mut silti. Ai että ois kätevä saunan lämmityksessäkin kun ois kädet vapaana, ja valo sohottais otsalta millon minnekin. Ai että!

Tuumasta toimeen siis. Piäkaupungin reissulla tuli luuhattua Itiksen teknologia-aiheiset kaupat läpi, sillä se jos mikä on kätevää kun oot Iiriksessä kuntoutuksessa: Iiriksen ovelta on muutama hassu sata metriä Itikseen. Jei! Ihan deluxe-elämää verrattuna täällä puskissa kykkimiseen, siis jos ajatellaan pelkästään sitä että pääset kävellen johonkin. (Mut jos aatellaan muita asioita, niin kun korven kutsua ja omaa rauhaa, niin niin. Kylläpäs muuttuu ääni kellossa.)

Niin kävin sit paikan päällä toteamassa, että Itiksen myymälöissä oli kalliilla rahalla semmottissii taskulamppui, et enhän mie ees nähny niitten valoja. Kun tehot oli niin pieniä, että voi hyvän tähen. Gigantissa oli yks ainoo naurettavan pieni taskulamppumalli, josta ois pitäny pulittaa 30 euroo. Totesin että no way, en edes näe kun lamppu on päällä. Ja otsalamppuja ei OLLUT OLLENKAAN. MISSÄÄN. Mikä näitä kauppoja vaivaa.

Että olin sitten ilmastorikollinen ja tilasin netistä. Ihan kuulkaa Amazonilta. Vähän päälle neljällä kympillä sain kaksi todella isotehoista otsalamppua, ja yhden oikein sopivan taskulampun. Näin se nyt sit meni. Postilakko hidasti tahtia juu, mut nyt sit paketti tuli perille, ja täällä ollaan leikitty valoleikkejä pimeässä, kirjaimellisesti, koko rahan edestä. Hymiö! Ja nyt jos tulloo sähkökatkos, niin ei haittoo! Otsalampun kanssa näkee touhuta ihan kaikkee, niin kauan kun näkö vielä pelittää edes jotenkuten.

Siis niin helkatin pimeetä on ollu, kun ne ihanat lumet mitkä silloin lokakuussa satoi, otti ja lähti. Niin turkasen törkeen pimeetä. että ai helkatti sentään. Kyllä on kirponu välillä. Mut nyt kyllä ihan oikeesti helpotti kun sai nuo extravalot, ja nyt ei tarvi enää miettii et mites nyt sit, jos ja kun pitää pimeellä lähtee liikkeelle. On heijastinliivit, pinkit tietenkin (!!) ja kaiken maailman heijastimia myös, ja nyt on myös sit nuo otsalamput. Joista toisessa vielä palaa takana semmone punane merkkivalo. Just takaraivon kohdalla. Eli jos auto tulee, edestä tai takaa, niin takuulla näyn. Sitä paitti sokkokeppi on myös heijastin, se koko keppi. Eli kyllä näkyy auton valoissa.

Nii et ei nyt sit ennää ookkaan niin pimmeetä hommoo!

Kiitti ku kävit kurkkaa blogii ja oikein hyvää marraskuun loppua ja alkavaa joulukuuta just siulle!! Sydän! Muista heijastaa ittes kauniiks koristeeks kun kävelet pimeellä, niin näyt maailmalle!

Hyvää sokeain viikkoa

Mitäpä hyvää sokeudessa, tai näkövammaisuudessa on?

Ainakin se, että sokot muodostaa yhteisöjä. Kun et näe, sitä luontaisesti saa/joutuu turvautumaan muihin, ja ihmisestä kuoriutuu laumaeläjä. Jotkut sokot tykkää ja viihtyy, toiset ei. Tietenkin asia menee näin, koska yksilöitä olemme ja kaikki eivät vaan viihdy yhteisöissä.

Itselleni on hieno asia se, että sokeiden, ja näkövammaisten ympärille syntyy luontaisesti yhteisöjä. Niin erilaisia kuin olemmekin, olen kokenut asian siten, että ainakin Iiriksessä on ollut tilaa olla sellainen kuin olen. Toki pieniä “kolareita” on sattunut, eli väärinkäsityksiä ja sen sellaisia, mutta näitä on ollut vain muutamia. Poikkeuksetta ne ovat liittyneet myös ikääntymiseen: ikäihminen ei ole nähnyt ja kuullut kunnolla, ja on käsittänyt asioita väärin, ja on sen johdosta vetänyt ne kuuluisat herneet nenäänsä. Ah, niin tyypillistä ihmisyyttä. Mutta kuten sanottu, tällaisia sattumuksia on ollut vain muutamia, ja näistä on selvitty ehjin nahoin joka kerta.

Vahva kokemus joka etenkin Iiriksestä on syntynyt, on ollut ja on se, että sokeat muodostavat yhteisöjä. Että kun joltakulta menee näkö, jotenkin kummallisesti löytyy niitä, ketkä haluavat tuota kyseistä sokkoa auttaa, tavalla tai toisella, ja yhtäkkiä sokean ympärille onkin rakentunut pienen sorttinen yhteisö.

Minulle tämä on positiivisella tavalla merkittävä asia. Hyvä ja kaunis asia. Josta olen myös syvästi kiitollinen.

Iiriksestä puheenollen. Alla muutama video Iiriksestä. Ekana Iiriksen puhuvat hissit. Huomatkaa myös pistekirjoitus hissin ovella ja hississä! Sitten on kaksi videota Iiriksen “takapihalta”, eli kolmannen kerroksen terassilta ja tupakkapaikalta. Olennaista itselleni paikassa, eli kyseisessä terassissa on taustamelu. Jota täällä omassa lintukodossa ei ole. Taustamelun tilalla on hiljaisuus. Ah niin ihana siunattu hiljaisuus. Joten pakko oli äänittää tuota kohinaa joka itäväylältä kuuluu. Että kun Iiris-ikävä iskee, niin voin sitten painaa nappia ja kuunnella miltä siellä oleminen kuulostaakaan. 😉

Hei mahtavaa viikkoo siulle, ja kiitti kun kävit kurkkaa blogii! Sydän!!