Taimihommia ja pääsiäistä

Täällä ollaan, hengissä ja hyvässä voinnissa. Kevättä pukkaa, räystäät ovat lotisseet jo eli lumet ovat tulleet katolta alas, ja nyt sitten lotisee maa. Ja urakalla lotiseekin, kivasti sattui rospuutto eli kelirikko näin pääsiäiseksi, ja vallankin kuravellinä ovat tiet.

Jotta mikäs tässä pääsiäistä vietellessä, ei ole kiire mihinkään, eikä siis ole tarve päästä tien päälle suhailemaan mihinkään. Etenkin nyt, kun täällä Itä-Savossa vietetään hiljaiseloa koronarajoitusten merkeissä. Ravintolat ovat kiinni, ja uimahallikin on rajoittanut aukioloaikojaan. Eikä paljoa huvita kaupoilla ym. käydä muuta kuin pakolliset asioinnit hoitamassa. En ole ns. koronapelkoinen, eli en pidättäydy liikkumisesta siitä pelosta että saisin koronatartunnan, mutta koen että tervettä harkintaa saa ja voi käyttää esim. juuri kauppa-asioinnin suhteen. Etenkin kun itselläni on tuon maskin käytön suhteen tosi hankalaa, tarkoittaen sitä että kun laitan maskin kasvoille niin enpä sitten enää näekään mitään koska rillit menee huuruun. Silti maskia käytän, ja kauppa-asioinnit hoidetaan toistaiseksi siis avustetusti.

Kirjoitan ihan tarkoituksella näitä ns. kevyempiä postauksia aina välillä, jotta etenkin lukijoille joilla vammautuminen ja vammaisuuden kanssa eläminen ei ole tuttua omakohtaisen kokemuksen kanssa ja kautta, ei syntyisi sitä mielikuvaa että vammaisen elämässä ei ole mitään muuta kuin “taistelua sairaanhoitopiirien ja sosiaaliviranomaisten, ja / tai eri viranomaistahojen kanssa”. On totta se, että jos ihminen syntyy vammaisena, tai vammautuu elämänsä aikana, elämä muuttuu, riippuen tietenkin vamman asteesta ja siitä miten rajoittava vammautuminen on. Mutta jos vammaisuudesta tulee koko elämää ja identiteettiä määrittävä tekijä, niin silloin mennään sellaisille alueille ja vesille joita en koe ns. kokonaisvaltaista hyvinvointia ajatellen kovinkaan terveellisiksi. Kyllä ihmisen elämässä pitää olla muitakin asioita. Tämä on siis oma ajatukseni ja mietteeni asiasta tällä hetkellä, miten muut ajattelevat vammautumisesta ja vammaisuudesta, se on monisyinen ja moniulotteinen aihe, enkä voi muiden puolesta puhua.

Vahvasti kuitenkin koen siten, että huolimatta siitä että Suomessa, ja ehkä jopa koko maailmassa (en tiedä) vammaisuus on tietyllä tavalla vaiettu aihe, jossain jopa tabu (islannissa vammaiset suljetaan yhteiskunnasta ulos, laitetaan maaseudulle laitoksiin ns. piiloon, näin toimittiin ennen, en tiedä mikä tilanne on nykyään), niin itse ainakin tarvitsen välillä aivan muita ajattelemisen aiheita sekä pohtimisen aiheita ja ennen kaikkea konkreettista tekemistä, sen sijaan että pyörittäisi omaa elämääni vammautumiseen ja vammaisuuteen liittyvien teemojen ympärillä joka päivä.

Tottakai vammaisuuden teema on koko ajan elämässäni läsnä, sillä konkreettisesti näen asian laidan joka ikinen hetki. Koskaan en enää saa ns. normaalia tervettä näkökykyäni takaisin, ja tätä kautta myös näen vammani laadun, sekä sen mittakaavan jolla se elämääni rajoittaa. Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita sitä että minun tarvitsisi joka ikinen hetki olla tässä asiassa kiinni kuin ns. täi tervassa. Ja voin touhuta sekä tehdä asioita sen mukaan mitä pystyn ja kykenen, ja avustetusti sitten niitä sellaisia asioita joita en pysty ja kykene itsekseni touhuamaan.

Maaseudulla asuminen on antanut minulle siunatun paljon liikkumavaraa kaikkeen tähän, sillä touhuttavaa riittää, myös paljon sellaista touhuttavaa joka saa minut usein jopa unohtamaan sen että olen näkövammainen, siten että pystyn keskittymään ihan täysillä käsillä olevaan tekemiseen. Kasvien kasvattelu ja taimien kanssa touhuaminen on tällaista puuhaa, ja kun taimihommat on kerran käynnistetty, eli siemenet laitettu multiin kevättalven aikana, niin sehän tarkoittaa sitä että kasveista on myös huolehdittava kasvukauden loppuun, eli syys-lokakuulle.

