Tag: sokko

Sokeain apuvälineistä

Posted on by Sokkomaria

Avot, rakas päiväkirja. Jos mie muutaman sanan niistä apuvälineistä rustailisin.

“Havahtuu viisi tuntia myöhemmin, kilometrin mittaisen blogipostauksen ääreen.” 🙂

Näinhän siinä on vähän tupannut käymään, eli että “ihan lyhyesti vain piti kirjoittaa, ja kas, taas syntyi tekstiä sellaiset määrät, että loppua ei ole vieläkään näkyvissä”. Ja apuvälineistä kun alkaa puhua, niin senhän tietää että niitä riittää, ja että jutun aihe on sokolle loputon.

Tähän väliin voi todeta, että useammalta taholta on tullut kommenttia liittyen “tyylinvaihtoon”, eli että murrekirjoittamisen muuntaminen lähemmäksi puhe- tai jotakin sekakieltä, on helpottanut lukemista. Nii, nii mie vähän arvelin että silleesä suattais käyvvä. Jotta koitanpa pittee tyylilajin muutoksesta kiinni. Mutta jos välilä vähän lipsahtaa, niin koittakee kestee! 😀

Joo. Itehän en siis vielä mistään mitään tiedä. Niin apuvälineistä kuin mistään muustakaan sokon elämään liittyvästä. Sen tarkemmin. Tiiän vain sen, että ihan v*tukseen hankalaa on sillon kun silmät alkaa himmetä, mistä syystä ne nyt kenelläkin himmenee, ja niitä syitähän muuten riittää. Glaukooma on vain yks. Että jos just SIE SIELLÄ, joka tätä luet, pelkäät sokeutumista ja sokeutta, niin tähän en voi kuin todeta että unoha koko juttu. Sairastuminen voi iskee kenelle tahansa meistä milloin tahansa. Joskus se bongataan ajoissa, ja pystytään “estämään” lääkityksellä, eli siis torppaamaan sen eteneminen niin et sairaus pysyy kurissa.

Vastaavasti on myös niitä keissejä, joille ei vaan voi mitään. Ja sairaus etenee vääjäämättömästi. Niin kauan kun on terve, kannattaa nauttia elämästä ja unohtaa kaikki nää jutut. Ihmisen kroppa on niin ihmeellinen systeemi kaiken kaikkiaan, että periaatteessa on ihan superihme että ylipäänsä ollaan elossa ja terveitä. Mikä tahansa tauti voi vaania joka hetki jossain nurkan takana, mutta kehen se iskee ja milloin, niin kannattaako näihin oikeesti käyttää aikaansa sen enempiä? Tottakai terveellä järjellä eteenpäin, mut noin lähtökohtaisesti oman energian ja ajan käyttö sairastumisen pelkäämiseen, varsinkin jos on terve ihminen, on miun mielestä ihan älytöntä hommaa.

Sit kun sairastuminen tapahtuu silleen et siitä seuraa näkövamma, meiän nykyiseen yhteiskuntaan on rakennettu erinäisiä turvamekanismeja. Niinku sosiaaliturvan sisään. Apuvälineet on yks osio tätä kaikkee.

Kuvassa on oma tämän hetkinen sokeain keppini. Keppi on valmistettu Kanadassa, se on hiilikuitua joka loistaa pimeässä, esim, auton ajovaloissa, ja se taittuu viiteen osaan. Eli mahtuu melko näppärästi normaalin kokoiseen käsilaukkuun.

Apuvälineitä on moneen lähtöön. Periaatteessa kai ihan perus silmälaseja voi ajatella apuvälineinä, mut ne menee siihen kategoriaan et yhteiskunta ei niitä ns. terveille ihmisille kustanna. Entisaikaan sairaanhoitopiirit kustansi näkövammaisille osan uusien silmälasien hankintakustannuksista, mut nykyään näin toimii vissiin vain kaksi sairaanhoitopiiriä Suomessa.

