Huhhuh, rakas päiväkirja. Vihdoin on ollut muutaman hetken rauha. Aidosti rauhallinen ja levollinen olo. Tuntuu että ehkäpä ensimmäisiä kertoja sitten koko kuluneen reilun puolen vuoden aikana. Syksy oli, varsinkin tunne-elämän osalta, melkoista mylläkkää, jolloin tuntui että koko elämän perusta on liikkeessä. Niin kuin Liisalle kävi, kun hän tippui kanin koloon ja päätyi Ihmemaahan. Yhtäkkiä alhaalla oli ylhäällä, ja ylhäällä oli alhaalla. Pienestä tuli suurta, ja suuri kutistui, jopa mikroskooppisen pieneksi. Liisan kokemus kuvaa jollain tavalla ja tasolla sitä sisäistä tilaa, mitä itse koin ja olen kokenut kulkevani läpi. Kaikki muuttui ja muuttuu, ihan kaikki, vaikka tietyllä tavalla hyvin moni asia pysyi ja on pysynyt ennallaan. Ainoa asia mikä ei ole muuttunut, on kissalan väki, sillä kissahenkilö(t) odottaa edelleen palvelua entiseen malliin 😀 Raikuva palaute kajahtaa heti, jos ihminen kissan mielestä vitkastelee 😉 Onhan se mukavaa, että jokin asia elämässä pysyy vakiona 😀 ❤
Rauhaa edelsi äkillinen näössä tapahtunut muutos, joka synnytti ja loi huolen ilmapiirin. Hoitoon hakeutuminen, ja varsinkin pääsy, tuntui hyvin hankalalta. Siihen liittyen on ollut tässä tämän vuoden puolelta kokemuksia, joista en nyt vielä kirjoita tänne. Mutta pääasiassa näistä syistä johtuen putosin jonnekin mustaan aukkoon silmä-asian kanssa, ja olisin jäänyt sinne makaamaan, ellei ulkopuolisen tahon hyväntahtoinen neutraalilta pohjalta annettu neuvo olisi tavoittanut minua. Kerrankin kuulin, kun joku yrittää aidosti tarjota apua. Sen enempiä asiaa miettimättä laitoin rattaat pyörimään, eli soitin Sosterixin päivystykseen, ja vietin yhden illan siellä.
On kuulkaa niin herkullista mennä sairaalan päivystykseen selittämään “kuinka näet valo-ilmiöitä”. On siis todella kerta kaikkiaan semmoinen herkku-aihe nuo valoilmiöt, että voi että sentään. Ihan sitä alkaa odottaa, että kohta jono valkotakkisia seisoo edessä, pyytäen mukaansa “tuonne jonnekin missä saat ruiskeen suoneen, ja pääset vähän lepäilemään”. Noh, päätin, asiantuntevia neuvoja saatuani, jonka mukaan äkillisesti silmiin ilmestyvät valoilmiöt voivat viitata esim. verkkokalvon repeämään, tai johonkin muuhun vakavaan asiaan, että otanpa tällä kertaa riskin. Tuli valkotakkiset tai ei. Näkökykyä on niin vähän jäljellä, että saako valkotakkisten pelko miut ohittamaan silmän asianmukaisen hoidon? Melkein sai. On kuulkee jännä juttu, miten tiukassa nämä “mielenpuolen stigmat istuu meissä, eli että oot hullu, jos puhut valoilmiöistä, ja varsinkin lääkärille??”
No, päivystyksen kunniaksi pitää sanoa se, että ensinnäkin koko homma sujui varsin sutjakkaasti, siihen taisi kaikkinensa mennä aikaa parisen tuntia. Toisekseen tulin kuulluksi, ihan ensimmäistä kontaktia eli puhelinsoittoa myöten, ja kolmannekseen lääkäri otti minut vakavasti. Kyseli myös valoilmiöiden laadun hyvin tarkkaan. Eli näkeekö valosta läpi vaiko ei, liikkuuko valoilmiö silmän mukana kun silmää liikuttaa jne. Koska Slinnan silmäpoli on päiväpoli, ei täällä ilmeisesti useimmiten, ainakaan arkena, ole päivystävää silmälääkäriä, joten päivystyksestä sitten konsultoidaan Kysia tai Joensuuta silmätapauksien osalta. Päivystävä lääkäri soitti Kysiin, josta kerrottiin mahdolliset diagnoosit, ja samalla todettiin että hoitoa näihin asioihin on tarjolla vasta seuraavana päivänä. Joensuuhun lääkäri ei ottanut yhteyttä, tai ei ainakaan kertonut miulle jos niin teki.