Ohessa viimeisin Vlogi-päivitys, joka löytyy Youtube -kanavaltani. Ehkä jonain päivänä muistetaan avustajan kanssa nauhoittaa videota siten, että minäkin näyn kuvassa. 😉

Semmoinen video se.

Palailen toki jossain kohtaa myös vammautuneen ihmisen realiteetteihin, esim. noihin yllä mainittuihin vääntöihin vaikkapa juurikin sairaanhoitopiirin kanssa, sillä onhan tämä touhu mitä Suomessa yhä monin paikoin löytyy etenkin asenneilmaston puolelta vammaisia ja vammautuneita kohtaan, aivan sairasta. Ei sille parempaa sanaa löydy. Etenkään silloin, kun nuo asenneilmastopesäkkeet löytyvät sosiaaliviranomaisten työmaalta. Mutta kuten yllä totesin, yksi realiteetti on myös se, että minä en ainakaan jaksa loputonta negassa vellomista ja sitä, että elämästä tulee ns. suo, jossa vellotaan vain negatiivisissa asioissa. Ja että jokin yksi asia ottaa elämästä otteen, ja ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan tuossa yhdessä asiassa. Minusta sellainen on hyvin epäterveellistä, ja vaikuttaa haitallisesti kokonaishyvinvointiin. Tiedän kyllä seutukunnalta monia henkilöitä, jotka mielellään pyörittelevät näitä juttuja, ja kaikki heidän puheenaiheensa ovat pelkkää sairaanhoitopiiriä, ja etenkin niitä asioita joita he itse kokevat ns. väärinkäytöksinä ja kaltoinkohteluna, mutta minä en sitä halua.

Olen saanut paljon puheluita ihmisiltä jotka mielellään näkisivät esim. minut hoitamassa heidän asioitaan sosiaaliviranomaisten kanssa, mutta en siihen ryhdy. Raja menee siinä. Onneksi se ei ole edes mahdollista, sillä kaikki toiminta sosiaaliviranomaisen kanssa lähtee siitä että kukaan muu ei voi hoitaa henkilön asioita, ellei ole tämän henkilön virallinen asioiden hoitaja. Mutta niin tiukkaa joillakin ihmisillä on se, kun he kokevat tulleensa elämän kaltoin kohtelemiksi, että he ovat valmiita laittamaan kaikki paukut siihen että voivat kohdistaa vihansa ja kaiken energiansa esim, sairaanhoitopiiriä kohtaan. Olen useita tällaisia tapauksia nähnyt läheltä. Ja tietyllä tavalla tajuan kyllä sen, että kun ihminen vammautuu, niin helposti herää vahvaa ja aromikasta tunnetta etenkin liittyen sairaanhoitopiiriin, jos siellä hoidetaan juuri omia asioita huonosti. Mutta siinä on aina vaihtoehtona myös se, että asiat voi selvittää, sen sijaan että käpertyy omaan vihaansa ja katkeruuteensa, ja antaa sille vallan. Suomessa on olemassa esimerkiksi monenlaisia liittoja, kuten Invalidiliitto sekä Näkövammaisten liitto, ja monia muita liittoja näiden lisäksi, joista saa neuvontaa oikeudellisissa asioissa, useimmista, mikäli itse kokee että se on tarpeen. Joten kenenkään ei aidosti tarvitse jäädä yksin ja katkeroitua omien asioidensa huonolle tolalle joutumisesta, koska tukeakin on saatavilla. Taisteluahan tämä on, se on selvä, ja pyytää paljon voimavaroja, ja kuluttaa voimavaroja, mutta silti.