Apuvälineistä tärkeimpiä ovat nykyään varmaan tekniset laitteet, kuten älypuhelin, koska tekninen kehitys on viime vuosikymmenien aikana mennyt aivan järjettömästi eteenpäin. Valaistus käsittääkseni lasketaan tähän kategoriaan, toki se saattaa olla myös ihan oma kategoriansa. Mutta tekniikka ja kodin valaistus kulkee pitkälti käsi kädessä.

Niin sanotut perinteiset apuvälineet, ainakin miulle itellein, ovat sokeain keppi ja opaskoira. Sokeain keppi on kuin majakka, joka ilmoittaa ja viestii ympäristölle että läsnä on sokea henkilö, ja näin ollen toimii sokean turvana, koska muu ympäristö, joka toivon mukaan tunnistaa valkoisen kepin symboliikan ja osaa sitä tulkita, tajuaa että keppiä pitelevä henkilö on sokea. Opaskoira on samanmoinen signaali, eli lähettää ympäristöön vahvaa viestiä siitä että sokea henkilö on liikkeellä luotettavan oppaansa kanssa, ja että ympäristön tulisi kunnioittaa näiden kahden välistä yhteistyötä mm. antamalla parivaljakon liikkua rauhassa. Silloin kun koiralla on valjaat päällä on se merkki siitä että opaskoira on työvuorossa.

Opaskoirakokelas Nova kävi esittäytymässä kurssilaisille Iiriksessä. Novalla on valjaat päällä, mikä on merkki siitä että se on työvuorossa. Nova oli superrauhallinen ja kiltti.

Opaskoirista en tiedä paljoa, vielä, mutta olen hyvin kiinnostunut asiasta. En myöskään millään lailla poissulje omalta kohdaltani sitä, ettenkö voisi joskus opaskoiraa ottaa. Opaskoirahan on sijoituskoira, eli se ei ole “sokean oma koira”. On sinänsä karua ajatella koiraa “apuvälineenä”, mutta tietyssä mielessä hahmottuna, eli varsinkin sokean henkilön liikkumista ajatellen, koira on nimenomaan apuväline, ja käsittääkseni korvaamaton sellainen. Jos joskus on nähnyt sokean ja opaskoiran välistä yhteistyötä, se on hienoa katsottavaa.

Nova makoili lattialla kouluttajan vieressä hyvin rauhallisesti, käytyään ensin tervehtimässä kaikkia ryhmäläisiä, luvan saatuaan.

Mitä keppeihin tulee, niin itse vasta opiskelen asiaa. Helposti voisi ajatella, että keppi on keppi, ja sitä nyt vain pidetään kädessä ja kävellä töpötellään sen kanssa menemään. No juuh, voihan sitä tietysti niinkin elämässä edetä. Mutta jos haluaa edes yrittää päästä sisälle “kepin henkiseen elämään”, niin silloin alkaa tulla tietoiseksi että keppejä on eri mallisia, on ns. tunnustelukeppejä, merkkikeppejä ja mitä kaikkia niitä olikaan? Ja että kepin pitää olla sopivan mittainen sen käyttäjälle, jos se on liian lyhyt tai liian pitkä niin eipä kepin käytöstä tule mitään. Keppiin on myös erilaisia päitä joita voidaan vaihtaa tarpeen mukaan. On esim. niin kutsuttu yleispää, sitten on pyöreämpi “lumipallopää”, jota käytetään talviolosuhteissa, ja sitten on pisarapää. Kerron mitä sillä tehdään, kunhan itse joskus tulen asiasta tietoiseksi. 😉

Apuvälineitä ON paljon. Pienistä teknisistä härpättimistä isoihin teknisiin härpättimiin ja erilaisiin keppeihin, ja ties mihin – rajana on varmaan se, että mitä kukakin apuvälineenä pitää. Yksi esimerkki arjen apuvälineestä on pikkuinen laite, joka voidaan laittaa juomalasin reunalle. Kun sokea kaataa lasiin nestettä, laite alkaa piipata siinä vaiheessa kun lasi täyttyy tiettyyn mittaan. Kun lasi täyttyy kokonaan, laite suorastaan kirkuu että “lasi on nyt täynnä ja kohta menee yli”. Piipittäminen yltyy mahdottomaksi mekkalaksi.

