Hyvää sokeain viikkoa

Mitäpä hyvää sokeudessa, tai näkövammaisuudessa on?

Ainakin se, että sokot muodostaa yhteisöjä. Kun et näe, sitä luontaisesti saa/joutuu turvautumaan muihin, ja ihmisestä kuoriutuu laumaeläjä. Jotkut sokot tykkää ja viihtyy, toiset ei. Tietenkin asia menee näin, koska yksilöitä olemme ja kaikki eivät vaan viihdy yhteisöissä.

Itselleni on hieno asia se, että sokeiden, ja näkövammaisten ympärille syntyy luontaisesti yhteisöjä. Niin erilaisia kuin olemmekin, olen kokenut asian siten, että ainakin Iiriksessä on ollut tilaa olla sellainen kuin olen. Toki pieniä “kolareita” on sattunut, eli väärinkäsityksiä ja sen sellaisia, mutta näitä on ollut vain muutamia. Poikkeuksetta ne ovat liittyneet myös ikääntymiseen: ikäihminen ei ole nähnyt ja kuullut kunnolla, ja on käsittänyt asioita väärin, ja on sen johdosta vetänyt ne kuuluisat herneet nenäänsä. Ah, niin tyypillistä ihmisyyttä. Mutta kuten sanottu, tällaisia sattumuksia on ollut vain muutamia, ja näistä on selvitty ehjin nahoin joka kerta.

Vahva kokemus joka etenkin Iiriksestä on syntynyt, on ollut ja on se, että sokeat muodostavat yhteisöjä. Että kun joltakulta menee näkö, jotenkin kummallisesti löytyy niitä, ketkä haluavat tuota kyseistä sokkoa auttaa, tavalla tai toisella, ja yhtäkkiä sokean ympärille onkin rakentunut pienen sorttinen yhteisö.

Minulle tämä on positiivisella tavalla merkittävä asia. Hyvä ja kaunis asia. Josta olen myös syvästi kiitollinen.

Iiriksestä puheenollen. Alla muutama video Iiriksestä. Ekana Iiriksen puhuvat hissit. Huomatkaa myös pistekirjoitus hissin ovella ja hississä! Sitten on kaksi videota Iiriksen “takapihalta”, eli kolmannen kerroksen terassilta ja tupakkapaikalta. Olennaista itselleni paikassa, eli kyseisessä terassissa on taustamelu. Jota täällä omassa lintukodossa ei ole. Taustamelun tilalla on hiljaisuus. Ah niin ihana siunattu hiljaisuus. Joten pakko oli äänittää tuota kohinaa joka itäväylältä kuuluu. Että kun Iiris-ikävä iskee, niin voin sitten painaa nappia ja kuunnella miltä siellä oleminen kuulostaakaan. 😉

Hei mahtavaa viikkoo siulle, ja kiitti kun kävit kurkkaa blogii! Sydän!!

Ruska

Huomenta. Jos oisin täyssokko, en tiedä laittaisinko tällaista postausta. Eli postausta, joka pääasiassa koostuu valokuvista.

On tullut tässä kuljetun matkan varrella selväksi, että moni näkevä ei ymmärrä miten valkoisen kepin kanssa kulkeva henkilö “voi nähdä”. Eli ei ole tietoutta siitä, että myös nk. huono näköisillä on oikeus käyttää valkoista keppiä. Että keppi ja kepin käyttö ei ole rajattu pelkästään täysin sokeiden käyttöön.

Minäkään en tiennyt. Yhtään mitään. Näistä asioista ennen vammautumistani. Nyt ehkä tiedän vähän jotakin.

Eli jos ja kun näette/havaitsette valkoisen kepin kanssa kulkevan henkilön, joka mahdollisesti kuvaa, tai muuten toimii tavalla joka viittaa siihen, että ko. henkilö käyttää näköaistiaan, havaintonne hyvin todennäköisesti pitää paikkansa: kyseessä on todennäköisesti huono näköinen henkilö, joka on keskittynyt sillä hetkellä käyttämään jäljellä olevaa näkökykyään johonkin sellaiseen asiaan mikä näkökykyä vaatii.

Mie käytin tässä männä päivinä näkökykyäni mm. alla olevien kuvien ottamiseen. Ja useaan otteeseen mietin että miten maailma onkaan Kaunis. Ja että miten kiitollinen olen, että näen vielä edes sen verran, että pystyn tällaisia kuvia ottamaan.

Kiitos ku kävit kurkkaa blogii! Sydän!

Kuvat on otettu Savonlinnassa Olavinlinnan lähistöllä, Linnakadun vanhalla puutaloalueella. Kuvat ovat minun ottamiani. Blogin mahdollisia täysin sokeita kuulijoita varten jokaiseen kuvaan on laitettu nk. alt-teksti, eli vaihtoehtoinen kuvateksti siinä vaiheessa kun kuvat on ladattu WordPressin palveluun.

Kuvassa ruska asussa hehkuva koivu Savonlinnan Riihisaaren rannassaja taustalla sininen Saimaa.
Kuvassa syysaurinko paistaa kivimuuriin jonka päällä on ruskasta punaiseksi värittyneitä köynnöksiä.
Kuvassa yksityiskohta Linnankadun puutalomiljöön puuaidasta.
Kuvassa on vanha puutalo kuvattu syksyisenä aurinkoisena päivä jolloin ruskan värit korostuivat.
Kuvassa on syksyinen maisema ja taustalla Olavinlinna.

jaeja

Pitkästä aekoo, rakas päiväkirja. On ollu semmonen “jaejja” -fiilis. Se ompi islannin kaunista kieltä, ja se oikeestaa pitäs kirjottoo silleesä että tuo a ja e ovat yhteensidottuja, mut meiä suomen kielisel näppiksel ei oo tuota kirjainyhistelmää. Tai jos onkii, niin mie en sitä nyt ossaa ehtiä.

Kahoppa kun vua murteele meinoo heittee tän kirjottamise. No anteeks en kylä pyytele 😀 ❤

Joo. Tuo “jaejja” ompi niinku merkitykseltään silleesä semmonen tuumiva, vähän niinku silleen että “oot eläny yhen ihmiselämän, kokenu kaikkee, niin iloo, suruu, onnee, paskaa, tuskaa, kipua, sairautta, ja sit jossai kohtaa todennu et hittoku ootki vielä hengis, ja ehkä vähä alkanu jollai lailla toipuukki niistä jutuist, ja sit sen jälkee ehkä huomannu silleen jotenki tosi typertyneen hämmentyneenä, että yhtäkkiä jostain helkatin kummallisesta aukosta, tai kolosta siun sisällä virtaa jonkinlainen rauhan tila. Jota ei ensi ees tunnista rauhaksi, koska se on ollu nii pitkää poissa. Ja sitku se yhtäkkii onki läsnä, se on ens alkuu jotai nii vierasta, et eihä semmosta taho tunnistaa oikei millään. Saati sit uskoo todeks.”

