Täällä ollaan, hengissä ja hyvässä voinnissa. Kevättä pukkaa, räystäät ovat lotisseet jo eli lumet ovat tulleet katolta alas, ja nyt sitten lotisee maa. Ja urakalla lotiseekin, kivasti sattui rospuutto eli kelirikko näin pääsiäiseksi, ja vallankin kuravellinä ovat tiet.
Jotta mikäs tässä pääsiäistä vietellessä, ei ole kiire mihinkään, eikä siis ole tarve päästä tien päälle suhailemaan mihinkään. Etenkin nyt, kun täällä Itä-Savossa vietetään hiljaiseloa koronarajoitusten merkeissä. Ravintolat ovat kiinni, ja uimahallikin on rajoittanut aukioloaikojaan. Eikä paljoa huvita kaupoilla ym. käydä muuta kuin pakolliset asioinnit hoitamassa. En ole ns. koronapelkoinen, eli en pidättäydy liikkumisesta siitä pelosta että saisin koronatartunnan, mutta koen että tervettä harkintaa saa ja voi käyttää esim. juuri kauppa-asioinnin suhteen. Etenkin kun itselläni on tuon maskin käytön suhteen tosi hankalaa, tarkoittaen sitä että kun laitan maskin kasvoille niin enpä sitten enää näekään mitään koska rillit menee huuruun. Silti maskia käytän, ja kauppa-asioinnit hoidetaan toistaiseksi siis avustetusti.
Kirjoitan ihan tarkoituksella näitä ns. kevyempiä postauksia aina välillä, jotta etenkin lukijoille joilla vammautuminen ja vammaisuuden kanssa eläminen ei ole tuttua omakohtaisen kokemuksen kanssa ja kautta, ei syntyisi sitä mielikuvaa että vammaisen elämässä ei ole mitään muuta kuin “taistelua sairaanhoitopiirien ja sosiaaliviranomaisten, ja / tai eri viranomaistahojen kanssa”. On totta se, että jos ihminen syntyy vammaisena, tai vammautuu elämänsä aikana, elämä muuttuu, riippuen tietenkin vamman asteesta ja siitä miten rajoittava vammautuminen on. Mutta jos vammaisuudesta tulee koko elämää ja identiteettiä määrittävä tekijä, niin silloin mennään sellaisille alueille ja vesille joita en koe ns. kokonaisvaltaista hyvinvointia ajatellen kovinkaan terveellisiksi. Kyllä ihmisen elämässä pitää olla muitakin asioita. Tämä on siis oma ajatukseni ja mietteeni asiasta tällä hetkellä, miten muut ajattelevat vammautumisesta ja vammaisuudesta, se on monisyinen ja moniulotteinen aihe, enkä voi muiden puolesta puhua.
Vahvasti kuitenkin koen siten, että huolimatta siitä että Suomessa, ja ehkä jopa koko maailmassa (en tiedä) vammaisuus on tietyllä tavalla vaiettu aihe, jossain jopa tabu (islannissa vammaiset suljetaan yhteiskunnasta ulos, laitetaan maaseudulle laitoksiin ns. piiloon, näin toimittiin ennen, en tiedä mikä tilanne on nykyään), niin itse ainakin tarvitsen välillä aivan muita ajattelemisen aiheita sekä pohtimisen aiheita ja ennen kaikkea konkreettista tekemistä, sen sijaan että pyörittäisi omaa elämääni vammautumiseen ja vammaisuuteen liittyvien teemojen ympärillä joka päivä.
Tottakai vammaisuuden teema on koko ajan elämässäni läsnä, sillä konkreettisesti näen asian laidan joka ikinen hetki. Koskaan en enää saa ns. normaalia tervettä näkökykyäni takaisin, ja tätä kautta myös näen vammani laadun, sekä sen mittakaavan jolla se elämääni rajoittaa. Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita sitä että minun tarvitsisi joka ikinen hetki olla tässä asiassa kiinni kuin ns. täi tervassa. Ja voin touhuta sekä tehdä asioita sen mukaan mitä pystyn ja kykenen, ja avustetusti sitten niitä sellaisia asioita joita en pysty ja kykene itsekseni touhuamaan.
Maaseudulla asuminen on antanut minulle siunatun paljon liikkumavaraa kaikkeen tähän, sillä touhuttavaa riittää, myös paljon sellaista touhuttavaa joka saa minut usein jopa unohtamaan sen että olen näkövammainen, siten että pystyn keskittymään ihan täysillä käsillä olevaan tekemiseen. Kasvien kasvattelu ja taimien kanssa touhuaminen on tällaista puuhaa, ja kun taimihommat on kerran käynnistetty, eli siemenet laitettu multiin kevättalven aikana, niin sehän tarkoittaa sitä että kasveista on myös huolehdittava kasvukauden loppuun, eli syys-lokakuulle.
Ohessa viimeisin Vlogi-päivitys, joka löytyy Youtube -kanavaltani. Ehkä jonain päivänä muistetaan avustajan kanssa nauhoittaa videota siten, että minäkin näyn kuvassa. 😉
Semmoinen video se.