Mistä näistä kaikista asioista saa tietoa?

Siinä vaiheessa kun ihminen sokeutuu. ja putoaa tavalla tai toisella yhteiskunnan turvaverkkoihin, on hyvin todennäköistä että jossakin vaiheessa turvaverkkoihin putoamisen seurauksena on vierailu Näkövammaliiton kuntoutuskeskus Iirikseen, joka sijaitsee Helsingissä Itä-Keskuksessa. Iiriksestä löytyy hyvin kattavaa tietotaitoa yhden katon alle koottuna koskien silmiä, näkökykyä, näkemistä, ja erilaisia silmäsairauksia ja/tai vammautumia, joiden kanssa ihmisten tulisi jollain lailla yrittää oppia elämään. Iiriksessä on myös käsittämätön määrä tietoutta koskien erilaisia apuvälineitä, niiden käyttöä sekä niiden hankintaa. Kuntoutuskeskus Iiris on valmistunut muistaakseni vuonna 2003, ja palvelee kaikkien näkövammaisten tarpeita, ja asiaa, koko Suomen laajuudelta.

Kiitti ku kävit kurkkaa blogii!! ❤


Niin mikä osoite?

Posted on by Sokkomaria

Voi rakas päiväkirja! Mie huusin Auvolle taas. Anteeksi Auvo! ❤ Oot maailman ihanin kuljettaja, sympaattinen ja lempeä, ja ihan kauheeta on kun miulla hitsaa kiinni. Sen takia kun just sie satuit olemaan se kenen kanssa ajettiin eka kyyti “uudessa systeemissä”. Ja miulle selvis että miun elämästä on tullut vankila. Ja sit mie posahin. Taas.

Vanhassa taksisysteemissä riitti se, että tilaat taksin ja sit lähetään. Matkalla voi miettii missä haluut jäädä pois, ja jos haluut pysähtyy matkalla vaikka kioskille tekee loton, niin kiva hei, kyllä onnistuu! Tottakai! Tai vaihtaa päätepistettä kesken matkan, jos suunnitelmat muuttuuki äkisti, joku kaveri vaikka soittaa et tavataanko toises paikas ja hieman toiseen aikaan, koska hänellä aikataulu venyy ja paukkuu. Helppoo oli. Ja aattelin et tottakai semmosena jatkuukin. Semmonen niinku normaali ja tavallinen elämä, mitä kaikki muutki elää. Paitsi me Vammaispalvelun asiakkaat, se selvis miulle nyt.

Niin miehän sit ilosena kävelin autoo vastaan, aattelin et oon positivine ja kaikkee, ja säästän kuskia hinausauton tilaamiselta kun lunta oli tullu niin paljo, että ei oikein muulla pääse kun nelivedolla. Mutta sieltähän tulikii Auvo, ja Auvolla on neliveto! ❤ No mut sain hyvät kävelyt hei! Liikuntaa! Mut ans olla ku pääsin kyytii, ja ekaa kertaa vilauteltii uutta hienoo tikettikorttii laitteeseen, niin siinä sit kävikii ilmi että ilmoitettua päätepistettä ei voikaan muuttaa.

Siis mitä? Että mitä?

Joo kuulin kyllä kun soitin keskukseen, että kysyivät mihin oon menossa. Jotain siinä änkytin että Prismaan, kun en muuta keksiny. Mut halusin muuallakin käydä. Aattelin että no autossa kuskin kanssa sitten jutellaan, niinku ennenkii. MUTTA. Se tikettikortti iskikin hinnan saman tien siihen mittariin, siis omavastuun joka matkasta maksetaan, ja just sen määränpään mukaan mikä keskukseen on ilmoitettu. Niin mie istuin siinä että mitä häh, enkä tajunnu ollenkaan. Ei kukaan oo mitään kertonu. Ja kun sanon mitään, niin todella tarkoitan että ei oo tullu sanaakaan infoa tällaisesta. Yhtäkkiä kaikki vaan muuttuu, ja that’s it. Ai v*ttu että alkoi suoni punottaa. Ja kalat lennellä. Kylläpähän Kalakauppiaan alter ego napsahti päälle aika nopeella, ja alkoi kala kuulkaa tuoksua autossa. Voi häpeä, ihan kauheeta. Anteeks Auvo! ❤

