Viherrys – Sokea. Piste.

Täällä ollaan, hengissä ja hyvässä voinnissa. Kevättä pukkaa, räystäät ovat lotisseet jo eli lumet ovat tulleet katolta alas, ja nyt sitten lotisee maa. Ja urakalla lotiseekin, kivasti sattui rospuutto eli kelirikko näin pääsiäiseksi, ja vallankin kuravellinä ovat tiet.

Jotta mikäs tässä pääsiäistä vietellessä, ei ole kiire mihinkään, eikä siis ole tarve päästä tien päälle suhailemaan mihinkään. Etenkin nyt, kun täällä Itä-Savossa vietetään hiljaiseloa koronarajoitusten merkeissä. Ravintolat ovat kiinni, ja uimahallikin on rajoittanut aukioloaikojaan. Eikä paljoa huvita kaupoilla ym. käydä muuta kuin pakolliset asioinnit hoitamassa. En ole ns. koronapelkoinen, eli en pidättäydy liikkumisesta siitä pelosta että saisin koronatartunnan, mutta koen että tervettä harkintaa saa ja voi käyttää esim. juuri kauppa-asioinnin suhteen. Etenkin kun itselläni on tuon maskin käytön suhteen tosi hankalaa, tarkoittaen sitä että kun laitan maskin kasvoille niin enpä sitten enää näekään mitään koska rillit menee huuruun. Silti maskia käytän, ja kauppa-asioinnit hoidetaan toistaiseksi siis avustetusti.

Kirjoitan ihan tarkoituksella näitä ns. kevyempiä postauksia aina välillä, jotta etenkin lukijoille joilla vammautuminen ja vammaisuuden kanssa eläminen ei ole tuttua omakohtaisen kokemuksen kanssa ja kautta, ei syntyisi sitä mielikuvaa että vammaisen elämässä ei ole mitään muuta kuin “taistelua sairaanhoitopiirien ja sosiaaliviranomaisten, ja / tai eri viranomaistahojen kanssa”. On totta se, että jos ihminen syntyy vammaisena, tai vammautuu elämänsä aikana, elämä muuttuu, riippuen tietenkin vamman asteesta ja siitä miten rajoittava vammautuminen on. Mutta jos vammaisuudesta tulee koko elämää ja identiteettiä määrittävä tekijä, niin silloin mennään sellaisille alueille ja vesille joita en koe ns. kokonaisvaltaista hyvinvointia ajatellen kovinkaan terveellisiksi. Kyllä ihmisen elämässä pitää olla muitakin asioita. Tämä on siis oma ajatukseni ja mietteeni asiasta tällä hetkellä, miten muut ajattelevat vammautumisesta ja vammaisuudesta, se on monisyinen ja moniulotteinen aihe, enkä voi muiden puolesta puhua.

Vahvasti kuitenkin koen siten, että huolimatta siitä että Suomessa, ja ehkä jopa koko maailmassa (en tiedä) vammaisuus on tietyllä tavalla vaiettu aihe, jossain jopa tabu (islannissa vammaiset suljetaan yhteiskunnasta ulos, laitetaan maaseudulle laitoksiin ns. piiloon, näin toimittiin ennen, en tiedä mikä tilanne on nykyään), niin itse ainakin tarvitsen välillä aivan muita ajattelemisen aiheita sekä pohtimisen aiheita ja ennen kaikkea konkreettista tekemistä, sen sijaan että pyörittäisi omaa elämääni vammautumiseen ja vammaisuuteen liittyvien teemojen ympärillä joka päivä.

Tottakai vammaisuuden teema on koko ajan elämässäni läsnä, sillä konkreettisesti näen asian laidan joka ikinen hetki. Koskaan en enää saa ns. normaalia tervettä näkökykyäni takaisin, ja tätä kautta myös näen vammani laadun, sekä sen mittakaavan jolla se elämääni rajoittaa. Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita sitä että minun tarvitsisi joka ikinen hetki olla tässä asiassa kiinni kuin ns. täi tervassa. Ja voin touhuta sekä tehdä asioita sen mukaan mitä pystyn ja kykenen, ja avustetusti sitten niitä sellaisia asioita joita en pysty ja kykene itsekseni touhuamaan.