Eiks oo jännä et yks ainoo sana pitää sisällään jotakuinki tuommosen kontekstin, niinku oikein haitarillisen merkitysyhteyksiä, kokonaisen spektrin. Ja sit se “jaejja” jotenki niinku konkretisoituu semmoseen, et seisot vaikka kevät auringon valossa jossain luonnossa, häikäistyt valkoisesta hangesta, ja rapsuttelet siinä korvallista että “jaejja”. Nyt ollaa sit tässä. Ja semmost tää elämä on.

Nii jos täst ny jotai tolkkuu saa, nii voipi sannoo et elämäs on ollu vähä kyl tuommone “jaejja” fiilis. Se muute lausutaan [jaijja] jos nyt semmone yksityiskohta kiinnostaa.

Sit tietty jos haluu tehä asioist oikee monimutkasii, nii on myös huomioitava se, et “jaejja” ei välttämättä tarkota yhtään mitään 😀 Islantilaiset kato ku osaa nää hommat. Varsinki sen “ei mitään tekemisen taidon”, siinä ne o tosi taitavii! Ja “jaejja” on semmone niinku täytesana, ehkä joskus jopa vähän niinku suomen kielen sana “joo”, jota voi hokee varsinki sillonku mutsis huutaa siulle sen viidennenkymmenne kerra tyyliin “joko teit ne läksyt??? Tai joko veit sen roskapussi roskii?? Joko petasit sängy ja siivosit huonees??” Nii sillo myö ehkä sanotaa “JOO JOO”, varsinki ku oot vaan maannu sängyssäs ja räkiny kattoon minkä ehit.” 😀 Tommoses tilantees islantilaine vois sanoo “jaejja”, ja se ei tarkottais ei nii yhtää mitää. 😉 Ainoo mitä se vois EHKÄ tarkottaa, ois et “en varmaa oo tehny läksyi, siivonnu huonetta, saati vieny roskapussii roskiksee, tai yhtää mitään muutakaa juttuu oo tehny, tai tuu ikinä tekemäänkää!” Siin tilantees “jaejja” ois vähän niinku myönnytys sille, et “joo voit kyl äiti pyytää, huutaa, kiljuu ja tukast kiskoo miut sängyst ylös, mut siltikää en ikinä aio tehä yhtäkää noist asioist.” 😉 Sydän! ❤

Ihmine ku sairastuu, niin sitä luulis et olis niinku aikaa sairastaa. Niinku vaiks maata sängyssä ja levätä. Tai jotai sinnepäin. Mut hei Suomi ja sosiaaliturva, nii sehä on yhtä kuin BYROKRATIA, ja tarkottaa sit kans sitä et on SÄÄNTÖVIIDAKKO ja SÄÄNTÖHELVETTI, ainakii miun mielest, niin turha hei kuvitellakaa et tääl kukaa mitää makoilis ja sillee. Varsinkii jos haluut saada vettä juodakses ja vessas käydä, kun kumpikii toiminto edellyttää sitä et pitää hilata perse torpasta ulos ja tehä asioille jotai. Niinku vaiks nostaa kaivost vettä, ja niinku vaiks juosta ulkohuussiin ennenku lirahtaa housuun. Ja sitku oot viel tämmöne hippi, nii sehä tarkottaa sit sitä, et pitää kasvatella kaikenlaisii asioita, jotka vaatii esikasvatusta, ja se taas tarkottaa sitä et ku ne pienet vihreet tyypit eli taimet kasvaa, nii niitähä pitää siirtoistutella isompii astioihi.

Nii käytännös tää kaikki tarkottaa sit sitä et turha kuvitellakaa et voisit ees yrittää sairastella, kun siulle kertyy sit SAIRAUSPOISSAOLOJA oman elämän stoorista, ja sit hommat kasautuu ja mistää ei tuu mitää. ja koko paska räjähtää loppuviimein käsiin. Et vähä niinku töissä oisit, joo.

Jännitystä elämää tuo tietty myös nuo tieolosuhteet, taas vaihteeks. Ainaha tääl on kevättalvet ollu haastavii, mut tosiaan vaan kevättalvet. Liekkö ilmastonmuutos vai mikä, mut nyt on ollut koko talvi yhtä haastetta tuon tien – ja tietty taksihommelien kanssa – niin kylläpä on saanu ressata asiasta. Sen takii oon sit iha suosiolla valinnu kävellä, pääasiassa, kyytiä vastaan. Mut ei sen enempää taksi- ja kyytihommeleist nyt, ei yhtään huvita kääntää ajatusta niiden suuntaan. Ajokortin ja oman auton menetys kirpoo vieläkin ajoittain niin sumeena, ettei mitään rajaa. Ja siinä on asia mille ei mahda yhtään mitään. Muuta kuin oppia elämään sen kanssa.

Nyt vähän kuvakavalkadia tähä, et saahaan ajatuksii takas ilosempiin juttuihi! Jees!

Obelix pisti pari koivuu nurin. Siks ku mie pyysin. Nätisti. Kuvassa jälkiraivaustyöt meneillään, en sit viittiny kameran kans juosta kaatuvan puun alle, varsinki ku Obelix karjas että alas laputtaa siitä! Nih!

Hitokseenko kiva juttu ku pääsee puuhommiin käsiks. Nii, miehän nää sotkut ite siivoon, ja pilkon päreiksi asti. Ei oo konevoimoo täällä, joka sen homman hoitais. Niin sen mukaan sitte myös kaadetaan puita, eli ei liikoo kerralla. Ettei tuu sokolle liian ylivoimane urakka yhellä kertaa.

Kuvassa koivunrunko tiellä poikittain ja palasina. Kyllä ne vaan äkkiä kaatuu, sitku hommiin aletaan. Voi vinde!
Tässä kuvassa vähän talkoohommaa kirveellä. Koivupölliä halki, poikki ja pinoon! Kyllä, sokko vetää kirves kädessä kuolinpäivään asti, kyä näi o! Sydän ❤ On kuulkaa nii superhyvää raivonpurkuterapiaa pöllien hakkuu, et ei mitää rajaa!!

Taimihommeleita on tullu kans tehtyy. Eka piti tehä taimille kasvualustoja, niitä mie raksin maito- ja mehutölkeistä. Ne vie jonku verran tilaa joo, mut ovat hitokseenki kätevii näis hommis. Semmosii ku jaksaa väkertää, nii yks taimi kasvaa siinä tosi iloseen sihe asti kunnes se lykätään lopulliselle kasvupaikalle. Oon testannu näit parina vuonna, ja todennu systeemin nii toimivaks, et omal kohal oon valinnu nähä vaivaa tän eteen. Sen jos vielä viittis tehä et heti sillon kun maito- tai mehutölkki tyhjenee, sen huuhtelis silleen tosi kunnolla, sit taittelis kasaan ja leikkais pohjasta kulmat pois, niin pääsis tosi paljon vähemmäl vaival ku nyt. Mut ehkä mie viel joskus opin..