Niin mie sit halusin käydä muuallakin, ja autossa opin että ei saa muuttaa määränpäätä. No arvatkaa vaan. Määränpäätä sitten muutettiin, koska SOKEA, helvetisti lunta kaduilla ja sohlaa nyt tuolla sitten menemään. Keskukseen piti sitten soittaa, Auvo soitti ja kysyi ja selitti.

Mutta mistä mie tiiän MIKÄ on sen R-Kioskin osoite mihin halusin mennä? Voi jumalauta, oikeesti! Että nyt sit pitää alkaa karttakirjaa kantaa mukana tästä lähtien (sokeelle helppo nakki, jees jees!!), että pitää olla tiedossa joka helvetin osoite mihin oot ajamassa. Kun ennen riitti se, että kuskin kanssa juteltiin missä haluaisin jäädä pois, ja sit ku ollaan perillä, kuski katsoo kilometrit ja omavastuu maksetaan ajettujen kilometrien mukaan. Ja sillä siisti. Ja mitä helvettii se kenellee kuuluu mihi mie oon menossa??? Ei yhtään mitään. Yhenkää kaverin osotetta EN ANNA tähän systeemiin, ja kyl oikeesti v*tuttaa et pitää läheisten osoite antaa. Miten tämmönen saatanan kontrollijärjestelmä on missään suhteessa mihinkään yksityisyyden suojaan? Haloo?? Kyllä kala haisee, ai jumankekka! Tää haju ei irtoo ikinä, vaikka miten liottasin itteeni saunassa. Ja kukaan EI OO INFONNU tämmösistä muutoksista YHTÄÄN MITÄÄN. Sille kohderyhmälle keitä tämmöset muutokset koskettaa.

Nii että mitenkä meni, noin niinku omasta mielestä? Sosterix?

Niin nyt ei sit enää onnistu YHTÄÄN MIKÄÄN SPONTAANI LIIKE. Siinä meni vapaus. Kerta heitolla. Kyllä olin Idefix, kun autosta ulos pääsin. Ei oo todellista tämmönen! Kertokaa miulle, että miten mie landella liikun? Sukulaisten luo, jotka “asuu jossain tuolla pusikoissa, sen ja sen koivumetsän takana, jonne se kärrypolku lähtee sen ja sen männyn luota?” Niin miten helvetissä mie selitän tän sinne TAXI-KESKUKSEEN? “No se on se kuusi siellä Kattilamäessä, sen jälkeen käännytään vasemmalle, ja siitä alkaa sit niinku niitten pihatie. Pennusta asti oon siellä käyny kylässä, mut v*ttu osotetta en TIIÄ! Tiiän vaan et siellä se torppa seisoo, ja sinne minuu on pyyvetty kylään. Ja että tästä omalta torpalta on noin 15 km sinne, pihasta pihaan.” Ai jumankauta.

On täällä tullu ajettuu viimeiset reilu parikymmentä vuotta, ihan itse, omalla autolla, ja on tiedossa tien pätkät, kärrypolut, kinttupolut ja kilometrimäärät. Että suunnilleen montako kilometriä mihinki on. Mutta eihän niihin kaikkiin paikkoihin OLE OSOITTEITA edelleenkään, varsinkaan joihinkin onkipaikkoihin, marja- tai sienipaikkoihin, tai uimapaikkoihin. Myöskään kaikkiin asuinpaikkoihin, vaikka virallisten standardien mukaan pitäis olla. Mut ei oo. Meiänki torppa oli ilman tienviittakylttejä ja talonumeroita aika pitkään siirtymäajan jälkeen.