Asia siis jäi siihen, ja sain lähtöpassit kotiin, sen tiukan neuvon kera että pitäis nyt olla levossa. Ja että aamulla Slinnan silmäpolilta soitetaan. Roomalaisilla töissä oleva ystäväni tähän kaikkeen totesi, että “putosin systeemin osalta montun pohjalle”, eli että sain nyt konkreettisen kokemuksen siitä kun systeemi pettää hoittoon hakeutuvan potilaan kohdalla. (Ai mitkä ihmeen roomalaiset?? No täällähän sitä kirjailin asiaan liittyvästä symbolisesta näkökulmasta.)
Noh, seuraavana aamuna systeemi taas nappasi kopin, kun Slinnan silmäpolilta soitettiin ja pyydettiin tulemaan paikan päälle. Mie sitten Kela-taxiita soittamaan, mikä vähän jännitti, koska vakiotaksi oli muussa ajossa ja piti asioida Pro-Keskuksen kanssa. Nyt voip sannoo, että ensimmäise kerra sain kokemuksen siitä, että Pro-Keskuksen kanssa homma toimi. Ja hyvin toimikin. Keskuksen kautta tilattu Kela-taksi pitäisi soittaa edellisenä päivänä kello 14 mennessä. Ensimmäistä kertaa soitin “pikakyydin päivystyksellisistä syistä johtuen”, ja hittolainen vieköön homma toimi. Taxii saapui vajaan tunnin sisällä soitosta. Mikä on oikeasti nopeaa toimintaa, ottaen huomioon koko hässäkän ja kaikki ongelmat jotka ovat liittyneet Pro-Keskuksen toimintaan. Lisäksi keliolosuhde satunnaisesti helpotti juuri kyseisellä hetkellä, eli taxii pääsi pihaan asti, ja päästiin pihasta poiskin 😉 Eikö oo jännä juttu 😀
Että siinä sitä sitte rahjustettiin pitkin hampai silmäpolille. En oo siellä syksyn jälkeen käynykkää, koska lääketieteellisen tahon näkökulmasta kahottuna hoitosuunnitelma on semmone, että käyntejä, joita sanotaan kontrollikäynneiks, ei edellytetä kovin usein. Silmänpaineen mittaukset voi hoittaa tk:ssakin, eli jossain terveyskeskuksessa. Niinku oon hoitanu. Kotimittarihan ois hitokseenki hieno, ja Suomes on firma joka niit valmistaa, mut en tiiä mitenkä monta tonnii semmone maksaa. Todennäköisesti ainakii kaks. Nuo silmänpainemittarit mitä tk:lla tms. on käytössä, on normisti semmosii parin tonnin hintasia.
Noh, lopulta sitä tuassiisa seisottii polin aulassa, ja kylläpähä ahisti. Ku mistä sitä tietää että minkälaine “kuolemantuomio” sitä taas tällä kertaa napsahtaa niskaan. Kun oma havainto on vaan se, että näkö renkkaa ja vinksottaa, ja “näkyy valoilmiöitä”. Niin eipä sitä osaa kummempia diagnooseja maallikko siinä tehdä. Muuta kuin todeta, että “jotain tapahtuu silmäs”.
Hoitajathan on polilla aina aivan mahtavia. Selittäävät asioita ja saavat asioita tapahtumaan. Se on tuo “liäkärkunta” eli lääkäärikunta, joka meikäläisen namiskoihin yleensä osuu, silleen ikävällä tavalla, että kalakauppias alkaa nousta kaloineen pintaan. (Ai mikä kalajuttu?? No sitä samaa linkkii jos klikkaa sinne symboliikka-juttuu mihin äsken linkkasi, niin sieltä löytyy!) Niin kyl minuu tietenkin jännitti, et mitenkä hitola tää koko juttu männööpi, varsinkin kun niinki “uskottava” keissi saapuu ovesta sisään että ihan valoilmiöitä havaitsee ja silleen. Että koskakohan ihan oikeesti pääsen lepositeisiin makoilemaan.