Kuvassa maitotölkkiin just istutetut tomaatin taimet. Amppelitomaattia, joku venäläine lajike jonka nimee en osaa ääntää. Sydän!
Täs kuvas tomaattivauvat oottelee siirtoistutusta kertakäyttösist kahvipahvimukeist maitotökkeihin. Kahvipahvimukit oon todennu hyvin sopiviks idätykseen ja sirkkataimien kasvatukseen. Ja kivasti palaa jätteet sauna uunis, tai takassa. Peukku!

Kiva ja kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! Kivaa päivää siulle! ❤

Sokeain apuvälineistä

Avot, rakas päiväkirja. Jos mie muutaman sanan niistä apuvälineistä rustailisin.

“Havahtuu viisi tuntia myöhemmin, kilometrin mittaisen blogipostauksen ääreen.” 🙂

Näinhän siinä on vähän tupannut käymään, eli että “ihan lyhyesti vain piti kirjoittaa, ja kas, taas syntyi tekstiä sellaiset määrät, että loppua ei ole vieläkään näkyvissä”. Ja apuvälineistä kun alkaa puhua, niin senhän tietää että niitä riittää, ja että jutun aihe on sokolle loputon.

Tähän väliin voi todeta, että useammalta taholta on tullut kommenttia liittyen “tyylinvaihtoon”, eli että murrekirjoittamisen muuntaminen lähemmäksi puhe- tai jotakin sekakieltä, on helpottanut lukemista. Nii, nii mie vähän arvelin että silleesä suattais käyvvä. Jotta koitanpa pittee tyylilajin muutoksesta kiinni. Mutta jos välilä vähän lipsahtaa, niin koittakee kestee! 😀

Joo. Itehän en siis vielä mistään mitään tiedä. Niin apuvälineistä kuin mistään muustakaan sokon elämään liittyvästä. Sen tarkemmin. Tiiän vain sen, että ihan v*tukseen hankalaa on sillon kun silmät alkaa himmetä, mistä syystä ne nyt kenelläkin himmenee, ja niitä syitähän muuten riittää. Glaukooma on vain yks. Että jos just SIE SIELLÄ, joka tätä luet, pelkäät sokeutumista ja sokeutta, niin tähän en voi kuin todeta että unoha koko juttu. Sairastuminen voi iskee kenelle tahansa meistä milloin tahansa. Joskus se bongataan ajoissa, ja pystytään “estämään” lääkityksellä, eli siis torppaamaan sen eteneminen niin et sairaus pysyy kurissa.

Vastaavasti on myös niitä keissejä, joille ei vaan voi mitään. Ja sairaus etenee vääjäämättömästi. Niin kauan kun on terve, kannattaa nauttia elämästä ja unohtaa kaikki nää jutut. Ihmisen kroppa on niin ihmeellinen systeemi kaiken kaikkiaan, että periaatteessa on ihan superihme että ylipäänsä ollaan elossa ja terveitä. Mikä tahansa tauti voi vaania joka hetki jossain nurkan takana, mutta kehen se iskee ja milloin, niin kannattaako näihin oikeesti käyttää aikaansa sen enempiä? Tottakai terveellä järjellä eteenpäin, mut noin lähtökohtaisesti oman energian ja ajan käyttö sairastumisen pelkäämiseen, varsinkin jos on terve ihminen, on miun mielestä ihan älytöntä hommaa.

Sit kun sairastuminen tapahtuu silleen et siitä seuraa näkövamma, meiän nykyiseen yhteiskuntaan on rakennettu erinäisiä turvamekanismeja. Niinku sosiaaliturvan sisään. Apuvälineet on yks osio tätä kaikkee.

Kuvassa on oma tämän hetkinen sokeain keppini. Keppi on valmistettu Kanadassa, se on hiilikuitua joka loistaa pimeässä, esim, auton ajovaloissa, ja se taittuu viiteen osaan. Eli mahtuu melko näppärästi normaalin kokoiseen käsilaukkuun.

Apuvälineitä on moneen lähtöön. Periaatteessa kai ihan perus silmälaseja voi ajatella apuvälineinä, mut ne menee siihen kategoriaan et yhteiskunta ei niitä ns. terveille ihmisille kustanna. Entisaikaan sairaanhoitopiirit kustansi näkövammaisille osan uusien silmälasien hankintakustannuksista, mut nykyään näin toimii vissiin vain kaksi sairaanhoitopiiriä Suomessa.

Apuvälineistä tärkeimpiä ovat nykyään varmaan tekniset laitteet, kuten älypuhelin, koska tekninen kehitys on viime vuosikymmenien aikana mennyt aivan järjettömästi eteenpäin. Valaistus käsittääkseni lasketaan tähän kategoriaan, toki se saattaa olla myös ihan oma kategoriansa. Mutta tekniikka ja kodin valaistus kulkee pitkälti käsi kädessä.

Niin sanotut perinteiset apuvälineet, ainakin miulle itellein, ovat sokeain keppi ja opaskoira. Sokeain keppi on kuin majakka, joka ilmoittaa ja viestii ympäristölle että läsnä on sokea henkilö, ja näin ollen toimii sokean turvana, koska muu ympäristö, joka toivon mukaan tunnistaa valkoisen kepin symboliikan ja osaa sitä tulkita, tajuaa että keppiä pitelevä henkilö on sokea. Opaskoira on samanmoinen signaali, eli lähettää ympäristöön vahvaa viestiä siitä että sokea henkilö on liikkeellä luotettavan oppaansa kanssa, ja että ympäristön tulisi kunnioittaa näiden kahden välistä yhteistyötä mm. antamalla parivaljakon liikkua rauhassa. Silloin kun koiralla on valjaat päällä on se merkki siitä että opaskoira on työvuorossa.

Opaskoirakokelas Nova kävi esittäytymässä kurssilaisille Iiriksessä. Novalla on valjaat päällä, mikä on merkki siitä että se on työvuorossa. Nova oli superrauhallinen ja kiltti.

Opaskoirista en tiedä paljoa, vielä, mutta olen hyvin kiinnostunut asiasta. En myöskään millään lailla poissulje omalta kohdaltani sitä, ettenkö voisi joskus opaskoiraa ottaa. Opaskoirahan on sijoituskoira, eli se ei ole “sokean oma koira”. On sinänsä karua ajatella koiraa “apuvälineenä”, mutta tietyssä mielessä hahmottuna, eli varsinkin sokean henkilön liikkumista ajatellen, koira on nimenomaan apuväline, ja käsittääkseni korvaamaton sellainen. Jos joskus on nähnyt sokean ja opaskoiran välistä yhteistyötä, se on hienoa katsottavaa.

Nova makoili lattialla kouluttajan vieressä hyvin rauhallisesti, käytyään ensin tervehtimässä kaikkia ryhmäläisiä, luvan saatuaan.