Vaikka kuinka monta juttukeikkaa oon käyny tekemässä silleen, et ajo-ohjeet on ollu tyyliä “no kiännyt siitä hiekkatien huarasta sinne sivutiele sen pajupuskan jäläkeen”. Tälleen on eletty, ja ajettu Kesälahdella, Punkaharjulla, Savonrannalla, Kerimäellä, Enonkoskella ja Sulkavalla. Ja perille on löydetty joka halvatun kerta. ILMAN navigaattoreita, rakkineita ja systeemejä.

Niin että uudistunut taxi-systeemi. Ai että. Silmissä vilisi vankilan kalterit, ja itku pääsi. Siinä meni miun elämä. Sohlasin lumessa eteenpäin ja itkin. Ja tietenkin kaaduin, koska sokee. Enkä nähny mitään, koska itketti. En oo jumalauta vielä kunnolla tajunnu ees sitä, että näkö on menny, ja et oon niinku sokee. Et en vaan nää. Ja sit pitää tämmöstä kaiken tän paskamuutoksen päälle yrittää suodattaa. Niin kyllähän täs nyt alkaa paineet, ja silmänpaineet varsinkin, kohota vähemmästäki. Et tällee sitä vetää Sosterix, niinku viimesen päälle huolella, just niitte ihmisten kans ketkä on sairaita, sairastuneita, vammautuneita, tai jopa ihan tosi pahasti monivammaisia. Miullahan on vielä helppoo hei, ku muu kroppa toimii ihan normisti. Näkö vaan on himmenny.

Ei sit v*ttu ajeta, ja käydä. Sukulaisissa tai kaverien luona. Usealla kaverilla on mummonmökit tuolla puskissa, joiden teiden nimistä ei oo mitään hajuu, saati talon/kiinteistöjen numeroista. Niin miten v*tussa mie sinne tilaan TAXIN nyt tällä uudella systeemillä? KUN ON KONTROLLI PÄÄLLÄ. Että ei ajeta ilman että päätepisteosoite on tiedossa. Itkusta meinannu loppuu tulla kun “pikkasen pukkas kalapaliikkia päälle”. Onneks ei kaatuessa sattunu, lumessa on paljonki hyvää, ja pehmennys on yks iso hyvä juttu. Se nyt vielä puuttuis, jos pitäis mennä lähellekään sairaalaa näissä fiiliksissä. Saattais lääkäri saada kalasta päähän. Ja mie todennäköisesti joutusin pakkohoitoon, kun se on yks pakkohoitoon joutumisen kriteereistä et alkaa riehuu lääkärin vastaanotolla. Saattais oikee valaskala pulpahtaa pintaan, kyllä joo, kun lääkäriin vielä joutus. No onneks tää meni nyt näin. Lumi otti hyvän kopin.

Huhhuh. Kylläpä haisee kala. Ja pahalle haiseekin. En tiiä osaako Tietäjäkään tämmöstä hajua karkottaa. Jossain sisuksissa on ilmeisesti mätänevä ruoto, eihän tätä muu selitä. Ja ulos se pitää kaivaa, jollain pelillä. Pitää vaan yrittää uskaltaa Tietäjän pakeille mennä sit taas kun aika koittaa. Taxilla ajetaan juu. Kela-taksilla juu, et saa ainakin hetken helpotuksen tästä SOTE-TAXISTA.

Anteeksi Auvo että mie huusin. Ei oo siun syy. Kyllä ne syylliset tuolla Arkadianmäellä istuu, sit loppupeleissä, jos tässä jotain tahoa sormella osoitellaan. Paska valuu alaspäin, sehän se on se maailman vanhin fysiikan laki. Nyt se valahti Sosterin Vammaispalvelun asiakkaiden syliin, ja oikein ripulina valahtikin. Mut kato hei vammaset, ja heikot, nii ketä kiinnostaa.

“Juo lämmintä viiniä. Älä äksyile. Nauti elämästä, koska se on lyhyt.”Jotain tän suuntaista sanoi Jarkko Martikainen maailman vanhimmasta aforismista keikallaan Savonlinnan Kulttuurikellarissa. Voi pojat. Keikalle pääsin Obelixin kyydissä, ja kylläpä sielu lepäsi kun sai hitto vieköön vapaan hetken TAXEISTA ja kaikesta asiaan liittyvästä edes hetkeksi. Kyllä sitä ihminen nyt osaa arvostaa vapauttaan. Nyt kun on sen menettänyt.