Tällainen epistola tuli nyt kirjoitettua lanka-lauantain päivityksenä. Tässä paljon pohdittavaa myös kaikille heille jotka kokevat koronarajoitukset ahdistaviksi. Etenkin ns. terveet ihmiset, joilla on kaikki raajat tallella ja aistit toimii: me vammaiset saamme / joudumme arjessamme sopeutumaan aika lailla monenmoisiin sääntöihin, joiden takana on nimenomaan valtiovalta. Valtiovalta asettaa raamit sosiaaliviranomaisten toiminnalle, joten siksi on perusteltua sanoa näin. Joten jos ja kun koronarajoitukset ahdistaa, niin voi miettiä myös sitä puolta kolikosta että Suomessa on aika paljon vammaisia joille monenmoiset rajoitteet ovat ihan arkipäivää, ja ketään ei kiinnosta. Jos tämä aidosti kiinnostaisi, esim. lainsäätäjiä, niin näinhän asia ei olisi. Jo pelkästään kuljetuspalveluiden lakisääteinen määrä, eli 18 yhdensuuntaista kyytiä per kk rajoittaa liikkumista valtavasti, samoin kuin se että vapaa-ajan avustajan lakisääteinen minimituntimäärä on rajattu 30 tuntiin kuussa, eli se määrä joka sosiaalivranomaisen on pakko myöntää. Niin voi arvata että näistä minimeistä on sitten myös tullut maksimeja, lähes joka kunnassa.

Siinä vähän pohdittavaa, etenkin kunnallisvaaliehdokkaille!

Kiitti kun kävin kurkkaa blogia, sydän! Moikka!

Kesää!

Jaha. On sitte jonnii verran aekoo vierähtänä viimesestä.

Että terve vuan, päeväkirjallekkii. Uamukahvin iärelä tiälä istun ja ihmettelen. Kaverin kans just soiteltii, hää on kohtsillään tulossa tänne hakemaan ihelleen tomaatin taimia. Miekun siis oon tämmöne harrastelijapuutarhuri, niin tottakai mie kasvattelen kaikenlaista, niinku myös tomaattii. Ja tottakai sormi sit aina vähä lipsahtaa niihe siemenien kansa. Ja sit käyp aina vähä silleen, et taimia on ihan älytön määrä. Niinku vähän siihen malliin, et normaalisti joku ehkä kasvattaa itelleen parisenkymmentä taimea. Niin meikäläisellä oli sit semmoset 120 taimea tuossa jossain vaiheessa. Niin siinä oot kuule sit helisemässä niiden kanssa, että hittoonko ne laitetaan.

Onneks on kavereita, jotka jeesaa hädässä. Ja nyt alkaakin olla siinä mielessä “viimeiset ajat käsillä” taimien istuttamisen suhteen, et jos oikeesti meinaa saada satoa tomskuista ennenku syyskylmät ja hallat tulee, niin niitä on alettava lykkiä maahan. Tai ruukkuun. Tai mihin ikinä. Joka tapauksessa alettava istuttaa ns. viimeiselle kasvupaikalleen. Toki lajikkeesta riippuu paljon, eli miten nopeakasvuinen ja satoisa ompi istutettu lajike. Ja lajikkeitahan riittää. about 20 000, eli on mistä valita. Tomaatti on yks runsaimmista kasveista, siis lajikkeiden määrän suhteen, mitä maa päällään kantaa.

Pääasiallisesti näistä syistä johtuen, eli kaikkeen puutarhurointiin liittyvään hommaan liittyen kevätkausi ihan hullua aikaa, varsinkin jostain maaliskuun puolivälistä eteenpäin kesäkuun puoliväliin asti. Kesäkuun puoliväliä pidetään perinteisesti ns. turvarajana sille, et viimeistään silloin voi lykätä peltoon kaikkia hallan arkoja kasveja myös, että sitten ei enää tuu halla. Mut tottakai sitä haluaa laittaa jo aiemmin, koska kasvukausi on niin pirun lyhyt.

Nyt voip sannoo et onneks on ollu puutarhurointihommoo tiällä, koska on täs ollu kaikkee muutakin ihan reilulla kauhalla ammennettuna. Niin paljo yhes vaihees kaikkee, ja nimenomaan paskaa sellaista, et aika kireeks vetäs kyllä viisarit meikäläisen kellotaulus. Kaikest en viiti alkaa avautuu täällä, mut sen voin sanoo et suurin sonta on nyt rämmitty läpi ja nyt se on ohi, ja että voi jumankauta että Näkövammaliitto ja nimenomaan kuntoutuskeskus Iiris on kyllä semmost settii, että ilman liiton tyyppejä ja työntekijöitä, jotka todella suurella sydämellä, antautumuksella ja vakaumuksella tekevät työtänsä, meikäläinen saattais keikkua ihan jossain toisessa sfäärissä tällä hetkellä.

Mut tääl ollaan hei, ja nyt voi sanoo et iha oikeesti pyyhkii iha kohtuu hyvin. Perkeleellisesti väsyttää, ihan ku ois vetäny jonku loputtoman sadan vuoden vaellukselta tuntuvan marssin, mut ei haittaa, koska on tietoisuus siitä et suurin sonta on nyt takana. Aivan mielettömän upean avun sain ja oon saanut, monelta eri taholta Iiriksestä, sekä liiton oikeusapuneuvonnasta, useaan otteeseen. Ja sen tuen voimin oon jaksanu eteenpäin.