Mitä keppeihin tulee, niin itse vasta opiskelen asiaa. Helposti voisi ajatella, että keppi on keppi, ja sitä nyt vain pidetään kädessä ja kävellä töpötellään sen kanssa menemään. No juuh, voihan sitä tietysti niinkin elämässä edetä. Mutta jos haluaa edes yrittää päästä sisälle “kepin henkiseen elämään”, niin silloin alkaa tulla tietoiseksi että keppejä on eri mallisia, on ns. tunnustelukeppejä, merkkikeppejä ja mitä kaikkia niitä olikaan? Ja että kepin pitää olla sopivan mittainen sen käyttäjälle, jos se on liian lyhyt tai liian pitkä niin eipä kepin käytöstä tule mitään. Keppiin on myös erilaisia päitä joita voidaan vaihtaa tarpeen mukaan. On esim. niin kutsuttu yleispää, sitten on pyöreämpi “lumipallopää”, jota käytetään talviolosuhteissa, ja sitten on pisarapää. Kerron mitä sillä tehdään, kunhan itse joskus tulen asiasta tietoiseksi. 😉

Apuvälineitä ON paljon. Pienistä teknisistä härpättimistä isoihin teknisiin härpättimiin ja erilaisiin keppeihin, ja ties mihin – rajana on varmaan se, että mitä kukakin apuvälineenä pitää. Yksi esimerkki arjen apuvälineestä on pikkuinen laite, joka voidaan laittaa juomalasin reunalle. Kun sokea kaataa lasiin nestettä, laite alkaa piipata siinä vaiheessa kun lasi täyttyy tiettyyn mittaan. Kun lasi täyttyy kokonaan, laite suorastaan kirkuu että “lasi on nyt täynnä ja kohta menee yli”. Piipittäminen yltyy mahdottomaksi mekkalaksi.

Mistä näistä kaikista asioista saa tietoa?

Siinä vaiheessa kun ihminen sokeutuu. ja putoaa tavalla tai toisella yhteiskunnan turvaverkkoihin, on hyvin todennäköistä että jossakin vaiheessa turvaverkkoihin putoamisen seurauksena on vierailu Näkövammaliiton kuntoutuskeskus Iirikseen, joka sijaitsee Helsingissä Itä-Keskuksessa. Iiriksestä löytyy hyvin kattavaa tietotaitoa yhden katon alle koottuna koskien silmiä, näkökykyä, näkemistä, ja erilaisia silmäsairauksia ja/tai vammautumia, joiden kanssa ihmisten tulisi jollain lailla yrittää oppia elämään. Iiriksessä on myös käsittämätön määrä tietoutta koskien erilaisia apuvälineitä, niiden käyttöä sekä niiden hankintaa. Kuntoutuskeskus Iiris on valmistunut muistaakseni vuonna 2003, ja palvelee kaikkien näkövammaisten tarpeita, ja asiaa, koko Suomen laajuudelta.

Kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! ❤


Valoilmiöitä ja systeemin pohja

Huhhuh, rakas päiväkirja. Vihdoin on ollut muutaman hetken rauha. Aidosti rauhallinen ja levollinen olo. Tuntuu että ehkäpä ensimmäisiä kertoja sitten koko kuluneen reilun puolen vuoden aikana. Syksy oli, varsinkin tunne-elämän osalta, melkoista mylläkkää, jolloin tuntui että koko elämän perusta on liikkeessä. Niin kuin Liisalle kävi, kun hän tippui kanin koloon ja päätyi Ihmemaahan. Yhtäkkiä alhaalla oli ylhäällä, ja ylhäällä oli alhaalla. Pienestä tuli suurta, ja suuri kutistui, jopa mikroskooppisen pieneksi. Liisan kokemus kuvaa jollain tavalla ja tasolla sitä sisäistä tilaa, mitä itse koin ja olen kokenut kulkevani läpi. Kaikki muuttui ja muuttuu, ihan kaikki, vaikka tietyllä tavalla hyvin moni asia pysyi ja on pysynyt ennallaan. Ainoa asia mikä ei ole muuttunut, on kissalan väki, sillä kissahenkilö(t) odottaa edelleen palvelua entiseen malliin 😀 Raikuva palaute kajahtaa heti, jos ihminen kissan mielestä vitkastelee 😉 Onhan se mukavaa, että jokin asia elämässä pysyy vakiona 😀 ❤

Rauhaa edelsi äkillinen näössä tapahtunut muutos, joka synnytti ja loi huolen ilmapiirin. Hoitoon hakeutuminen, ja varsinkin pääsy, tuntui hyvin hankalalta. Siihen liittyen on ollut tässä tämän vuoden puolelta kokemuksia, joista en nyt vielä kirjoita tänne. Mutta pääasiassa näistä syistä johtuen putosin jonnekin mustaan aukkoon silmä-asian kanssa, ja olisin jäänyt sinne makaamaan, ellei ulkopuolisen tahon hyväntahtoinen neutraalilta pohjalta annettu neuvo olisi tavoittanut minua. Kerrankin kuulin, kun joku yrittää aidosti tarjota apua. Sen enempiä asiaa miettimättä laitoin rattaat pyörimään, eli soitin Sosterixin päivystykseen, ja vietin yhden illan siellä.

On kuulkaa niin herkullista mennä sairaalan päivystykseen selittämään “kuinka näet valo-ilmiöitä”. On siis todella kerta kaikkiaan semmoinen herkku-aihe nuo valoilmiöt, että voi että sentään. Ihan sitä alkaa odottaa, että kohta jono valkotakkisia seisoo edessä, pyytäen mukaansa “tuonne jonnekin missä saat ruiskeen suoneen, ja pääset vähän lepäilemään”. Noh, päätin, asiantuntevia neuvoja saatuani, jonka mukaan äkillisesti silmiin ilmestyvät valoilmiöt voivat viitata esim. verkkokalvon repeämään, tai johonkin muuhun vakavaan asiaan, että otanpa tällä kertaa riskin. Tuli valkotakkiset tai ei. Näkökykyä on niin vähän jäljellä, että saako valkotakkisten pelko miut ohittamaan silmän asianmukaisen hoidon? Melkein sai. On kuulkee jännä juttu, miten tiukassa nämä “mielenpuolen stigmat istuu meissä, eli että oot hullu, jos puhut valoilmiöistä, ja varsinkin lääkärille??”

No, päivystyksen kunniaksi pitää sanoa se, että ensinnäkin koko homma sujui varsin sutjakkaasti, siihen taisi kaikkinensa mennä aikaa parisen tuntia. Toisekseen tulin kuulluksi, ihan ensimmäistä kontaktia eli puhelinsoittoa myöten, ja kolmannekseen lääkäri otti minut vakavasti. Kyseli myös valoilmiöiden laadun hyvin tarkkaan. Eli näkeekö valosta läpi vaiko ei, liikkuuko valoilmiö silmän mukana kun silmää liikuttaa jne. Koska Slinnan silmäpoli on päiväpoli, ei täällä ilmeisesti useimmiten, ainakaan arkena, ole päivystävää silmälääkäriä, joten päivystyksestä sitten konsultoidaan Kysia tai Joensuuta silmätapauksien osalta. Päivystävä lääkäri soitti Kysiin, josta kerrottiin mahdolliset diagnoosit, ja samalla todettiin että hoitoa näihin asioihin on tarjolla vasta seuraavana päivänä. Joensuuhun lääkäri ei ottanut yhteyttä, tai ei ainakaan kertonut miulle jos niin teki.