Kiitti ku jaksoit lukee blogia ❤

Ihmettelyä ja omenankukkia

Posted on by Sokkomaria

Rakas päiväkirja. Oma laari kumisi tyhjyyttä. Laitoin Kitiaralle viestin, että ois tarve sokean elämää kuvaavan blogin nimelle. Ideoita? Vuorokausi myöhemmin napsahti viesti. Ja kuten aina, se oli siinä. Joillakin kun on just se tietty lahja ja kyky, että asiat vaan viuhuu ja napsahtelee, ja se on siinä. Huomasin että virnistys avautui ja kasvoi kasvoilleni, leveäksi hymyksi, päivänä jolloin edes suunpieli ei ollut värähtänyt. Muistin aikoja 10 vuoden taakse, yhteiseen matkanpätkään. Oli hiton hyvä pätkä. Se mikä silloin oli.

Sokean, Pisteen. löydyttyä kävin välittömästi Gmailissa avaamassa tilin, ja sen jälkeen WordPressissa aktivoimassa blogin. Loppuilta meni askarrellessa. Silleen oli tosi hyvä fiilis joo, että yli 10 vuoden käyttäjäkokemuksen pohjalta WP:n käyttö sujuu edelleen, mut nää silmät. Slowly groaning. Jos oisin noviisi WP:n kanssa, tästä ei ois tullu yhtään mitään. No, onneks en ollut. Ja onneks on viimeisten vuosien aikana tullut kerättyy valokuvavarastoa + editoitua melkoinen määrä kuvia, että omenankukat ootti vaan poimimista, kunhan muistin mistä kansiosta ne löytäisin. Omenankukat valitsin siksi, koska omena symboloi terveyttä ja runsautta, ja koska miusta omenankukka on aivan älyttömän kaunis. Oma toiveeni oli ja on, että lukija tänne saapuessaan heti ensimmäisenä havaitsee jotakin mikä kukkii. Jotakin, joka toimii ns. voimallisena positiivisena symbolisena vastavoimana mahdolliselle “huonon päivän blogikirjoitukselleni”.

Sillä tavalla syntyi tämä sivusto. Pohjimmiltaan kaiken nyt läpieletyn muutoksen siivittämänä. Reilussa puolessa vuodessa on koko elämäni kääntynyt päälaelleen, ja entinen elämä on peruuttamattomasti mennyttä. Ajolupa on otettu pois, tietenkin. Sen myötä hävisi ja katosi spontaani likkumisen vapaus. Asunhan maalla, metsäkodissa. Mummonmökissä. Juuri siellä missä haluan olla. Nyt elän läpi sitä, että “Mitä tapahtuu kun ihminen sairastuu, tai vammautuu. Tai molempia”, kuten miulle kävi. Mitä silloin tapahtuu? Etenkin kun asut kauempana “modernista sivistyksestä”, eli virallisesta taajama- tai kaupunkialueesta. Yhtä suurta muutosta ja mullistusta on ollut tämä kaikki, ja voimat on vähissä.

Jotakin ratkesi sisälläni jokin aika sitten. En tiiä mikä. Ratkeaminenhan, vaikka semmoinen kun takki repeää saumoistaan, on yleensä tosi hyvä asia. Mutta silloin kun se tapahtuu, sitä harvoin osaa nähdä “hyvänä”, varsinkin jos sitä kokee itse itsessään läpi. Viime syksy oli tosi kurja ja musta, ja koen että ratkeaminen liittyy syksyn loppumiseen sisälläni, vaikkakin ollaan jo pitkään eletty uutta vuotta, joka on tuonut myös tosi isoja positiivisia asioita muassaan.