Kun valitettavasti se vaan on silleen, et tälleen paikallistasolla mm. sairaanhoitopiirin touhu on tosi tylyä, melkeinpä voisi sanoa julmaa, ja valitettavasti on myös niin et lääkärit, myöskään ylilääkärit, eivät ole tehtäviensä tasalla. Niin asiakashan se sitten on, joka kaikista näistä asioista kärsii. Ennen muuta siinä mielessä, että asiakkaan asioiden hoito viivästyy ja viivästyy, koska lääkärit ei vaan hoida hommiaan sillonkun niiden pitäis. On se kuulkaa jännä juttu et näin voi olla, ja ikävä kyllä kai aika mones paikkaa onkin, ottaen huomioon sen, et aika paljon esim. lääkäreille maksetaan siitä, et he hoitais työnsä vastuullisesti.

Ja sit semmonen pikkujuttu, et sairaanhoitopiirin näönkuntouttaja, tai anteeks näönkuntoutussuunnittelija, sit meni ja irtisanoi ittensä duunistaan, niin tottakai se vaikuttaa myös siihen miten asiakkaan paperihommat hoituu. Vai hoituuko ollenkaan. Mie sit tipahin tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Vaikka viimeisellä tapaamiskerralla näönkuntouttaja niin vakuutti, et hän hoitaa hommat silleen et miun asiat on hoidossa, ja että en tipu tyhjän päälle. No, ei voi muuta sanoa kuin sen et eipä menny homma niinku Strömsössä, ja sain osakseni ihan jotain muuta.

En oo kuntoutuksesta täällä just mitään puhunut, syystä että on ollut aika vaikee yhtälö koko paikallistason kuntoutus. Ehkä voin jatkossa, jotain siitä haastellakin, mut palataanpa siihen. Semmost settii oli sairaanhoitopiirin järjestämä kuntoutus, et pitää ihan oikeesti funtsia, varmaan aika pitkäänkin, et mitä ihmettä se kuntoutuksen nimikkeellä, tai sen nimikkeen alla, tapahtuva touhu oikein olikinaan. Eli palataan asiaan joo. Sit joskus.

Niin tämmösii sit kun kävelet läpi, samalla kun yrität sopeutuu siihen et oot sairastunut ja sen myötä vammautunut, ja sit se taho jonka pitäis sinua tukea, eli nimenomaan näönkuntoutus, osoittautuukin vähän joksikin muuksi, niin kyl siin alkaa happi loppuu aika nopeella. En tarvii elämääni toista äitiä, enkä ketään tai mitään kontrolloimaan miun asioita, vaan se mitä tarviin on rinnalla kulkeminen ja läsnäolo.

Näitä asioita oon saanu Iiriksestä. Todella selkeästi ja vahvasti. Niin vahvasti, että on ollut hyvin turvallinen olo. Tässä mielessä kaikki on aivan mielettömän hyvin, ja paremmin kuin hyvin, ja oon syvästi kiitollinen jokaisesta eletystä hetkestä. Myös niistä vaikeista kohdista. Koska, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, vaikeiden kohtien läpielämisen kautta osaa oikeesti arvostaa hyvää sit ku hyvä osuu kohdalle. Kun ensin on saanu paskaa, ja roppakaupalla. niin sit kyl erottaa hyvän kun sitä osakseen saa. Ja osaa jatkossa tehdä valintoja sen mukaan.

Ja eihän täs vielä kaikki, kun ne taxii-hässäkätkii sit iski päälle silleen isol vaihteel. Et ihan voip sannoo, et on yhen näkövammasen elämäs ollu kyl ihan riittävästi säpinää kuluneen kevään aikana.

Taxii-hommeleist sen verran, et mie ratkaisin asian sit sillä tavalla et lähin tekee koko hommast lehtijuttuu. Oli aika haastava setti, siis varsinkin taustoituksen ja taustatietojen kaivamisen osalta, kun tällä näkökyvyllä ei moni asia suju enää niinku Strömsössä.