Asia siis jäi siihen, ja sain lähtöpassit kotiin, sen tiukan neuvon kera että pitäis nyt olla levossa. Ja että aamulla Slinnan silmäpolilta soitetaan. Roomalaisilla töissä oleva ystäväni tähän kaikkeen totesi, että “putosin systeemin osalta montun pohjalle”, eli että sain nyt konkreettisen kokemuksen siitä kun systeemi pettää hoittoon hakeutuvan potilaan kohdalla. (Ai mitkä ihmeen roomalaiset?? No täällähän sitä kirjailin asiaan liittyvästä symbolisesta näkökulmasta.)

Noh, seuraavana aamuna systeemi taas nappasi kopin, kun Slinnan silmäpolilta soitettiin ja pyydettiin tulemaan paikan päälle. Mie sitten Kela-taxiita soittamaan, mikä vähän jännitti, koska vakiotaksi oli muussa ajossa ja piti asioida Pro-Keskuksen kanssa. Nyt voip sannoo, että ensimmäise kerra sain kokemuksen siitä, että Pro-Keskuksen kanssa homma toimi. Ja hyvin toimikin. Keskuksen kautta tilattu Kela-taksi pitäisi soittaa edellisenä päivänä kello 14 mennessä. Ensimmäistä kertaa soitin “pikakyydin päivystyksellisistä syistä johtuen”, ja hittolainen vieköön homma toimi. Taxii saapui vajaan tunnin sisällä soitosta. Mikä on oikeasti nopeaa toimintaa, ottaen huomioon koko hässäkän ja kaikki ongelmat jotka ovat liittyneet Pro-Keskuksen toimintaan. Lisäksi keliolosuhde satunnaisesti helpotti juuri kyseisellä hetkellä, eli taxii pääsi pihaan asti, ja päästiin pihasta poiskin 😉 Eikö oo jännä juttu 😀

Että siinä sitä sitte rahjustettiin pitkin hampai silmäpolille. En oo siellä syksyn jälkeen käynykkää, koska lääketieteellisen tahon näkökulmasta kahottuna hoitosuunnitelma on semmone, että käyntejä, joita sanotaan kontrollikäynneiks, ei edellytetä kovin usein. Silmänpaineen mittaukset voi hoittaa tk:ssakin, eli jossain terveyskeskuksessa. Niinku oon hoitanu. Kotimittarihan ois hitokseenki hieno, ja Suomes on firma joka niit valmistaa, mut en tiiä mitenkä monta tonnii semmone maksaa. Todennäköisesti ainakii kaks. Nuo silmänpainemittarit mitä tk:lla tms. on käytössä, on normisti semmosii parin tonnin hintasia.

Noh, lopulta sitä tuassiisa seisottii polin aulassa, ja kylläpähä ahisti. Ku mistä sitä tietää että minkälaine “kuolemantuomio” sitä taas tällä kertaa napsahtaa niskaan. Kun oma havainto on vaan se, että näkö renkkaa ja vinksottaa, ja “näkyy valoilmiöitä”. Niin eipä sitä osaa kummempia diagnooseja maallikko siinä tehdä. Muuta kuin todeta, että “jotain tapahtuu silmäs”.

Hoitajathan on polilla aina aivan mahtavia. Selittäävät asioita ja saavat asioita tapahtumaan. Se on tuo “liäkärkunta” eli lääkäärikunta, joka meikäläisen namiskoihin yleensä osuu, silleen ikävällä tavalla, että kalakauppias alkaa nousta kaloineen pintaan. (Ai mikä kalajuttu?? No sitä samaa linkkii jos klikkaa sinne symboliikka-juttuu mihin äsken linkkasi, niin sieltä löytyy!) Niin kyl minuu tietenkin jännitti, et mitenkä hitola tää koko juttu männööpi, varsinkin kun niinki “uskottava” keissi saapuu ovesta sisään että ihan valoilmiöitä havaitsee ja silleen. Että koskakohan ihan oikeesti pääsen lepositeisiin makoilemaan.

Loppusyksystä sain kuulla, polille soittaessani jonkin asian perästä, lääkärivaihdoksista, lähinnä koskien sitä että “hoitava lääkärini” (onko nykyään sellaisia??) on jatkanut matkaa toisaalle. Eli lähtenyt Slinnasta pois. Niin kyllähän se vähän yllätti, kun lääkäri kutsui vastaanotolle, ja siellä olikin tuttu henkilö vastassa. Toki myönnetään että ensireaktioni oli hieman tyyliä “pitäisköhän tässä nyt juosta karkuun kun vielä ehtii”. Kun ei ehkä ihan putkeen mennyt syksyllä “kaikki jutut”, kun oli tuo kalakauppias aika voimallisesti läsnä koko syksyn ajan. Huomasin myös tokaisevani jotakin tyyliin “Luulin että et enää ole täällä”, johon sain hyvin tyynen vastauksen “No minä olen nyt tässä”. No mitäpä tuohon nyt voi sanoa. Joten en asiaa sen enempää kommentoinut.

Siinä sitten istuttiin ja ihmeteltiin, ja kylläpä se kalakauppias sieltä pomppasi taas ihan kivasti esille. Huomasin kiukuttelevani kaikki mahdolliset asiat mistä nyt ihminen voi kiukutella. Ei hävettänyt itse tilanteessa, mutta jälkikäteen sitäkin enemmän. Siitä huolimatta, että on tietoisuus siitä, että jos luottamusta ei ole, niin ei kyllä ole kiukun ilmaisujakaan. Eli näemmä luottamusta on, kun kiukkuakin nousi 😉 Mutta silti nousi häpeä, sitten myöhemmin. Joten on kieltämättä myös ihan hyvä huomata, ja myös jälkikäteen muistaa, että lääkärillä pitää pokka asiakkaan kiukuttelua kuunnellessaan. Ja että lääkäri ei myöskaan revennyt nauruun niissä kohdissa, omissa häpeän aallonpohjissani, joissa totesin ääneen valoilmiöitä kuvatessani, hyvin puolustelevasti, että “en ole syönyt sieniä, enkä oo vetäny mitään muitakaan psykedeelejä!” Hyvin piti pokka. Sydän.

Tutkimukset ovat aina hyvin perusteelliset. En tiedä muista lääkäreistä, kokemusta on muutamista, mutta noin niin kuin yleisellä tasolla en voi mennä sanomaan kuinka perusteellisesti muut silmälääkärit silmiä tutkivat. Sen tiedän että tämä henkilö, joka syksyllä oli “hoitava lääkärini”, on hyvin perusteellinen. Ja selittää asioita, jos kysyn. Ja nyt sitten, kun oli tutkittu, tutkittu ja mitään ei löydy, ja asiakas alkaa hermostua että on seonnut lopullisesti, niin tutkitaan sitten vielä lisää. Ja myös kuvattiin silmä. Niin sieltäpä sitten löytyi.