Ratkeamisen myötä nyt ollaan selkeästi jo jossain toisella puolella. Jossa on aika räväkkää huumoria, ja välillä ihan tosi mustaakin sellaista. Koska sillonku ihminen menettää osan itsestään, niinku vaikka näkönsä melkein kokonaan, jotain tapahtuu. Jotain semmosta, että ihminen muuttuu. Ja turhat asiat alkaa kuoriutua ja karista pois. Niinku kaikenlainen semmonen, mitä ihminen saattaa kokea pinnalliseksi. Tilalle nousee Tärkeitä Asioita. Miulle huumori on tosi tärkeetä, ja mitä rouheempaa se on, sitä paremmin se miulle toimii.

Päiväkirja on yritys kuvata huumorin, ja ajoittain myös paksun sarkasmin keinoin millasta sokon elämä on. Ja mitä tapahtuu, kun ihminen sairastuu tai vammautuu, tai molempia. Kirjoittamiseen motivoi moni asia, myös se että ihmisiä asia vaikuttaa kiinnostavan kovasti. Ja blogia on pyydetty, niiden taholta jotka tietävät että olen pitkään askarrellut WP:n parissa. En vaan meinannut uskaltaa tähän lähteä. Nyt sitten kuitenkin lähdin. Omilla ehdoillani.

En tiiä milloin jaksan ja pystyn kirjoittaa siitä, mitä silloin tapahtui kun näkö meni, koska se oli karseeta. Kaikkein karseinta oli se miten yksin ihminen jätetään systeemissä, eli kun meet sairaalaan. Ihan yksin. Sillonku oot “virallisten auttajien luona”. Sitä kaikkee pitää pureskella vieläkin, ja ehkä aika pitkäänkin. Onneks oon saanu myös apuja ja tukee, todella tukevaa sellaista, todella ammattitaitoiselta taholta. Ja vihdoin oon myös tajunnu et enää en oo yksin, enkä jää yksin, ellen itse yksin jäämistä valitse. Vähän hiljaiseksi on vetänyt, silleen sykkyrään niinkuin pieni lintu menee, kun aattelee sitä et oikeesti oon niin onnekas, et elämässäni on semmosia ihmisiä jotka aidosti välittää. Aidosti. Sen sijaan et tarjoiltais jotain pinnallista tekohengitys-paskaa, josta raivostun välittömästi. Koska eihän hyssyttely ja hissuttelu mitään auta. Läsnäolo, ja tukeva sellainen, ronskin rouhealla huumorilla höystettynä, sen sijaan kantaa aika pitkälle. Aitous ja rehellisyys, vaikka miten kipeää tekisi.

Tällaisten juttujen tajuaminen on ollut aika huikee juttu. Näiden rinnalla Sosterin taksiuudistuskin tuntuu pieneltä. Mut vituttaa se silti. Uudistus siis. Siispä siitä lisää myöhemmin, että muutki ku kyytipalvelun asiakkaat pääsis sisälle siihen, mistä tässä on kyse. Ja että miks uudistus vituttaa ja tuntuu pahalta, kontrolliin siirtymiseltä, ja siltä että nyt meni vapaus ja on jouduttu vankilaan. Kaikenlaisesta muustakin sokon elämään olennaisesti liittyvästä tulen kirjoittamaan, ajallaan.

Ainii. Mie siis tein viestintää työkseni, olin mm. yksin yrittäjä useita vuosia, ja tein sen sekalaisia viestintähommia ja toimittajan hommia. Oon myös opiskellut alaa. Eli tää kirjoittamis- ja viestimishomma on vähän niinku verissä. Ja kaikkia keitä ottaa päähän puhekielinen tyylini kirjoittaa: voi hitsi. Ei mahda mitään. Mie puhun suomee ja savvoo, ja savonkarjaloo, niinku tiälä savonlinnan seudulla puhutaan. Ja tuun aina puhumaanki. Oma blogi on oma blogi, ja näillä mennään. Jos pilkun päällä haluat seistä nyt, suosittelen Pirkko Leinon Hyvää Suomea -kielioppikirjaa, tai sitten esim, Kielikellon verkkojulkaisuihin tutustumista!

Kiva kun kävit kurkkaamassa blogia!