Ens viikol ilmestyy miun kirjoittama taxii-juttu Näkövammaliiton Airut-lehdessä, ja tulihan tuota ihan tosissaan suoli rullalla tehtyy hommii asian parissa. Kun sen homman tiimoilta nimittäin selkis pari juttuu, ja osoittautui et Sosterixil ei sit tosiaan ookkaan nii puhtaat jauhot pussis ku mitä sieltä mielellään on annettu ymmärtää. Ja tapasin joo Vammaispalvelun päällikön ja Sosterixin sosiaalipalveluiden ylimmän pomon, tulosaluejohtajan, lehtijutun tekemisen tiimoilta haastattelun merkeissä, ja nää kaks tyyppii on sit tosiaan vastuussa koko taxii-muutoksesta. Ja ikävä kyllä on sanottava, että heil ei oo mitään realistista käsitystä siitä, mitä nää jutut aiheuttaa, siis tämmöset taksimuutokset, Vammaispalvelun asiakkaan elämässä, ja kyllä on melko ilmeistä myös se et eipä heitä paljoo myöskään kiinnosta. Puheet on yhtä, mut teot ja toiminta on täysin toista. Vahva ristiriita ompi näiden kahden asian välillä.

Niin tämmös kaikkee tääl on tullu teluttuu, tässä kevään ja alkavan kesän aikana. Nyt oon nää hommat vihdoin ja viimein ohi, ja ylipäänsä kaikkien näiden muutosten myötä mitä tääl on tapahtunut, on todella pitkästä aikaa semmone olo et elämä voittaa. Ja isolla liekillä.

Ja nyt sit yhtäkkiä, kaiken halavatun sirkuksen jälkeen, eletäänkin jo kesää! On lämmintä ja kaikkee! Nii oon sit vaan ollu ihan hoomoilasena täällä, ja tehny sen minkä oon jaksanu, puutarhassa ja millon minkäkin muun asian suhteen, ja yrittäny antaa itelleni sitä aikaa ja tilaa lepäämiseen, mitä oisin jo viime syksynä tosi kipeästi tarvinnut. Mut se ei vaan ollut mahdollista, hyvin monesta eri syystä johtuen. Nyt se on mahdollista, ja vihdoin on rauha, myös sisäisesti, hyvin hyvin monen ison asian – ja muutoksen – suhteen ja kanssa, joita tässä viime syksystä alkaen/lähtien on saanut/joutunut elämään läpi. Vihdoin on rauha, ja on niin siunattu asia että ollaan tässä, juuri nyt, alkavan kesän kynnyksellä.

Tähä loppuu viel vähä kuvii kasveist ja kasvihommeleist.

Kiva ku kävit kurkkaa blogii ja mahtavaa päivää siulle!!! Toivon siulle myös mitä mahtavinta kesän aikaa, ja kaikkea sitä mitä itse omaan kesääsi toivot läsnäolevaksi! Sydän!

Kuvassa puisen kehikon ympärille rakennetun muovisuojan sisällä olevia tomaatin ja kukkien taimia.
Kuvassa taimia ulkoilemassa kevään viileydessä, siksi pohjalla on styrox-laatikot.
Kuvassa kukkapenkkiin istutettu hyasintti joka toukokuun tullen kukkii vaaleanpunaisin kukin.
Joskus muinoin ulos istettu jouluhyasintti on edelleen hengissä. Sieltä se vaan nousi hangen alta ja kukki niin kauniisti.
Kuvassa chilin taimi.
Vähän jotain uuttakin yritän opetella, eli tällä kertaa chilien kasvatusta. Ihan putkeen ei oo menny, kirvat ovat valitettavasti olleet riesana. Mutta vielä on taimet hengissä!
Kuvassa chilin ja paprikan taimia.
Lisää chilin ja paprikan taimia. Jotka ovat nyt jo paljon isommissa astioissa ja ulkona lämpimässä paikassa. Kirvat hävisivät kun taimet pääsivät ulos.
Kuvassa kasvihuoneen sisäosa jossa näkyy multa-altaisiin istutettuja tomaatin taimia.
Kasvihuone on suhteessa aika pieni, mutta täysin riittävä tämän huushollin tarpeisiin. Tässä kuva kasvihuoneesta sen jälkeen kun ensimmäiset asukit eli tomaatin taimet pääsivät asettumaan paikoilleen. Kuvan ottamisen jälkeen on tapahtunut hurjaa kasvua. Elämän voima on ihmeellinen!
Kuvassa esikasvatuksessa ollut hampun taimi. Lajike on Finola F1, eli kyse on öljyhampusta, eli jalostetusta lajikkeesta, jossa huumauainepitoisuudet eivät ylitä sallittua rajaa. Näin ollen kotiviljely on sallittua. Hamppua kokeilen nyt ensimmäistä kertaa hyötykasvina, sen pitäisi auttaa rikkaruohoihin sekä parantaa maaperän laatua.
Kuvassa öljyhampun kukinto.
Kuvassa öljyhampun kukinto.