Maaseudulla asuminen on antanut minulle siunatun paljon liikkumavaraa kaikkeen tähän, sillä touhuttavaa riittää, myös paljon sellaista touhuttavaa joka saa minut usein jopa unohtamaan sen että olen näkövammainen, siten että pystyn keskittymään ihan täysillä käsillä olevaan tekemiseen. Kasvien kasvattelu ja taimien kanssa touhuaminen on tällaista puuhaa, ja kun taimihommat on kerran käynnistetty, eli siemenet laitettu multiin kevättalven aikana, niin sehän tarkoittaa sitä että kasveista on myös huolehdittava kasvukauden loppuun, eli syys-lokakuulle.

Ohessa viimeisin Vlogi-päivitys, joka löytyy Youtube -kanavaltani. Ehkä jonain päivänä muistetaan avustajan kanssa nauhoittaa videota siten, että minäkin näyn kuvassa. 😉

Semmoinen video se.

Palailen toki jossain kohtaa myös vammautuneen ihmisen realiteetteihin, esim. noihin yllä mainittuihin vääntöihin vaikkapa juurikin sairaanhoitopiirin kanssa, sillä onhan tämä touhu mitä Suomessa yhä monin paikoin löytyy etenkin asenneilmaston puolelta vammaisia ja vammautuneita kohtaan, aivan sairasta. Ei sille parempaa sanaa löydy. Etenkään silloin, kun nuo asenneilmastopesäkkeet löytyvät sosiaaliviranomaisten työmaalta. Mutta kuten yllä totesin, yksi realiteetti on myös se, että minä en ainakaan jaksa loputonta negassa vellomista ja sitä, että elämästä tulee ns. suo, jossa vellotaan vain negatiivisissa asioissa. Ja että jokin yksi asia ottaa elämästä otteen, ja ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan tuossa yhdessä asiassa. Minusta sellainen on hyvin epäterveellistä, ja vaikuttaa haitallisesti kokonaishyvinvointiin. Tiedän kyllä seutukunnalta monia henkilöitä, jotka mielellään pyörittelevät näitä juttuja, ja kaikki heidän puheenaiheensa ovat pelkkää sairaanhoitopiiriä, ja etenkin niitä asioita joita he itse kokevat ns. väärinkäytöksinä ja kaltoinkohteluna, mutta minä en sitä halua.

Olen saanut paljon puheluita ihmisiltä jotka mielellään näkisivät esim. minut hoitamassa heidän asioitaan sosiaaliviranomaisten kanssa, mutta en siihen ryhdy. Raja menee siinä. Onneksi se ei ole edes mahdollista, sillä kaikki toiminta sosiaaliviranomaisen kanssa lähtee siitä että kukaan muu ei voi hoitaa henkilön asioita, ellei ole tämän henkilön virallinen asioiden hoitaja. Mutta niin tiukkaa joillakin ihmisillä on se, kun he kokevat tulleensa elämän kaltoin kohtelemiksi, että he ovat valmiita laittamaan kaikki paukut siihen että voivat kohdistaa vihansa ja kaiken energiansa esim, sairaanhoitopiiriä kohtaan. Olen useita tällaisia tapauksia nähnyt läheltä. Ja tietyllä tavalla tajuan kyllä sen, että kun ihminen vammautuu, niin helposti herää vahvaa ja aromikasta tunnetta etenkin liittyen sairaanhoitopiiriin, jos siellä hoidetaan juuri omia asioita huonosti. Mutta siinä on aina vaihtoehtona myös se, että asiat voi selvittää, sen sijaan että käpertyy omaan vihaansa ja katkeruuteensa, ja antaa sille vallan. Suomessa on olemassa esimerkiksi monenlaisia liittoja, kuten Invalidiliitto sekä Näkövammaisten liitto, ja monia muita liittoja näiden lisäksi, joista saa neuvontaa oikeudellisissa asioissa, useimmista, mikäli itse kokee että se on tarpeen. Joten kenenkään ei aidosti tarvitse jäädä yksin ja katkeroitua omien asioidensa huonolle tolalle joutumisesta, koska tukeakin on saatavilla. Taisteluahan tämä on, se on selvä, ja pyytää paljon voimavaroja, ja kuluttaa voimavaroja, mutta silti.

