Rakas päiväkirja. Lähdin jokin aika sitten Tietäjän luota ovet paukkuen. Koska oli niin paha olla, että ei saanut sanaa suusta. Ja tuntui siltä, että ei Tietäjäkään tämmöisiin olotiloihin voi osata lääkettä kehittää. Kalakauppias otti yliotteen, ja mädän kalan löyhkä täytti kolon jos toisenkin.
Palasin Tietäjän luokse häpeän puna poskillani, mutta palasinpa kuitenkin. Onneksi. Sitä aina unohtaa miten Tietäjät on viisaita, ja siihen on syy että he ovat Tietäjiä. Kun eihän se lääkkeistä suurin ole sen kummempi kuin rauhallinen rakastava läsnäolo, jossa on tilaa myös kalakauppiaan haiseville kaloille. Tai Idefixin ulinalle. Ja ehkä jollekin muullekin. Semmoiselle joka ei ole vielä syntynyt, ja on vasta hahmollaan. Mutta jonka läsnäolon jo tajuaa itsen sisällä, varsinkin silloin kun Tietäjän luona saa ja voi pysähtyä ja olla edes hetken aikaa rauhassa. Sanalla sanoen rakkaus se on mikä meidät parantaa. Mutta kun on sokea, niin on sokea. Ei näe rakkautta, vaikka se nenän edessä seisoo, nii sillo alkaa kalat lentää ja ovet paukkuu. Vähän niinku teininä. Semmosta se on. Sokeus on tiukka opettaja, tosi tiukka.
Taksillahan sitä ajettiin. Nii. Että taksilla. Voi itkuhuutonauru. Tähän vois nyt tietysti kommentoida, että jos olisin syntynyt esim jonnekin itäisille maille, sokeutunut siellä tämän ikäisenä, ja naisena, olisin todennäköisesti jo kuollut kadulle. Että ei tarvitsisi murehtia taksi-uudistusta, tai Kela-taksi palveluita, ja sitä että toimiiko Kela-taksi homma vaiko ei. Siitä tulikin mieleen, että erästä taksihenkilöä heitän kyllä lumipallolla, tai ammun lumitykillä, kun uskaltaa seuraavan kerran näyttää naamaansa näillä nurkilla. Että ihan niin hyvä tilanne on päässyt kehittymään. 😉
Joo, Viime tekstin lopussa kirjoitin siitä, että kun henkilö vammautuu niin sanotusti “tarpeeksi”, yhteiskunta alkaa järjestää tiettyjä palveluja hänelle. Kuten esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan palvelut ja kuljetuspalvelun. Mitä kaikkia muita palveluita on olemassa, en tiedä. Oon yrittäny kysyy, mut en oo saanu vastausta. Syystä että älyttömän perinpohjaista ja hyvää työtä tekevä sosiaalityöntekijä on käsittääkseni täysin ylikuormitettu (oma tulkintani, hän itse ei ole maininnut mitään sellaista!). Eli suomeksi sanottuna ylityöllistetty.
Että olisko aika kypsä sille, että Sosterix eli Sosteri palkkaisi vihdoin ja viimein ne pari kolme sosiaalityöntekijää lisää, jotka siellä tarvittaisiin? Jotta ihan oikeesti homma vähän helpottaisi, joka päässä. Käytännössähän tämä tilanne tarkoittaa sitä, että asiakas on se joka kärsii. Laki on määrännyt tietyt toimintarajat ja puitteet sille missä ajassa henkilön, jolle käy esim, niin kuin miulle kävi, tulisi saada sosiaalipuolen palvelut voimaan. Nämä ylittyivät miun kohdalla moninkertaisesti. Voisin hyvin tehdä Sosterista valituksen johonkin tämän johdosta. Itseasiassa pitääkin miettiä asiaa, josko se voisi antaa pontta sille, että Sosterin homma ei toimi, koska työntekijöitä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Ja asiakaskunta varmasti lisääntyy ja laajenee koko ajan.
No niin. Eli kun vammaudut tai sairastut, tai molempia, niin todennäköisesti päädyt paikkakuntasi sosiaalipalveluiden asiakkaaksi. Jos siulla on tositositositosi paljon rahaa, niin sit ei välttämättä tarvii päätyä ainakaan sosiaalipalveluiden asiakkaaks, koska voit itse ostaa palveluita. Sitä en tiiä onko sosiaalipalveluilla jonkinlaiset tulorajat, eli voisko periaatteessa miljonääri olla Vammaispalvelun asiakas. En osaa vastata kysymykseen. Sen tiiän et miun ei tarvii asiaa miettii, koska en oo miljonääri 😀 😀
Vammaispalveluun pitää tehdä hakemus, jos sieltä haluaa hakea palveluita, kuten kuljetuspalvelua tai henkilökohtaisen avustajan palvelua. Silleen helppoo, mut jos et tiiä näistä mitää, oo ikinä kuullukkaa tämmösist jutuist, ja siust on just tullu sokee, sillee et näät maailmasta murto-osan verrattuna siihen mitä näit ennen, niin onhan tää vähän haastavaa settiä. Minuu autto näis asiois Itä-Savon Sairaanhoitopiirin näönkuntouttaja, kenen kanssa hakemuksia rustattiin. Ja sitku hakemukset oli tehty, niin sit alkoi odotus.
Tälleen se peruskuvio menee. Ja Kelan kans on ihan sama juttu. Eli pitää tietää mitä Kelasta haetaan, mitä hakemuksen tueksi tarvitaan (esim, lääkärin lausunnot ja/tai todistukset jne yms) ja sit pitää alkaa rustaa hakemuksii. Kelastakin voi varata ajan tän tekemiselle, itseasiassa miulle ehdotettiin tätä vaihtoehtoo Savonlinnan Kelassa, ja meinasin pyörtyy siihen tiskille. Mitä helvettii? Aina saanu Kelasta vaan vittuilut naamalle, ja suunnilleen keskisormea, niin nyt kun menee näkö niin sit on niinku ihan toinen maailma vastassa kun meet Kelaan asioimaan. “Tämän vuoksi me täällä olemme”, sanoo Kelan virkailija miulle. Kyllä tipahti leuka polviin. Sillonku olin Kelassa työttömyysturvan takia, niin kyllä kohdeltiin kuin pahinta rikollista. Kiitti vaan. Mut ehkä nyt pystyn jollain lailla elämään tän asian kanssa, siis “Kela-suhteessa”, kun ei sentään tarvii vittuiluu kuunnella joka kerran kun sieltä jotain kuuluu.
Jep. Et sillee se ihmisen elämä ja maailmankuva ja kokemus muuttuu, kun sekä sairastuu et vammautuu sairastumisen seurauksena. Alkaa syntyy uutta perspektiivii asioihin, toisiin juttuihin aika rajun nopeella, ja toisiin sit paljon hitaammin. Mut syntyy kuitesti. Ja siinä uudes perspektiivis on sit vaa opittava elämää, jos tällä pallolla meinaa tallustella.
Heippa! Kiva ku kävit kurkkaa blogii!
Sokea. Piste. 