Loppusyksystä sain kuulla, polille soittaessani jonkin asian perästä, lääkärivaihdoksista, lähinnä koskien sitä että “hoitava lääkärini” (onko nykyään sellaisia??) on jatkanut matkaa toisaalle. Eli lähtenyt Slinnasta pois. Niin kyllähän se vähän yllätti, kun lääkäri kutsui vastaanotolle, ja siellä olikin tuttu henkilö vastassa. Toki myönnetään että ensireaktioni oli hieman tyyliä “pitäisköhän tässä nyt juosta karkuun kun vielä ehtii”. Kun ei ehkä ihan putkeen mennyt syksyllä “kaikki jutut”, kun oli tuo kalakauppias aika voimallisesti läsnä koko syksyn ajan. Huomasin myös tokaisevani jotakin tyyliin “Luulin että et enää ole täällä”, johon sain hyvin tyynen vastauksen “No minä olen nyt tässä”. No mitäpä tuohon nyt voi sanoa. Joten en asiaa sen enempää kommentoinut.
Siinä sitten istuttiin ja ihmeteltiin, ja kylläpä se kalakauppias sieltä pomppasi taas ihan kivasti esille. Huomasin kiukuttelevani kaikki mahdolliset asiat mistä nyt ihminen voi kiukutella. Ei hävettänyt itse tilanteessa, mutta jälkikäteen sitäkin enemmän. Siitä huolimatta, että on tietoisuus siitä, että jos luottamusta ei ole, niin ei kyllä ole kiukun ilmaisujakaan. Eli näemmä luottamusta on, kun kiukkuakin nousi 😉 Mutta silti nousi häpeä, sitten myöhemmin. Joten on kieltämättä myös ihan hyvä huomata, ja myös jälkikäteen muistaa, että lääkärillä pitää pokka asiakkaan kiukuttelua kuunnellessaan. Ja että lääkäri ei myöskaan revennyt nauruun niissä kohdissa, omissa häpeän aallonpohjissani, joissa totesin ääneen valoilmiöitä kuvatessani, hyvin puolustelevasti, että “en ole syönyt sieniä, enkä oo vetäny mitään muitakaan psykedeelejä!” Hyvin piti pokka. Sydän.
Tutkimukset ovat aina hyvin perusteelliset. En tiedä muista lääkäreistä, kokemusta on muutamista, mutta noin niin kuin yleisellä tasolla en voi mennä sanomaan kuinka perusteellisesti muut silmälääkärit silmiä tutkivat. Sen tiedän että tämä henkilö, joka syksyllä oli “hoitava lääkärini”, on hyvin perusteellinen. Ja selittää asioita, jos kysyn. Ja nyt sitten, kun oli tutkittu, tutkittu ja mitään ei löydy, ja asiakas alkaa hermostua että on seonnut lopullisesti, niin tutkitaan sitten vielä lisää. Ja myös kuvattiin silmä. Niin sieltäpä sitten löytyi.
Irronnut lasiainen. Siinä vaiheessa tipahdin tuolille ja nostin kädet pystyyn. Helpotuksen tunne oli aivan valtava. Ensinnäkään en ole menettänyt jälleen yhtä vähistä jäljellä olevista näköhermoista. Toisekseen äkillisesti tapahtuneen näön muutokselle löytyy looginen selitys. Kolmanneksi valoilmiöille löytyy looginen selitys – eli että lasiainen on todennäköisesti irrotessaan venyttänyt verkkokalvoa, mutta ei kuitenkaan ole aiheuttanut repeämiä verkkokalvoon. Kiitos tämän perusteellista työtä tekevän lääkärin, joka jaksaa vielä kaiken lisäksi kuunnella potilaan kiukut ja kitinät, kaikki tämä avautui ymmärrykseeni, ja lopulta toi mukanaan selkeyden, joka aina tuo mukanaan rauhan. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tapahtui näin. On myös hyvin perusteltua sanoa, että ensimmäistä kertaa sitten koko tapahtuneen näön menetyksen. Koska ehdin tässä välissä jo monet kyyneleet vuodattaa, näön äkillisistä muutoksista johtuen, että olen taas sokeutunut lisää, ja että en halua elää umpisokean elämää. En halua. Tämä lääkärikäynti toi toivon sinne missä toivoa ei ollut, ja sen myötä rauhan sinne, missä rauhaa ei ollut.