Tällainen epistola tuli nyt kirjoitettua lanka-lauantain päivityksenä. Tässä paljon pohdittavaa myös kaikille heille jotka kokevat koronarajoitukset ahdistaviksi. Etenkin ns. terveet ihmiset, joilla on kaikki raajat tallella ja aistit toimii: me vammaiset saamme / joudumme arjessamme sopeutumaan aika lailla monenmoisiin sääntöihin, joiden takana on nimenomaan valtiovalta. Valtiovalta asettaa raamit sosiaaliviranomaisten toiminnalle, joten siksi on perusteltua sanoa näin. Joten jos ja kun koronarajoitukset ahdistaa, niin voi miettiä myös sitä puolta kolikosta että Suomessa on aika paljon vammaisia joille monenmoiset rajoitteet ovat ihan arkipäivää, ja ketään ei kiinnosta. Jos tämä aidosti kiinnostaisi, esim. lainsäätäjiä, niin näinhän asia ei olisi. Jo pelkästään kuljetuspalveluiden lakisääteinen määrä, eli 18 yhdensuuntaista kyytiä per kk rajoittaa liikkumista valtavasti, samoin kuin se että vapaa-ajan avustajan lakisääteinen minimituntimäärä on rajattu 30 tuntiin kuussa, eli se määrä joka sosiaalivranomaisen on pakko myöntää. Niin voi arvata että näistä minimeistä on sitten myös tullut maksimeja, lähes joka kunnassa.

Siinä vähän pohdittavaa, etenkin kunnallisvaaliehdokkaille!

Kiitti kun kävin kurkkaa blogia, sydän! Moikka!

Hippi on hengissä! Sori siitä hei, että ei kuulu eikä näy! Mutku on tässä niinku elämääki eletty hei! Mikä ei todellakaan oo mitenkään itsestäänselvää monelle joka on samantyyppisessä elämäntilanteessa kuin meitsi, joten ihan voi sanoo ääneen että kiitos elämä kun oot hyvää!

Toki asiaa myös auttaa se, että muuan vanhempi virkahenkilö on eläköitynyt Sosterixin sosiaalipalveluiden johtoportaasta. Hymiö. Kun hippi kuuli asiasta hän huomasi yhtäkkiä hymyilevänsä hyvin leveästi. Ja sitten nauravansa ääneen. Olotila myös keventyi kummasti, ja hippi tajusi että siinä nyt sitten eletään sukupolven vaihdosta käytännössä läpi. Haluttomat ja työhönsä läpensä leipiintyneet vanhan kansan johtoportaan edustajat, jotka siis johtavat, mutta eivät käytännössä tiedä mitä johtavat ja miten johdetaan, muuta kuin määräilemällä ihmisiä ja keksimällä turhia ja toimimattomia sisältöjä palveluihin joilla on tarkoitus auttaa hankalissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä, alkavat pikkuhiljaa poistua työelämästä. Myös täällä Iloisessa Itä-Suomessa, jossa jurrataan niin perkeleellistä jumittamisen energiaa vielä niin monessa kaupungissa ja kyläpahasessa että ei oo tosikaan.

Sellaista se on, kehitys kehittyy, tosin Sosterixin osalta sitä sopii miettiä onko näin, koska nythän siellä siis sohlataan sosiaaliturva-asioita siten, että vastuun on ottanut se kaikkeista isoin johtaja, joka ei ymmärrä (mistään?) käytännön asiasta mitään. Jolla myös oli sormensa kuljetuspalvelusopan käynnistämisessä, eli siinä että kuljetuspalvelut sössittiin nykyiselle tolalleen, eli asiakkaat myytiin Mikkelin Taksi Oy:lle. On hänellä, kuulemma, ollut sen verran viisautta, että hän myös sanonut osaamattomuutensa ääneen, yrittäessään sijaistaa riveistä poistunutta virkahenkilöä. Näin hienosti hei meiän sosiaaliturvapuolen jutut niinku pelittää täällä kentällä, eix oo rohkaisevaa. Jei! Käytännössähän tämä siis tarkoittaa sitä, että “asiat ohjautuvat” sosiaalityöntekijöille, joiden työtaakka lisääntyy entisestään. Koska johtaja ei osaa muuta kuin johtaa. Voi kyynel ja huokaus. Se on tää Suomen julkisen sektorin johtotason meininki sitä luokkaa, että tän takii me kuulkaa ollaan konkurssikypsä valtio. Ja nää jääräthän ei sitä koskaan myönnä, hautaan saakka menevät siinä mielipiteessään että “hyvin oli johdettu”, ja arvatkaa ketkä maksaa laskun. Jep. Just kaikki me, keillä ei todellakaan oo siihen varaa. Hienoo, terkkuja Arkadianmäelle taas kerran. Voisitto uudistaa meiän sosiaaliturvan ja nopeesti? Ja laittaa samalla myös jäykät organisaatiorakenteet purkuun, kiitos!