Irronnut lasiainen. Siinä vaiheessa tipahdin tuolille ja nostin kädet pystyyn. Helpotuksen tunne oli aivan valtava. Ensinnäkään en ole menettänyt jälleen yhtä vähistä jäljellä olevista näköhermoista. Toisekseen äkillisesti tapahtuneen näön muutokselle löytyy looginen selitys. Kolmanneksi valoilmiöille löytyy looginen selitys – eli että lasiainen on todennäköisesti irrotessaan venyttänyt verkkokalvoa, mutta ei kuitenkaan ole aiheuttanut repeämiä verkkokalvoon. Kiitos tämän perusteellista työtä tekevän lääkärin, joka jaksaa vielä kaiken lisäksi kuunnella potilaan kiukut ja kitinät, kaikki tämä avautui ymmärrykseeni, ja lopulta toi mukanaan selkeyden, joka aina tuo mukanaan rauhan. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tapahtui näin. On myös hyvin perusteltua sanoa, että ensimmäistä kertaa sitten koko tapahtuneen näön menetyksen. Koska ehdin tässä välissä jo monet kyyneleet vuodattaa, näön äkillisistä muutoksista johtuen, että olen taas sokeutunut lisää, ja että en halua elää umpisokean elämää. En halua. Tämä lääkärikäynti toi toivon sinne missä toivoa ei ollut, ja sen myötä rauhan sinne, missä rauhaa ei ollut.

Ensin saan tuen, ystävällisen neutraalin tuen ja vinkin avun piiriin hakeutumiseen liittyen, ja sitten lopulta saan myös itse avun, vaikka välissä olikin reissu päivystykseen joka jäi ns. hukkareissuksi avun saannin osalta. Lisäksi joku toinen lääkäri olisi aivan hyvin voinut jättää kuvat ottamatta, jolloin olisin potilaana jäänyt epätietoisuuden tilaan, enkä olisi välttämättä koskaan tullut lasiais-asiasta tietoiseksi. Mutta nyt kun kuvat otettiin, ja siellä kuulemma aivan selvästi näkyi irronnut lasiainen, niin koko asia sai kerta heitolla selityksen, ja ennen kaikkea selvisi että mitään vakavaa, ja peruuttamatonta ei ole tapahtunut. En ollut lasiaisesta koskaan kuullutkaan, ja myöhemmin kun etsin asiasta tietoa, selvisi että kyseessä on ilmeisen yleinen ilmiö, jonka suurin osa ihmisistä kohtaa ikääntymisen myötä. Lasiaisen irtoamiseen ei ole tarjolla hoitoa. Joten apu jota lopulta sain, oli tässä tapauksessa tietoisuuden lisääntyminen, se että asiakkaana ymmärsin mitä minussa, kropassani ja silmissäni tapahtuu. Eritoten sain selkeyden siihen, että “en ole hullu”, huolimatta siitä että näkökentässä paistaa aurinko, vaikka aurinko ei todellakaan paista yhtään missään muualla. Kaiken tämän selviämisen ja selkiytymisen myötä huolitaakkojen kantaminen jäi välittömästi siihen. Välittömästi. Harvoin olen saanut näin välittömiä reaktioita kokea, ruumiillisella tasolla, mikä on aina viesti, ainakin miulle, siitä että ihmisessä tapahtuu syvän tason rentoutuminen ja vapautuminen, mikä puolestaan on iso askel eteenpäin paranemisen tiellä.

Tarinan ydinpointti lienee se, että jos omassa näkökentässä alkaa havaita äkillisesti ilmeneviä valoilmiöitä, esim. valopalloja tai etenkin salamoita, niin kannattaa epäröimättä hakeutua silmälääkärin pakeille. Lasiaisesta jos hankkii tietoa, samalla löytyy infoa myös siitä minkä muunlaisten silmään liittyvien näköilmiöiden tiimoilta kannattaa välittömästi hankkiutua lääkäriin, jos ei muuta niin päivystyksen kautta.

Tällaisia steppejä itsekin täällä opettelen. Viime syksynä päätin, että se jos mikä miun tulee näkövammaisena oppia, että miten erotella silmiin liittyvät vaivat, oireet ja “hälytyskohdat”, joiden tiimoilta alan näppäillä päivystyksen numeroa. Se ei ole helppoa. Ajoittain silmissä on paljon tuntemuksia, ja voi sanoa että moni niistä on sellainen että tekisi mieli juosta lääkäriin. Suurin osa näistä tuntemuksista ilmeisesti lähtökohtaisesti menee kategoriaan “vaaraton”. Näköharhat, kuten valoilmiöt, ovat aina hälytysmerkki jostakin, ja silloin lääkäriin tulee hakeutua. Tällainenkin vanha jäärä alkaa vähitellen asiaa oppia. Tällä kertaa ulkopuolelta saadun asiantuntevan neuvon tukemana, mutta ensikerralla ehkä jo ihan itse. Koska tuleehan näitä, seuraavia kertoja.

Olis niin paljon kirjoitettavaa simistä, näkemisestä, näkökyvystä, virallisesta sairaanhoitojärjestelmästä, asiakkaan kokemuksista tässä järjestelmässä, tukirakenteista tai asioista jotka on alunperin tarkoitettu tukirakenteiks, kuten taxii, mutta jotka ovat alkaneet vääristyä vankiloiksi ja isoksi hankaluuksiksi asiakkaille, joiden toimintakyky ei oo ns. normaalin tasolla, jne. Olis paljon kirjoitettavaa sokeain elämästä, kuten apuvälineistä (sokeain keppi, teknologiset apuvälineet) jne., ja tietysti Näkövammaisten kuntoutuskeskus Iiriksestä. Toivon että joku päivä pääsen näihin asioihin käsiksi. Myös opaskoiriin, joista miulla ei kyllä vielä oo mitään kokemusta, ja hyvin vähän tietoa. Paljon on kaikenlaista mitä toivon voivani sanoittaa. Katsotaan mitä tulevat päivät tuovat tullessaan.

Kiitos ku kävit kurkkaa blogii!! Hyvvee viikonlopppuu siulle! ❤

Hippi mikä hippi

Rakas päiväkirja. Hipilla hikee pukkaa, ku pitää miettii mite tän nerokkaan taxi-uudistuksen kans toimitaa nys si. Koska oon hippi, haluun asuu tääl puskas, koska oon menettäny elämässäni nyt aika ison osan kaikkee sen myötä ku meni näkö. Ne jutut mitä pystyn tekee, ja mitkä pitää minuu hengissä ja käynnissä, ja antaa fyysistä ja henkistä ravintoo, liittyy aika pitkälle viherhippeilyyn, eli puutarhahommiin.

Kyvassa ihana jumaltenkukka, omassa kukkapenkissä. Sydän.

Niin jos lähen täält puskast nyt sit suunnittelee muuttoo johonkii, vaikka Savonlinna-cityyn, tai jonnei toisel paikkakunnalle, niin kyl se on vähä niinku hautajaismeininki. Tai niinku aika paljonki.