Palailen toki jossain kohtaa myös vammautuneen ihmisen realiteetteihin, esim. noihin yllä mainittuihin vääntöihin vaikkapa juurikin sairaanhoitopiirin kanssa, sillä onhan tämä touhu mitä Suomessa yhä monin paikoin löytyy etenkin asenneilmaston puolelta vammaisia ja vammautuneita kohtaan, aivan sairasta. Ei sille parempaa sanaa löydy. Etenkään silloin, kun nuo asenneilmastopesäkkeet löytyvät sosiaaliviranomaisten työmaalta. Mutta kuten yllä totesin, yksi realiteetti on myös se, että minä en ainakaan jaksa loputonta negassa vellomista ja sitä, että elämästä tulee ns. suo, jossa vellotaan vain negatiivisissa asioissa. Ja että jokin yksi asia ottaa elämästä otteen, ja ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan tuossa yhdessä asiassa. Minusta sellainen on hyvin epäterveellistä, ja vaikuttaa haitallisesti kokonaishyvinvointiin. Tiedän kyllä seutukunnalta monia henkilöitä, jotka mielellään pyörittelevät näitä juttuja, ja kaikki heidän puheenaiheensa ovat pelkkää sairaanhoitopiiriä, ja etenkin niitä asioita joita he itse kokevat ns. väärinkäytöksinä ja kaltoinkohteluna, mutta minä en sitä halua.
Olen saanut paljon puheluita ihmisiltä jotka mielellään näkisivät esim. minut hoitamassa heidän asioitaan sosiaaliviranomaisten kanssa, mutta en siihen ryhdy. Raja menee siinä. Onneksi se ei ole edes mahdollista, sillä kaikki toiminta sosiaaliviranomaisen kanssa lähtee siitä että kukaan muu ei voi hoitaa henkilön asioita, ellei ole tämän henkilön virallinen asioiden hoitaja. Mutta niin tiukkaa joillakin ihmisillä on se, kun he kokevat tulleensa elämän kaltoin kohtelemiksi, että he ovat valmiita laittamaan kaikki paukut siihen että voivat kohdistaa vihansa ja kaiken energiansa esim, sairaanhoitopiiriä kohtaan. Olen useita tällaisia tapauksia nähnyt läheltä. Ja tietyllä tavalla tajuan kyllä sen, että kun ihminen vammautuu, niin helposti herää vahvaa ja aromikasta tunnetta etenkin liittyen sairaanhoitopiiriin, jos siellä hoidetaan juuri omia asioita huonosti. Mutta siinä on aina vaihtoehtona myös se, että asiat voi selvittää, sen sijaan että käpertyy omaan vihaansa ja katkeruuteensa, ja antaa sille vallan. Suomessa on olemassa esimerkiksi monenlaisia liittoja, kuten Invalidiliitto sekä Näkövammaisten liitto, ja monia muita liittoja näiden lisäksi, joista saa neuvontaa oikeudellisissa asioissa, useimmista, mikäli itse kokee että se on tarpeen. Joten kenenkään ei aidosti tarvitse jäädä yksin ja katkeroitua omien asioidensa huonolle tolalle joutumisesta, koska tukeakin on saatavilla. Taisteluahan tämä on, se on selvä, ja pyytää paljon voimavaroja, ja kuluttaa voimavaroja, mutta silti.
Tällainen epistola tuli nyt kirjoitettua lanka-lauantain päivityksenä. Tässä paljon pohdittavaa myös kaikille heille jotka kokevat koronarajoitukset ahdistaviksi. Etenkin ns. terveet ihmiset, joilla on kaikki raajat tallella ja aistit toimii: me vammaiset saamme / joudumme arjessamme sopeutumaan aika lailla monenmoisiin sääntöihin, joiden takana on nimenomaan valtiovalta. Valtiovalta asettaa raamit sosiaaliviranomaisten toiminnalle, joten siksi on perusteltua sanoa näin. Joten jos ja kun koronarajoitukset ahdistaa, niin voi miettiä myös sitä puolta kolikosta että Suomessa on aika paljon vammaisia joille monenmoiset rajoitteet ovat ihan arkipäivää, ja ketään ei kiinnosta. Jos tämä aidosti kiinnostaisi, esim. lainsäätäjiä, niin näinhän asia ei olisi. Jo pelkästään kuljetuspalveluiden lakisääteinen määrä, eli 18 yhdensuuntaista kyytiä per kk rajoittaa liikkumista valtavasti, samoin kuin se että vapaa-ajan avustajan lakisääteinen minimituntimäärä on rajattu 30 tuntiin kuussa, eli se määrä joka sosiaalivranomaisen on pakko myöntää. Niin voi arvata että näistä minimeistä on sitten myös tullut maksimeja, lähes joka kunnassa.
Siinä vähän pohdittavaa, etenkin kunnallisvaaliehdokkaille!
Kiitti kun kävin kurkkaa blogia, sydän! Moikka!
Sokea. Piste. 