No. mie koitan pitää omasta sosiaaliturvasta huolta mm. kasvattelemalla asioita et sais ruokaa pöytään ja silleen. Mut ihan hei pitää sanoo ääneen et jos oisin täysin asialle antautunut luomuhippi, ja päätoiminen viljelijä eli että ois useempi hehtaari peltoo mistä yrittäisin elantoni repiä, niin ei kovin hyvin menis. Huh! Ei oo helppoo olla viljelijä, saati sitten luomu! Edes pienessä mittakaavassa, kyllä nimittäin töitä teetättää! Sori siitä että kesä tuli ja meni ilman ihanii tomaattipäivityksii, tai kaikenmaailman muita päivityksii, mutku täällä vedettiin takapakin kanssa jarrutusvaihteella, syystä että “oli hallaöitä toukokuussa”. Ja hippi oli niin innoissaan että oli roudannut tomskun taimia ulos, niin siitähän ne sit veti hernettä nenään ja kasvu hidastui noin kuukaudella. Aijjai! Kyllä hippi teki niin aloittelijan mokan että! Ens keväänä ollaanki sit antureiden ja sen sellaisten kanssa mittailemassa yölämpötiloja ennen kuin yhtääna ainoaa taimea laitetaan yöksi ulos.

Poikkeuksena kaalit, jotka onkin sitten ihan oma juttunsa. Kaalin siemenet laitan multiin viimeistään maaliskuussa, ja idätysrasiat roudaan ulos kylmillään olevaan kasvihuoneeseen, missä keväthankien loisteessa päivälämpötila nousee helposti yli kahteenkymmeneen asteeseen. Siellä ne kaalikasvien siemenet, niin ruusukaalit, keräkaalit, lehtikaalit, kyssäkaalit ja sen sellaiset kuulkaa itää hetkessä, eikä oo yöpakkasista moksiskaan! Ihan on hupsuu porukkoo, mutta niin se vaan menee. Ja lunta kun heität kylvöksille niskaan säännöllisesti, lumi sulaa ja kastelee pikkutaimet. Niin eipä oo kovin vaikeeta kaalin kasvatus! Hymiö.

Vaikeus on siinä, että kaali tarttee paljon ravinteita ja paljon tilaa. Yks ruusukaali pyytää semmosta puol metrii kertaa puol metrii pinta-alaa. Ja siihen paljon ravinteita, että se jaksaa kasvaa. Vielä isompi ongelma on se, että ai vinde kun kaiken maailman lepattavat tyypit, ja semmoset tosi pienet tyypit, tykkää rouskutella kaaleja! Kaalikoi kuulkaa haistaa kaalit monen kilometrin päästä, samoin kaaliperhonen. Niin kyllä siinä on kuulkaa tällä näkökyvyllä ihmettelemistä, kun yrität niitä perkeleen pieniä millin kokoisia sinttejä metsästää kaalin lehdiltä. Jostain syystä ne lentävät riesakkeet ei tykkää kyssäkaalista, joten vinkki vinkki siinä on helppo nakki! Ja ruusukaalissa on niin isot lepattavat lehdet, että niiltä on helppo bongata ja pyyhkiä tuholaisia pois.

Kukkakaali ja keräkaalit onkin sit hankalampii. Sen takia mie hermostuin tänä kesänä kukkiksiin, ja kun olin saanut ne maahan, totesin et antaapa olla. En lannoittanut koko kesänä, enkä hirveemmin edes perään katellut. Muuta kuin happamana totesin, et tais nyt mennä parempiin suihin miun kukkakaalit. Joka siis vielä se mahtava punainen lajike, eli Violetta di Sicilia, ihan vaan sen takii et miekii NÄKISIN jotain. Jee!

Nii eikö mitä! Olin jo unohtanu koko kaalit, kunnes yhtäkkii syyskuussa kävin niitä kattomassa, ja hitto siellähän oli komeita kukintoja! Ihan niinku useempi! Wau ja winde! Ihan huikeeta, kahtokee nyt! Jee!