Ensin saan tuen, ystävällisen neutraalin tuen ja vinkin avun piiriin hakeutumiseen liittyen, ja sitten lopulta saan myös itse avun, vaikka välissä olikin reissu päivystykseen joka jäi ns. hukkareissuksi avun saannin osalta. Lisäksi joku toinen lääkäri olisi aivan hyvin voinut jättää kuvat ottamatta, jolloin olisin potilaana jäänyt epätietoisuuden tilaan, enkä olisi välttämättä koskaan tullut lasiais-asiasta tietoiseksi. Mutta nyt kun kuvat otettiin, ja siellä kuulemma aivan selvästi näkyi irronnut lasiainen, niin koko asia sai kerta heitolla selityksen, ja ennen kaikkea selvisi että mitään vakavaa, ja peruuttamatonta ei ole tapahtunut. En ollut lasiaisesta koskaan kuullutkaan, ja myöhemmin kun etsin asiasta tietoa, selvisi että kyseessä on ilmeisen yleinen ilmiö, jonka suurin osa ihmisistä kohtaa ikääntymisen myötä. Lasiaisen irtoamiseen ei ole tarjolla hoitoa. Joten apu jota lopulta sain, oli tässä tapauksessa tietoisuuden lisääntyminen, se että asiakkaana ymmärsin mitä minussa, kropassani ja silmissäni tapahtuu. Eritoten sain selkeyden siihen, että “en ole hullu”, huolimatta siitä että näkökentässä paistaa aurinko, vaikka aurinko ei todellakaan paista yhtään missään muualla. Kaiken tämän selviämisen ja selkiytymisen myötä huolitaakkojen kantaminen jäi välittömästi siihen. Välittömästi. Harvoin olen saanut näin välittömiä reaktioita kokea, ruumiillisella tasolla, mikä on aina viesti, ainakin miulle, siitä että ihmisessä tapahtuu syvän tason rentoutuminen ja vapautuminen, mikä puolestaan on iso askel eteenpäin paranemisen tiellä.
Tarinan ydinpointti lienee se, että jos omassa näkökentässä alkaa havaita äkillisesti ilmeneviä valoilmiöitä, esim. valopalloja tai etenkin salamoita, niin kannattaa epäröimättä hakeutua silmälääkärin pakeille. Lasiaisesta jos hankkii tietoa, samalla löytyy infoa myös siitä minkä muunlaisten silmään liittyvien näköilmiöiden tiimoilta kannattaa välittömästi hankkiutua lääkäriin, jos ei muuta niin päivystyksen kautta.
Tällaisia steppejä itsekin täällä opettelen. Viime syksynä päätin, että se jos mikä miun tulee näkövammaisena oppia, että miten erotella silmiin liittyvät vaivat, oireet ja “hälytyskohdat”, joiden tiimoilta alan näppäillä päivystyksen numeroa. Se ei ole helppoa. Ajoittain silmissä on paljon tuntemuksia, ja voi sanoa että moni niistä on sellainen että tekisi mieli juosta lääkäriin. Suurin osa näistä tuntemuksista ilmeisesti lähtökohtaisesti menee kategoriaan “vaaraton”. Näköharhat, kuten valoilmiöt, ovat aina hälytysmerkki jostakin, ja silloin lääkäriin tulee hakeutua. Tällainenkin vanha jäärä alkaa vähitellen asiaa oppia. Tällä kertaa ulkopuolelta saadun asiantuntevan neuvon tukemana, mutta ensikerralla ehkä jo ihan itse. Koska tuleehan näitä, seuraavia kertoja.
Olis niin paljon kirjoitettavaa simistä, näkemisestä, näkökyvystä, virallisesta sairaanhoitojärjestelmästä, asiakkaan kokemuksista tässä järjestelmässä, tukirakenteista tai asioista jotka on alunperin tarkoitettu tukirakenteiks, kuten taxii, mutta jotka ovat alkaneet vääristyä vankiloiksi ja isoksi hankaluuksiksi asiakkaille, joiden toimintakyky ei oo ns. normaalin tasolla, jne. Olis paljon kirjoitettavaa sokeain elämästä, kuten apuvälineistä (sokeain keppi, teknologiset apuvälineet) jne., ja tietysti Näkövammaisten kuntoutuskeskus Iiriksestä. Toivon että joku päivä pääsen näihin asioihin käsiksi. Myös opaskoiriin, joista miulla ei kyllä vielä oo mitään kokemusta, ja hyvin vähän tietoa. Paljon on kaikenlaista mitä toivon voivani sanoittaa. Katsotaan mitä tulevat päivät tuovat tullessaan.
Kiitos ku kävit kurkkaa blogii!! Hyvvee viikonlopppuu siulle! ❤
Sokea. Piste. 