Avot, rakas päiväkirja. Jos mie muutaman sanan niistä apuvälineistä rustailisin.
“Havahtuu viisi tuntia myöhemmin, kilometrin mittaisen blogipostauksen ääreen.” 🙂
Näinhän siinä on vähän tupannut käymään, eli että “ihan lyhyesti vain piti kirjoittaa, ja kas, taas syntyi tekstiä sellaiset määrät, että loppua ei ole vieläkään näkyvissä”. Ja apuvälineistä kun alkaa puhua, niin senhän tietää että niitä riittää, ja että jutun aihe on sokolle loputon.
Tähän väliin voi todeta, että useammalta taholta on tullut kommenttia liittyen “tyylinvaihtoon”, eli että murrekirjoittamisen muuntaminen lähemmäksi puhe- tai jotakin sekakieltä, on helpottanut lukemista. Nii, nii mie vähän arvelin että silleesä suattais käyvvä. Jotta koitanpa pittee tyylilajin muutoksesta kiinni. Mutta jos välilä vähän lipsahtaa, niin koittakee kestee! 😀
Joo. Itehän en siis vielä mistään mitään tiedä. Niin apuvälineistä kuin mistään muustakaan sokon elämään liittyvästä. Sen tarkemmin. Tiiän vain sen, että ihan v*tukseen hankalaa on sillon kun silmät alkaa himmetä, mistä syystä ne nyt kenelläkin himmenee, ja niitä syitähän muuten riittää. Glaukooma on vain yks. Että jos just SIE SIELLÄ, joka tätä luet, pelkäät sokeutumista ja sokeutta, niin tähän en voi kuin todeta että unoha koko juttu. Sairastuminen voi iskee kenelle tahansa meistä milloin tahansa. Joskus se bongataan ajoissa, ja pystytään “estämään” lääkityksellä, eli siis torppaamaan sen eteneminen niin et sairaus pysyy kurissa.
Vastaavasti on myös niitä keissejä, joille ei vaan voi mitään. Ja sairaus etenee vääjäämättömästi. Niin kauan kun on terve, kannattaa nauttia elämästä ja unohtaa kaikki nää jutut. Ihmisen kroppa on niin ihmeellinen systeemi kaiken kaikkiaan, että periaatteessa on ihan superihme että ylipäänsä ollaan elossa ja terveitä. Mikä tahansa tauti voi vaania joka hetki jossain nurkan takana, mutta kehen se iskee ja milloin, niin kannattaako näihin oikeesti käyttää aikaansa sen enempiä? Tottakai terveellä järjellä eteenpäin, mut noin lähtökohtaisesti oman energian ja ajan käyttö sairastumisen pelkäämiseen, varsinkin jos on terve ihminen, on miun mielestä ihan älytöntä hommaa.
Sit kun sairastuminen tapahtuu silleen et siitä seuraa näkövamma, meiän nykyiseen yhteiskuntaan on rakennettu erinäisiä turvamekanismeja. Niinku sosiaaliturvan sisään. Apuvälineet on yks osio tätä kaikkee.
Apuvälineitä on moneen lähtöön. Periaatteessa kai ihan perus silmälaseja voi ajatella apuvälineinä, mut ne menee siihen kategoriaan et yhteiskunta ei niitä ns. terveille ihmisille kustanna. Entisaikaan sairaanhoitopiirit kustansi näkövammaisille osan uusien silmälasien hankintakustannuksista, mut nykyään näin toimii vissiin vain kaksi sairaanhoitopiiriä Suomessa.
Apuvälineistä tärkeimpiä ovat nykyään varmaan tekniset laitteet, kuten älypuhelin, koska tekninen kehitys on viime vuosikymmenien aikana mennyt aivan järjettömästi eteenpäin. Valaistus käsittääkseni lasketaan tähän kategoriaan, toki se saattaa olla myös ihan oma kategoriansa. Mutta tekniikka ja kodin valaistus kulkee pitkälti käsi kädessä.