Kuvassa huikean hieno purppuran tai violetin värinen itse kasvatettu kukkakaali! Mikä ilo! — Tadaa, Violetta di Sicilia!

Kuvassa on huikean hieno, ja iso, itse kasvattamani kukkakaalin pää eli kukinto. Kyllä oli hieno! Ja hyvänmakuinen! — Kuvassa sama lajike joko raakana tai ylikypsänä. Veikkaan ensimmäistä, mutta eipä menoa haitannut ja vinde että oli hyvän makuinen!

Kuvassa on lähikuva ruusukaalin varresta, jossa ruusukkeet eli pienet kaalinpompulat joita syödään, kasvavat kaalinlehtien kainaloissa. — Kuvassa ruusukaalin varsin, jossa ruusukkeet kasvavat ja kypsyvät kaalinlehtien kainalossa. Sieltä niitä nyt sitten loka-marraskuun aikana kerätään ruuaksi. Ai vinde että ovat hyviä! Verrattuna kaupan ruusukaaleihin jotka ei maistu miltään!

Tämmöstä! Eli kyl tääl ollaan ihan tosi tunnollisesti eletty hippielämää, lapioitu paskaa kirjaimellisesti ja konkreettisesti mm. eräällä lannanhakureissulla, että hippi sai puutarhaan MONTA SÄKKIÄ hevonpaskaa, että voi taas ens kesänä kasvatella kaikenlaista niinku luomusti. Kukkapenkkiremontti ja monta sen sellaista olennaiselta tuntuvaa asiaa on tekemättä, ja ei voi tietää jääkö kokonaan tekemättäkin, mut se on semmosta. Metsäkoti on alla, ja on täällä touhuttu, enemmän ja vähemmän onnistuneesti. Mikä nyt sitten kenenkin mittari on, mut kyl mie sanon et jos jumalauti kaali kasvaa ilman et sitä koko kesänä on kertaakaan lannoitettu, ja tekee viel tuommosen kukinnon, niin ihan hyvin on asiat! 😀 Noh, voishan sitä kritisoida että vastaavasti valkosipulisato jäi aika hervottoman pieneksi, siis sipulin koko, mut hippi niiskauttaa nenäänsä siihen ja sanoo että “se oli ensikertalaisen moka”. Ens kesänä otetaan uusiks! Tai itseasiassa jo tänä syksynä, koska kyseessä on talvivalkosipuli joka laitetaan maahan loppusyksystä.

Mut hei, ollaan täällä liikkeeskin oltu, koronast huolimatta, ja ihan on maailma niinku ennallaan, tai puitteet ainakii. Linna on vielä pystyssä, ja hirmu ihanii syksyisii maisemii on Savonlinnan kaupungissa, ja kaikkialla lähiseuduilla. Saimaa! Sydän! Ja auringonkukkapeltojakin on täällä kasvanut tänä kesänä, oijjoi ja aijjai!

Niin ja hipin hilpeyttä lisää myös se, että vaikka välillä on hankalaa, ku silmiin koskee, ja väsyttää tosi paljon ja silleen, niin silti voi sanoo et kyllä tästä on oikeesti elämä saatu. Nyt tulee kaks vuotta syksyl täyteen, tai itseasias tuli jo, siitä ku sairastuin ja tapahtui se pommi, mitä ei ikinä aatellu omalle kohalleen tulevan, ja vinde et oli raskasta ja ihan perkeleen painavaa kaks vuotta sitten tähän aikaan. Mut nyt voi sanoo et se setti on vedetty huolella läpi, ja Valossa taas kuljetaan. Ai että. Jotain tästä kertoo sekin, että hippi on sen verran voimissaan, että aloittaa syksymmällä myös meditaatiopiirin vetämisen. Ai ku niinku siis niin kutkuttavan viherpiiperomaista täällä Keskustan syvillä sydänmailla, jossa isännät ja emännät vetelee haulikot kainaloissa puskissa ettimässä kaltaisiani hippejä maalitaulukseen. Ai että! Ja keskellä kaikkea tätä mie kuulkaa oon kutsunu meditaatiopiirin koolle. Sydän.

Ihana on syys, nautitaanpa kaikesta mistä voidaan! Ja niin hienoo ku kävit kurkkaa blogii, jee! Sydän!