Sit on viel semmosii kummii juttui, et ku menee yks aisti pois pelistä, niin muut aistit vahvistuu. Oon ehkä jotai maininnu tuosta miun kuuloaistista, eli että on “pikkasen herkkä kuulo”. Käytännössä jos haluu puhuu jotain sillee et mie en sitä kuule, edes kuiskaamalla, niin kannattaa pitää parin sadan metrin välimatka 😉

Niin se on tuommonen city-laiffi vähän haastavaa tämmösillä aisteilla. Se, että keinovalo sattuu silmiin, niinku vaikka katuvalot ja kauppojen kirkkaat kattovalot, ja sit siellä pukkaa sitä äänimaisemaa niinku aivan tolkuttomasti. Jopa Savonlinna-cityn kokoisessa paikassa. Viimeiset puoli vuotta on menny opetellessa sitä, et mite hitos mie asioin kaupungissa ilman et oon sieltä kotiin tullessa ihan raato, ja että supermies autonkuljettajien ei tarvii kantamalla viedä minuu autosta ulos ja kodin ovesta sisään. Supermiehillä viittaan siihen, et tyypeillä sykkii aika isot sydämet siellä jossain rintakehän sisällä. Aina auttavat, varsinkin silloin kun et pyydä.

Niin se on vähänniinku tää hippilife sitten asettunut päälle, kun ei täs hirveesti oo vaihtoehtoja sen suhteen, enää, että missä voin asua. Kävin Iirikses ekaa kertaa joku aika sitte (siitä lisää myöhemmin!), ja voi pojat että meinas henki mennä reissun päällä kun Kamppiin pääsin! Kroppa tilttas ihan täysin, silmät soi viikon sen reissun jälkeen, korvista puhumattakaan. Ihan voi sanoo “et ei tarvii pääkaupunkiseudulle muuttoo enää ikinä miettii, kun kroppa ei sitä enää kestä”.

Tämmösii jännii ilmiöitä syntyy ja tapahtuu ihmisen kropassa sen myötä, kun jotain menee pois pelistä. Kun yks aisti lakkaakin toimimasta. Ja sen perusteella mitä oon nyt kerinny muihin näkkäreihin, eli näkövammasiin (kuten he/me itse itseään kutsuvat/kutsumme), niin aika yleistä tää vissiin on. Eli et en todellakaa oo ainoo, joka kokee maailman tällä tavalla sen jälkeen kun näköaisti on alkanut pudota pois pelistä.Jännä juttu kuulkaa se, että auringonvalo ei satu silmiin. Keinovalo sattuu, mut “aito valo ei”. Kirkkaus kyllä häikää, ja pahasti, sen takii miul on aurinkolasit, jotka pelastaa mm. kauppa-asioinnin, mut auringonvalo ei aiheuta kiputiloja. Et jos asumist miettii, niin oisko sit tehtävä joku tosi radikaali veto ja ostettava menolippu vaikka Kreikkaan. Nimenomaan menolippu. Oon kuullu, et Delfois on ollu about 1000 vuotta tai pidempäänki oraakkelin paikka auki. Oraakkelitha oli sokeita. En tiiä omista ennustajan kyvyistäni, mut aattelin et voisin olla sopiva hakijakanditaatti tuohon paikkaan. Sokea, ja nainen. Menee täydestä kun väärä raha. 😉

Kaikkee tälläst sitä ajoittain välähtää mielessä, kun yrittää saada langanpäistä kiinni ja funtsii, että tuleeko tästä enää elämiskelpoista elämää. Yks iso käytännön asia mikä taksiuudistukses rassaa, on tää Metsäkodin sijainti, eli täähän on hyvin yksityinen paikka. Ja fyysisesti sijaitsee notkossa, eli isohko mäki/rinne ompi tuossa kun tänne tulee. Talvella tänne ajetaan poikkeusreittii, koska turvallisuuskysymys miulle. Ja nyt sit ku keskel talvee tulee plussan kelit, ja tuol on tuommone rinne, niin autol ei välttämättä pääse pihaan asti. Tutun taksin kanssa pystyi soittelee kaikist näist jutuista, ja ne ties heti missä mennää. Nyt ku auto tulee keskuksen kautta, niin oon kyl sanonu et tääl tarvii nelivetoo. No, viimeks ku tulin kotii, se taksiauto oli takavetonen, ja sehän jumittu lumeen heti ekassa tiukassa mutkassa. Ja kuski tietty hermostu.

Vaikka oon etukäteen sosiaalitädille selittäny kaikki nää jutut, siks ku niitä taxi-uudistuksen takii kyseltiin tarkkaan, ja nää on kirjattu ylös ja keskukselle tiedoks, niin ei tää tämmönen toimi käytännössä. Koska aina sieltä vaan tulee auto, joka sit loppupelist jää kiinni johonki penkkaan. Ja arvatkaa mitä sit tapahtuu. Sit kuskin pitää soittaa joku hinauspalvelu yms. ja hänen loppupäivänsä menee siihen. No tää episodi oli sillä ratkaistu kun sanoin kuskille että tuota kohtaa pidemmälle ei ajeta, ja että tästä KÄVELEN loppumatkan (oli monta kauppakassia, jee!) kotiin. Sillee sokee nainen vetää metässä. Kuski tajus tietty heti että tottakai niin tehään, koska auto jäi jo sen yhen kerran kiinni siihen lumeen. Ja naapurin isäntä ei ollu kotona, eli ei ollu ketään kuka pääsee traktorilla vetää auton pois. Ja tää oli “kovan lumen aikaan”, eli ihan kivaa on nyt odotettavissa plussan keleillä, kun lumisohjot on jo tuossa. Se on apostolinkyyti miulle, ja taksikeskuksen kanssa en jaksa yhtään mitään seliseliseli-meininkiä joka jumalan soittokerralla.

,Mitään tämmösii ei tarvinnu miettii ennen taksiuudistusta. Siks, koska kaikki nää jutut pysty sopii ja juttelee auki paikallisen taksin kanssa, ja ne nyt on niin vanhoja kettuja muutenkin näiden lande-olosuhteiden kanssa, että ei niille tarvii mitään selitellä, kun näkeehän ne itekkin aamulla liikenteeseen lähtiessään mikä on meininki, ja arvaa siltä pohjalta missä kunnossa tie on täällä. No joo, Sosterin vastaushan tähän on tietty se, että “hae vakiotaksioikeutta”. Ei se oo se pointti. Pointti on se, et pitää myllätä toimiva systeemi rikki, sekoittaa ihmisten elämä vituiks, ja hajottaa asiat. “Mut hei me kilpailutetaan, koska taxi-laki muuttui”, sehän se virallinen selitys on.