Niin sanotut perinteiset apuvälineet, ainakin miulle itellein, ovat sokeain keppi ja opaskoira. Sokeain keppi on kuin majakka, joka ilmoittaa ja viestii ympäristölle että läsnä on sokea henkilö, ja näin ollen toimii sokean turvana, koska muu ympäristö, joka toivon mukaan tunnistaa valkoisen kepin symboliikan ja osaa sitä tulkita, tajuaa että keppiä pitelevä henkilö on sokea. Opaskoira on samanmoinen signaali, eli lähettää ympäristöön vahvaa viestiä siitä että sokea henkilö on liikkeellä luotettavan oppaansa kanssa, ja että ympäristön tulisi kunnioittaa näiden kahden välistä yhteistyötä mm. antamalla parivaljakon liikkua rauhassa. Silloin kun koiralla on valjaat päällä on se merkki siitä että opaskoira on työvuorossa.
Opaskoirista en tiedä paljoa, vielä, mutta olen hyvin kiinnostunut asiasta. En myöskään millään lailla poissulje omalta kohdaltani sitä, ettenkö voisi joskus opaskoiraa ottaa. Opaskoirahan on sijoituskoira, eli se ei ole “sokean oma koira”. On sinänsä karua ajatella koiraa “apuvälineenä”, mutta tietyssä mielessä hahmottuna, eli varsinkin sokean henkilön liikkumista ajatellen, koira on nimenomaan apuväline, ja käsittääkseni korvaamaton sellainen. Jos joskus on nähnyt sokean ja opaskoiran välistä yhteistyötä, se on hienoa katsottavaa.
Mitä keppeihin tulee, niin itse vasta opiskelen asiaa. Helposti voisi ajatella, että keppi on keppi, ja sitä nyt vain pidetään kädessä ja kävellä töpötellään sen kanssa menemään. No juuh, voihan sitä tietysti niinkin elämässä edetä. Mutta jos haluaa edes yrittää päästä sisälle “kepin henkiseen elämään”, niin silloin alkaa tulla tietoiseksi että keppejä on eri mallisia, on ns. tunnustelukeppejä, merkkikeppejä ja mitä kaikkia niitä olikaan? Ja että kepin pitää olla sopivan mittainen sen käyttäjälle, jos se on liian lyhyt tai liian pitkä niin eipä kepin käytöstä tule mitään. Keppiin on myös erilaisia päitä joita voidaan vaihtaa tarpeen mukaan. On esim. niin kutsuttu yleispää, sitten on pyöreämpi “lumipallopää”, jota käytetään talviolosuhteissa, ja sitten on pisarapää. Kerron mitä sillä tehdään, kunhan itse joskus tulen asiasta tietoiseksi. 😉
Apuvälineitä ON paljon. Pienistä teknisistä härpättimistä isoihin teknisiin härpättimiin ja erilaisiin keppeihin, ja ties mihin – rajana on varmaan se, että mitä kukakin apuvälineenä pitää. Yksi esimerkki arjen apuvälineestä on pikkuinen laite, joka voidaan laittaa juomalasin reunalle. Kun sokea kaataa lasiin nestettä, laite alkaa piipata siinä vaiheessa kun lasi täyttyy tiettyyn mittaan. Kun lasi täyttyy kokonaan, laite suorastaan kirkuu että “lasi on nyt täynnä ja kohta menee yli”. Piipittäminen yltyy mahdottomaksi mekkalaksi.
Mistä näistä kaikista asioista saa tietoa?
Siinä vaiheessa kun ihminen sokeutuu. ja putoaa tavalla tai toisella yhteiskunnan turvaverkkoihin, on hyvin todennäköistä että jossakin vaiheessa turvaverkkoihin putoamisen seurauksena on vierailu Näkövammaliiton kuntoutuskeskus Iirikseen, joka sijaitsee Helsingissä Itä-Keskuksessa. Iiriksestä löytyy hyvin kattavaa tietotaitoa yhden katon alle koottuna koskien silmiä, näkökykyä, näkemistä, ja erilaisia silmäsairauksia ja/tai vammautumia, joiden kanssa ihmisten tulisi jollain lailla yrittää oppia elämään. Iiriksessä on myös käsittämätön määrä tietoutta koskien erilaisia apuvälineitä, niiden käyttöä sekä niiden hankintaa. Kuntoutuskeskus Iiris on valmistunut muistaakseni vuonna 2003, ja palvelee kaikkien näkövammaisten tarpeita, ja asiaa, koko Suomen laajuudelta.
Kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! ❤
Sokea. Piste. 