Vakiotaksi siis tarkottaa sitä, että “anon” Vammaispalvelusta lupaa käyttää yhden tietyn taksiyrittäjän palveluita johtuen tietyistä poikkeusasuinolosuhteita. Kuten vaikka noista, mitä tuossa yllä kuvasin. Eli nyt sit alkasin kirjottaa vapaamuotoista hakemusta, johon menee paljon aikaa. Sit lähetän sen sosiaalityöntekijälle, ja asia käsitellään Vammaispalvelussa ehkä kuukauden tai kahden päässe. Siks, koska Sosterixin resurssipula, ja kaikkien asioiden käsittely vaan viivästyy, vaikka ei pitäis viivästyä. Mut käytännössä niin se vaan menee. Ja sit ootellaan mikä on tuomio.

Ja kehen tää kaikki vaikuttaa? Mieleen tulee se lause “ei ole tarkoitus vaikeuttaa asiakkaan elämää, vaan auttaa asikkaan asioita”, vai miten se nyt menikään.

Lisänä yhtälössä on viel kimppakyytimahdollisuus. Eli uus järjestelmä mahdollistaa senkin, että kun tilaan taksin, niin sitku se pärähtää pihaan, sillonku pihaan asti pääsee, niin kas siellä onkin muita, miulle tuntemattomii kyytiläisiä kyydissä.

Hipin pihassa! Hipin omassa Pyhässä paikassa! Jonka osoitetiedot ovat salaiset, tarkoituksella. Milloin olen antanut suostumukseni tällaiseen? Muistaakseni en koskaan. En ainakaan tietoisesti.

Joten käytännössä tästä eteenpäin tää nyt sit tarkottaa sitä, et sokee kävelee joka kerta metsään taksia vastaan. Se on sit voi voi jos taksi ei tulekaan ajoissa, ja hippi venaa pakkasessa taksia tuolla hangessa vaikka puolesta tunnista tuntiin tai silleen. Se on kato semmosta, kun kehitetään. Ei hippii mitenkää vituta, koska hei mehtä on aina mehtä, ja ihan huippuu ku saa rämpii täällä, varsinkin takastulomatkalla painavien kauppakassien kanssa. Ikinä en vaihtaisi, enkä vaihda, muruakaan tästä Helsinkiin, tai pääkaupunkiseutuun. Mut yhteiskunnan auttavia tukirakenteita, niiden suunnittelua ja kehittämistä ku funtsii, nii tämmösen kontekstin kans hippi alkaa muuttuu kekäleeks, ja päästää kuumaa höyryä ympärilleen. Vittu että on päättäjät pihalla. Kuten vaikkapa Sosterixin kuntayhtymän hallitus.

Ihminen jaksaa tietyt asiat. Varsinkin silloin kun on terveyttä, ja voimia. Ja perustoimeentulo kunnossa. Mut sillonku ihminen sairastuu, ja sit se taho jonka “pitäis auttaa”, alkaa toimii tälleen niinku Sosterix nyt toimii tän kuljetuspalvelun uudistuksen kanssa, eli ei infota asiakkaita mistään, ja sit mennään ja rysäytetään muutos asiakkaiden niskaan, ja lopputulos on se, että hippi saa joka kerran selittää nää jutut ku soittaa keskuksesta taksin (voisitteko lähettää nelivetoauton, muuten tänne jäädän lumeen kiinni, ja sit tulomatkal kaupungista ei varmaan oo nelivetoautoo, koska keskus on jo unohtanut asian), niin ei semmosta pitkin jaksa. Alkaa tulla semmonen fiilis, et vittu pitäkää tunkkinne.

Peruspalvelu minkä toimivuuden pitäis olla taattu, särjettiin just itse toimijan eli Sosterixin taholta. Tääl metäs miettii joka kerta ku taksi on tilattu, et jääkö se tonne tielle kiinni ja päästäänkö täält ylipäänsä mihinkään. Kaikkein eniten miettii että tuleeko taksi ollenkaan. Vanhan systeemin aikaan tämmöstä ei miettiny ollenkaa. Jännä juttu, eikö. Sehän johtu ihan siitä, et taksikuski soitti jos hän on myöhässä, tadaa.

En mie jaksa käyttää enää energiaani tämmöseen. Oon v*ttu menettäny koko elämäni reilu puol vuotta sitte, ja nyt “auttava taho” laittaa paskalastin päälle. Niin tätä pitäis jaksaa? Ei kiitos. Ei tarvii jaksaa. En tiiä mitä teen, ja miten tän ratkasen, muta sen tiiän et ei kenenkään tarvii tämmöst jaksaa. Saati alistuu vankilameininkii. Ehkä vaan sanon koko kuljetuspalvelun irti, ja sillä siisti. Ja liftaan lopun ikäni tätä väliä. On tuolla muitakin liftareita vuosien varrella nähty. EI sokeita kylläkään, mut silti. Sillonku “apu” muuttuu tällaiseks, eli siis kontrollijärjestelmäksi, niin oikeesti jotain on tosi pahasti vialla. Kontrollista, siis siitä minkä olen kokenut tosi pahasti kontrolloivana elementtinä, lisää seuraavalla kerralla. Ehkä huomenna. Tai silleen.

Jään sit mieluummi paikoilleen. Tai sit lähen kävelee tonne jonneki bussipysäkille, joka on jossai tuol kaukana ison tien varressa. Siihen menee ainakin tunti kun sinne pysäkille kävelen. Ja sit ajan bussil kaupunkiin, jos edes erotan näillä silmillä mitään bussia. Ja varmaan puol kuollu väsymyksestä, mut hei bussishan voi levätä! Ai niin, mut bussil matkustamine oli kiellettyy jos oot Vamm aispalvelun kuljetuspalvelun asiakas. Eikös se niin ollut. No mut siinähän onki sit yks hyvä syy luopuu kuljetuspalvelun asiakkuudesta. Harmi vaan, et bussi kulkee vaan siihen vuodenaikaan kun koulua on. Kesällä ei taida bussi kulkee.

Jep. Pointti on siinä, et ihmisille, joilla on jo muutenki tarpeeks hankalaa, tehdään näin. Heitä kohtaan toimitaan näin. Avun ja auttamisen nimissä. Kyllä on nykyhallituksen henki ja toimintatavat levinneet laajalle. Tämän tason toiminta kertoo kaiken siitä, miten paljon niitä tyyppejä ketkä tän toiminnan takana on, kuten esimerkiksi kuntayhtymän päättäjiä, oikeesti kiinnostaa Vammaispalvelun asiakkaiden elämä.

Tervetuloo vaan käymään täällä paikan päällä ja osallistumaan vaikka päivän ajaks Vammaispalvelun asiakkaan elämään. Voidaan suunnitella ohjelma, tilata taksit lennosta ja kattoo mite homma toimii. Pääsette nostaa vettä kaivosta ja käyttää ulkohuussia. Kato kun hippi elää silleen, et tääl on kantovesi ja ulkohuussi. Ei tarvii sähkökatkojen aikana miettii et toimiiko vessa tai tuleeko hanasta vettä. Se on kyl leppoisa juttu 😉

Vähä mollivoittonen epistola tänään, sori, mut on päiviä ja on päiviä. Tänää oli semmone toisenlaine päivä ja teki mieli vähän vuodattaa. Kiva silti ku kävit kurkkaa blogii, kiitos!